sunnuntai 17. maaliskuuta 2024

Takarivi voisi jäädä historiaan

 Hesari on ansiokkaasti ottanut taas osaa koulukeskusteluun. Leea Lakan väitöskirjatutkimus takarivin oppilaista sai paljonkin tilaa (linkki artikkeliin) ja (linkki pääkirjoitukseen)

Tutkimus kuvaili tilannetta jonka kaikki tunnemme, eikä ottanut kantaa siihen, mitä voidaan tehdä. Uutisoinnissa onkin nykyään minusta vallalla käytäntö että huolenaiheita nostetaan esiin, mutta ei niiden ratkaisua. Sehän on vähemmän dramaattista, kai...

No, takarivin oppilaat (usein kai poikia) ovat kovin tärkeä aihe, se liittyy koulun tehtävään tuottaa tasa-arvoa. Yhä suuremmissa kouluissa ja yhä vähemmän jatkuvuutta tarjoavassa kasvuympäristössä osa oppilaista on eksyksissä- ja pahimmillaan sosiaalisesti heitteillä. Näemme, miten sosiaalinen pääoma on lähtenyt jakautumaan ja jakamaan oppilaita, aivan kuin suurten kaupunkien asuinalueet ovat jakautumassa. Koulussa voidaan parantaa tilannetta.

Perinteisesti luokkien sosiaaliseen rakenteeseen ei ole puututtu suunnitelmallisesti tai ainakaan pitkäjänteisesti. Tuntuu, kun keskustelua seuraa, että ryhmädynamiikka ja ryhmän prosessit eivät ole kovin tuttuja opettajille, tai jos ovatkin, se ei vaikuta laajasti opetusjärjestelyihin. Miksiköhän on näin? Koulussa kuitenkin opetetaan pääasiassa ryhmiä.

Kirjoitimme Matti Rimpelän kanssa Hesariin takarivin oppilaista ja pienryhmistä. Se julkaistiin tänään, kiitos siitä toimitukselle! LINKKI



Julkaisen kirjoituksen kokonaan tässä, jos kirjoitus jää maksumuurin taakse. 

Pitkäkestoiset ohjatut pienryhmät jättäisivät takarivin oppilaat historiaan

Viime päivinä on medioissa jälleen keskusteltu oppilaiden taustan sosioekonomisen taustan, asuinalueen ja koulun vaikutuksesta koulumenestykseen. Peruskouluun siirryttäessä tavoitteena oli häivyttää koulutuksesta sääty-yhteiskunnan jäänteet. Onko tämä tavoite unohtumassa?

Leea Lakka on väitöskirjassaan (HS 10.3.) nostanut näkyviin takarivin oppilaat, jotka luokassa muodostavat kiinteän ryhmän ja sijoittuvat mahdollisimman kauas opettajista, eivät kiinnity kouluun ja haastavat opettajia. Ilmiö ei ole uusi. Muistamme sen jo vuosikymmenien takaa omista kouluistamme. Miksi se saa jatkua?

Taas kerran vaaditaan koululta oppimaan pakottamista ja tiukempaa vaatimista. Näin ei puututa takarivi- ilmiön syihin. Lapset elävät peruskoulussa omaa sosiaalista elämäänsä, virallisesti luokissa ja todellisuudessa pienryhmissä. Takarivin oppilaat ovat väistämätön seuraus, kun koulun virallinen rakenne perustuu suuriin ryhmiin. Luokka jakautuu samanmielisten klikkeihin, jotka elävät omaa elämäänsä oppitunneilla ja niiden väliajoilla.

Jo pitkään on ollut koulun sisäiselle sosiaaliselle rakenteelle ratkaisuja, joilla tasoitetaan oppilaiden eroja. Heikosti kouluun kiinnittyvälle on ratkaisevan tärkeää, että hän kokee saavansa koulun aikuisilta kannustavaa tukea ja että hän ei ajaudu tiukasti kiinnipitävään samanmielisten joukkoon. Oppilaista voidaan muodostaa pitkäkestoisia, ohjattuja pienryhmiä, joiden koko kasvaa sen mukaan kuin sosiaaliset taidot vahvistuvat. Esimerkiksi Keravalla luokkien sosiaalista rakennetta pyritään ohjaamaan pienryhmien avulla.

Takarivin oppilaiden” ryhmä ei kasvata hyvään elämään eikä yhteiskuntaa rakentavaan aktiiviseen kansalaisuuteen. Se syventää kaupungeissa alueellista eriarvoisuutta. Ilmiöön on yritetty puuttua.

Koulu ei voi estää muuttoon perustuvaa koulushoppailua, jossa hyvin koulutetut perheet muuttavat haluttujen koulujen lähelle. Mutta koulu voi uudistaa sisäistä sosiaalista rakennettaan muodostamalla oppilaista pitkäkestoisia ohjattuja pienryhmiä.

