lauantai 15. heinäkuuta 2017

Koulutuksen paikka

Entinen oppilaani ajoi pihan ohi ja pysähtyi juttelemaan. Aika nopeasti aukeni keskustelu koulutuksesta ja työelämästä, tässä ajassa. Kiva juttutuokio.

Matti (nimi muutettu) oli hakeutunut työelämään suoraan lukiosta. Hän oli hakenut isoon yritykseen it-osaamista vaativaan tehtävään, johon vaadittiin ammattikorkeakoulututkinto. Rekrytoija oli kysynyt että miten hän aikoo kompensoida puuttuvan tutkinnon. Ilmeisesti hän oli vakuuttunut nuoren miehen osaamisesta ja tarmosta, koska Matti tuli valituksi. Osaamista yritykset varmaan hakevat enemmän kuin tutkintoja.

Matti kertoi että nyt on kiva tehdä pari vuotta työtä ja hankkia kokemusta ja hoitaa sitten myöhemmin koulutus "alta pois".  Hän arveli, että opiskelusta saa paljon  enemmän irti, kun tietää miten tietoa ja osaamista käytetään työelämässä. Kuvaava oli lausahdus: "Opoista ei kyllä ole hyvää sanottavaa, kukaan ei sanallakaan maininnut, että lukiosta voi mennä myös töihin." Niin, jostain syystä se on valtakunnan virallinen kanta kai, että koulusta mennään opiskelemaan ja sitten tutustutaan opiskellun alan työelämään. Voisiko sen ajetella toisinkin päin? Eikä kaikista voi tulla tutkijoitakaan, vaan nyt on auki monenlaisia opiskeluväyliä. Tämäkin seikka käsiteltiin keskustelussamme monta kertaa.

Keskustelu kuvasi minusta sitä, että työelämän ja koulutuksen rajapinta pitää olla ajan tasalla ja vahva. Nuoret näkevät työmarkkinoiden olevan aivan uudenlaiset, kertakoulutus ei enää riitä, vaan ammatteja vaihdetaan ja työpaikkoja tulee kaikilla olemaan monta. Itse olen ollut aikamoisessa suojatyössä, kun kerran valmistuttuani olen saanut harjoittaa ammattiani samalla työnantajalla yli 30 vuotta. Mutta se ei estä oppimasta uutta, onneksi....

Opetuksesta ja ammattiin valmistumisesta Matti totesi: "Kyllähän opettajissa kohtasi niitä, jotka olivat  ilmeisesti kerran valmistuttuaan ajatelleet, että ei tarvitse oppia uutta. Varsinkin lukiossa huomasin tämän." No, otos on onneksi aika pieni. Sama ilmiö on olemassa varmaan monilla aloilla, varsinkin julkkisella sektorilla, pelkään pahoin. Mutta sekin muuttuu nopeasti.

Tämä pohdiskelu sopii kesään, nyt tai viimeistään koulun alkaessa opettajien kannattaa yhdessäkin pohtia työtään. Mikä on tehtäväni koulussa? Millaisia muutoksia on tarpeen tehdä koulussa?  Miten varustan oppilaani elämään yleensä ja varautumaan nopeassa muutoksessa olevaan työelämään?
Toki voi arvioida myös sitä, mikä on toimivaa ja säilytettävää, sitäkin varmasti on.

perjantai 7. heinäkuuta 2017

Lapsen paras paikka kasvaa?

Opetus- ja kulttuuriministeriö tilasi selvityshenkilöiltä raportin varhaiskasvatuksen tulevaisuudesta (linkki Hesarin uutiseen).

Raportin pohjalta (ja kai muutenkin) ministeriö on lähettänyt lausuntokierrokselle esityksen varhaiskasvatusmaksujen alentamiseksi. (linkki)

Kuulostaa hyvältä vai? Maksujen alentamisella pyritään siihen, että kaikilla on yhtälaiset mahdollisuudet laittaa lapsensa varhaiskasvatuksen piiriin. Mutta tuossa raportissa on muitakin ulottuvuuksia.

Kun samaan aikaan sanotaan, että kannustetaan vanhempia (pääasiassa äitejä, vaikka sitä ei sanota) töihin ja lapsia varhaiskasvatuksen piiriin, tulemme ikuisuuskysmykseen siitä, että missä on lapsen paras paikka kasvaa?  Nämä kaksi tavoitetta eivät välttämättä ole ristiriidattomia. Toisaalta on uskottavaa, että monet näkevät varhaiskasvatuksen tasoittavan koulutuksellisia lähtökohtia, toisaalta paineet saada työvoimaa kodeista liikkeelle voivat olla vastoin lapsen etua.

Raportissa ehdotetaan esiopetuksen ulottamista viisivuotiaisiin. Toivottavasti tämä ajatus ei avaa (taas) keskustelua oppivelvollisuusiän laskemisesta viiteen vuoteen. Sellaisen hyödyllisyydestä ei kai ole hyvää näyttöä?