Ystävät, hyvä vertaistuki auttaa pitkälle myös koulussa.

Rauno Haapaniemi tietokirjailija, opettaja               Matti Rimpelä, emeritusprofessori



Kuva oppilasryhmän vierailusta Sipoon koulumuseossa.  Muisteltiin vanhaa koulua, jossa kaikki ei ollut paremmin, mutta jotain voi myös siirtää nykypäivään.








tiistai 27. helmikuuta 2024

Koulutuksen tehtävä (osa 2)

 Kyllähän koulutuksen tahtävästä pitää käydä jatkuvasti julkista keskustelua. Varmaankin aina ovat nämä kaksi eli talous ja toisaalta hyvän elämän perusteet olleet koulutuskentällä puntarissa. Kumman ehdoilla koulutusta järjestetään? Meillä, demokraattisessa maassa, on onneksi perusopetuslaki ja opetussuunnitelma pohjana koulutuksen järjestämiselle. Tavoitteena on aina ollut ollut ensisijassa kansalaisten oikeus kasvaa täyteen mittaansa ja elää mahdollisimman hyvää elämää. Samalla tietenkin on tärkeää, että koulutus tuottaa kansalaisia, jotka osalistuvat hyvinvointimme ylläpitoon ja edelleen kehittämiseen.

Viimeksi (kts. edellinen kirjoitus) kommentoin Martti Hetemäen ja Vesa Vihriälän kirjoitusta Hesarissa joka edusti pitkälti koulutuksen ja talouden kasvun yhteyden korostamista. Kirjoitusta kommentoivat minua viisaammatkin. Koulutuksen tutkimuslaitoksen professori Hannu L. Heikkinen Jyväskylän yliopistosta sai Hesariin kokonaisen sivun kirjoitukselleen "Koulutuksessa pitää kysyä, mitä on hyvä elämä" (linkki)


Olin hyvin iloinen tästä kirjoituksesta. On ensiarvoisen tärkeää, että tutkijat osallistuvat arvokeskusteluun, etenkin kun arvoista on kysymys. Heikkinen kirjoittaa: "Suomessa julkinen keskustelu näyttää kuitenkin edelleen kiertyvän kilpailukyvyn ja talouskasvun ympärille. Ja metsästävän syyllisiä Pisa-romahdukseen.
Kotimaiseen keskusteluun tarvittaisiin vähemmän talouselämän edustajia ja enemmän niitä, jotka osaavat esittää kysymyksiä koulutuksen perimmäisistä tarkoituksista. .... On kysyttävä edelleen tuota yksinkertaiselta näyttävää kysymystä. Mitä varten koulua käydään?"

On todella ihanaa lukea tämmöistä! Opettajien pitäisi joka lukuvuoden alussa voida käydä pohdiskelevaa keskustelua työstään ja sen tavoitteista. Kun itse ottaa haltuun opettajan työn ylevän tehtävän, antaa se varmasti motivaatiota ja iloa työhön.

Jos oli Heikkisen kirjoitus tiedemaailmassa rohkea, niin kyllä parin päivän päästä Hesarin mielipidesivulla Laura Ketonen, Jukka Rantala ja Juhani Rautapuro antoivat Hetemäen ja Viheriälän lähes kuulla kunniansa kirjoituksessaan Koulutuksen tehtävä ei ole tuottaa vain työvoimaa(linkki) Harvinaista tutkijamaailmassa, että kollegat syyttävät avoimesti toisia tutkijoita epätieteellisyydestä. Kirjoittajat olivat sitä mieltä, että Hetemäen ja Viheriälän kirjoitus oli mielipide, jossa uudistusehdotukset eivät perustuneet tutkimuksiin: Koulutuksen tutkijoina pidämme kuitenkin ongelmallisena sitä, että talouden asiantuntijat esittävät kevyin perustein toimenpiteitä, jotka ovat tutkimustiedon valossa kyseenlaisia (Viitattiin mm. ehdotukseen peruskouluvaiheen päättökokeesta). Melkoisen kylmää kyytiä, mutta hyvä, että asia tuli selväksi. Ja olen ihan samaa mieltä. Koulutus luo sivistystä ja sen mukana sitten syntyy myös taloudellista hyvinvointia. Järjestyksen pitää olla tämä, muuten ollaan huonoilla teillä.

Opettajan työ on tärkeää juuri sen laajan vaikutuksen takia. Uskon, että tieto oman työn merkityksellisyydestä voi lisätä työssä viihtymistä paljonkin. Opettaja kasvattaa, sivistää ja opettaa, onhan se mielettömän arvokas tehtävä.




perjantai 16. helmikuuta 2024

Koulutus ei tuota vain työntekijöitä

 Pari päivää sitten työelämäprofessori Martti Hetemäki ja tutkija Vesa Vihriälä (molemmat Helsingin yliopistosta) kirjoittivat Hesarin Vieraskynäpalstalla: Suomalaista koulutusta on uudistettava perusteellisesti. (linkki) Otsikosta eniten samaa mieltä, tavoitteista ja keinoista en ihan niinkään....Sillä asia on monitasoinen.


Kirjoituksessa vaadittiin korkeakoulutuksen lisäämistä ja ammatillisen koulutuksen vähentämistä. Toisaalta todettiin, että massiivinen maahanmuutto ei ole ratkaisu koulutusongelmiin. Käsittääkseni suurin osaajapula meillä on toisen asteen koulutuksesta tulevista rakennus- , kuljetus-, ja hoitoalat vaikka mainitakseni. Kyllähän osaajia tarvitaan joka paikassa. Kirjoituksessa on ilmeisesti oletuksena että korkeakoulutuksen lisääminen tuottaa paremman elintason ja kansantuotteen. Voi olla, mutta ei kai se ihan noin suoraviivaista ole?

No, enpä ole kansantalouden asiantuntija, joten siirryn kirjoituksen siihen osaan jossa puhutaan PISA-tuloksista ja peruskoulutuksen oppimistulosten parantamisesta. Kirjoittajat peräävät parempia kognitiivisia taitoja. Sosiaalinen pääoma eli koulun kasvatustehtävä loistaa poissaolollaan, harmillisesti. Näin käy yleensä, kun koulutus nähdään panostuksena työelämän tuottavuuteen ja oppilaat lähinnä työelämää palvelevina tuottavina työntekijöinä. Mutta kun meillä kaikilla on muutakin elämää ja kansalaisuuteen kasvu on ehkä tärkein rasti, joka pitää hoitaa koulussa ensin.

Keinot. Kirjoittajat ehdottavat perusopetuksen tulosten parantamiseksi seuraavaa: "Ilmeisiä halpoja keinoja ovat erilaisen opettajia rasittavan raportoinnin vähentäminen ja oppimisrauhan lisääntyminen esimerkiksi rajoittamalla kännyköiden käyttöä ja selkeyttämällä opettajien kurinpitovaltaa." Lisäksi kirjoitajat ehdottavat päättökokeita yhdeksäsluokkalaisille.- Korkeasti koulutetut kirjoittajat uskovat ilmeisesti, että ulkoista kontrollia lisäämällä oppimistulokset parantuvat... Toki sitäkin tarvitaan, jotta päästään alkuun, mutta korkeampaa oppimista ei tapahdu ilman sisäistä motivaatiota ja oman toiminnan ohjausta. Lisäksi kouluun kiinnittyminen on laskenut ja olemme rakentaneet yhä suurempia kouluja tehdäksemme kiinnittymisen vaikeaksi. Kallisarvoinen luottamus kouluyhteisöissä on heikentynyt, monesta syystä, esimerkiksi pysyvyyttä ei ole tarpeeksi. Meillä on muitakin rakenteellisia ongelmia perusopetuksessa, joihin tulisi voida puuttua. Jos niitä ongelmia ei ratkota, ei pelkkä kurin lisääminen auta. Enkä ole todellakaan järjestyksen vihollinen, sillä järjestys on kasvattajan alkupolku.

Perusopetuksen tehtävä on valmistaa tulevaan. Silloin pitäisi huolehtia että kasvatus onnistuu: Omien kykyjen tunteminen, oman toiminnan ohjaaminen, reflektointikyky itsen ja ympäristön suhteen, yhteistoimintataidot ja hyvä sosiaalinen pääoma. Sisäisen motivaation ylläpito. Nämähän ratkaisevat kumminkin miten sijoittuu jatko-opiskelussa ja elämässä yleensä. Perusopetus voi tasoittaa tietä.

Pisa -tulosten heikkeneminen johtuu ymmärtäkseni laajasti poikien keskiarvon putoamisesta, meillä on myös heikot tulokset maahanmuuttajien ja heidän lastensakin keskuudessa, lisäksi alueellinen eriarvoisuus on lisääntynyt. Näitä ei kännykkäkielloilla tasoiteta. 

Jos vain haetaan oppimistuloksia, niin päädymme siihen, että oppilaat ovat vääränlaisia ja kännyköistä johtuu loput. Kuitenkin haastavassa kasvuympäristössä kasvattaminen on yhä vaikeampaa ja opettajien pitäisi saada siihen aikaa ja ohjausta. Kasvatus pitää tuoda kouluun takaisin keskiöön.