Raportissa ollaan huolestuneita varsinkin vähäosaisten perheiden lasten heikosta osallistumisesta varhaiskasvatukseen. Tässä suhteesssa vertailumaissa osallistutaan varhaiskasvatukseen runsaammin. Ovatko köyhät siis huonompia kasvattajia kuin varakkaat, jos juuri heidän lastensa paikka olisi ennemmin varhaiskasvatuksessa? Hiukan kärjistäen näinkin voi kysyä.  Lapset ovat vanhempiensa vastuulla ja koti pienen lapsen paras paikka kasvaa. Tämä lienee arvo, jonka kaikki hyväksyvät? Poikkeamia tietenkin on. Kaikilla lapsilla ei ole hyvä koti, mutta useimmilla on.

Se, että pienituloisten lapset ovat enemmän kotona kasvamassa, on luonnollista. Hyvätuloisilla on urapaineita ja varmaan usein halujakin käydä töissä enemmän kuin pienituloisilla. Veikkaanpa , että useilla hyvätuloisilla on vaikeuksia löytää aikaa riittävästi lapsilleen.

Keskustelu lasten edusta on usein kaksijakoinen. Toisaalta yhteiskunta asiantuntijoineen haluaa parantaa kaikkien olosuhteita, jolloin holhoukseltakin on vaikea välttyä. Toisaalta ainakin Suomessa on kotien asema ollut suvereeni ja lasten kasvatus perheiden oma asia. Vuoropuhelu on tarpeen ja se jatkuu. Toistaisesti olen ollut aidon valinnavapauden vankka kannattaja.

Raportissa halutaan ilmeisesti myös ottaa kantaa varhaiskasvatuksen nimikkeisiin. Sosionomeja ei enää nimitettäisi opettajiksi. Johtuuko tämä siitä, että työryhmää on vetänyt professori?  Rajanveto on ehkä koulutusyksiköiden ja ammattiliittojen välistä vallanjakoa. Mikäli nimikkeiden käyttöön ei liity arvostusasetelmaan, niin hyvä sitten.

Varhaiskasvatuksen työyhteisöissä on muutoinkin olemassa näkyviä tai näkymättömiä jännitteitä eri työntekijäryhminen arvoasetelmissa. Työyhteisö toimii, kun työntekijät tuovat oman vahvuutensa yhteiseen tehtävään. Arvostuksen ei tarvitse nousta ammattiasemasta käsin. Hyvin toimivat varhaiskasvatusyhteisöt toimivat varmaan juuri keskinäisen arvostuksen ja luottamuksen lämmössä.

Olen saanut olla kasvattaja töissäni ja kotona. Muiden lapsien kasvattaminen muistuttaa oman vanhemman roolin vastuullisuudesta. Kaikessa tässä hyvää tarkoittavassa kotien kasvatustehtävän täydentämisessä/auttamisessa minua joskus huolestuttaa, että miten se tuki saadaan kotiin saakka? Sinne missä sitä eniten tarvitaan.  Jos vanhemmat luovuttavat liian suuren osan kasvatustehtävästään yhteiskunnalle, seuraa siitä myös voimattomuutta omaan tärkeään rooliin kasvamisessa.


perjantai 16. kesäkuuta 2017

Opettajan loma

Kesäloman aikaa opettajilla.

Olen aina ihmetellyt koulujen rankkaa loppusuoraa arviointineen ja juhlineen. Voisiko loppurutista lieventää? Ainakin isoilla kouluilla juhlien järjestelyvuorot helpottavat. Luulisi, että uuden opsin arviointiuudistukset mahdollistavat toukokuun koeruuhkan lievennystä.

Pitkä kesäloma, onhan se hieno asia.  Aina sitä on jouduttu vähän selittelemään. Opettajat sanovat mielellään, että opettaminen on niin raskasta ja vaativaa ja pitkä loma on siksi tarpeen. Mutta onhan muitakin vaativia töitä, että sikäli monet muutkin ansaitsisivat samaa. Vaikkapa kaikki vuoro- tai yötyöläiset olisivat pitkän loman tarpeessa. Taikka sairaanhoitajat ja onhan heitä.

Mutta muistellaanpa. Opettajien loman ovat taanneet meille aikoinaan asiakkaamme eli lapset, nuoret ja etenkin heidän vanhempansa. Maatalous-Suomessa ei ennen nimittäin voinut pitää lapsia "joutilaina" kesällä koulussa, vaan heitä tarvittiin  töihin. Ja syksyllä annettiin vielä perunannostolomaa. Opettajan palkassa taidettiin alun perin huomioida opettajan joutilas aika...

 Nyt loma on saavutettu etu, vaikkakin tavallaan opettajilla on vain normiloma, mutta työskentely on keskeytetty. Kolmen kuukauden loma meni aikoja sitten.

Lomalla sopii olla myös hiukan laiska, vaikka perinteisesti suomalaiset menevät mökeilleen työlomalle. Onkohan se muuttumassa? Aika monille kertyy kuitenkin lomalle rästejä.

Kun kirjoittaminen kesällä ei aina maistu, niin laitan tähän vlogin opettajan lomasta:

video