lauantai 14. huhtikuuta 2018

Haalistuva individualismi ja kahtia jakaantunut Suomi

Kiinnostavaa!
 Luin Nuorisotutkimus-lehden uusimmasta numerosta (1/2018) Antti Maunun artikkelin Arjen rytmit ja yhteisöt - ammattiin opiskelivien hyvä elämä ja haalistuva individualismi. Artikkeli pohjautuu nuorten kanssa käytyihin ryhmäkeskusteluihin sekä alan tutkimusten seurantaan. Päätelmät ovat todella huomionarvoisia kuvatessaan nykytilaa ja ehkä ennustavat tulevaa suuntausta.  Ne jakautuvat tavallaan kahteen osaan, arvojen muutokseen ja yhteiskunnan jakaantumiseen koulutustaustan mukaan.

Maunun haastattelemat ammattiin opiskelevat nuoret eivät tuo juuri lainkaan esiin yksilöllisyyden tai henkilökohtaisten valintojen tärkeyttä hyvän elämän perusteena. Sen sijaan he pitivät tärkeinä toimivia ihmissuhteita, arjen sujuvuutta ja yleensä paikan löytämistä sosiaalisessa ympäristössä. He myös pitävät ihanteenaan heitä, jotka sitoutuvat vuorovaikutustilanteisiin ja tulevat toimeen monenlaisten ihmisten kanssa, eivätkä arvosta välttämättä heitä, jotka ilmaisevat itseään vapaimmin. Maunu toteaakin, että perinteiset agraariyhteiskuntaan perustuvat yhteisöt ovat pääosin kadonneet. Niitä on pidetty myös yksilöllisyyttä rajoittavina. Olisiko nyt tullut aika nähdä pysyvät yhteisöt haluttuina, turvaa ja jatkuvuutta tarjoavina järjestelminä? Siltä ainakin vaikuttaa.

Kiintoisaa ja huolestuttavaakin on, että yksilöllisyyden ja yhteisöllisyyden tarpeet ovat ilmeisen jakaantuneita sosiaalisiin tautaryhmiin. Onko Suomeen kehittynyt kaksi rinnakkaista sosiaalista kulttuuria? Maunu toteaa, että nuorisotutkimus on havainnut itsetoteutuksen ja valinnanmahdollisuuden olevan eniten arvostettua ylempien sosiaaliluokkien nuorilla ja yliopisto-opiskelijoiden kesken. Toisaalla ammattiin opiskelevat ja työväenluokkataustaiset pitävät tärkeämpänä elämässä oman paikkansa löytämistä perhe- ja työelmässä, hyvää arkea ihmissuhteineen. Toisaalta Maunu muistuttaa, että Nuorisobarometri 2016 antoi viitteitä siitä, että sosioekonomisesta taustasta riippumatta 15-29 vuotiaiden tärkeimmät toiveet kuitenkin liittyvät oman paikan löytämiseen työ- ja perhe-elämässä sekä toimintakyvyn säilyttöämiseen. Individualistisia toiveita ei juuri esiintynyt.
Oma päätelmäni on, että hyvä sosiaalinen asema ja taloudellinen riippumattomuus saattaa synnyttää harhan autonomiasta yhteisön sisällä. Tarpeen tullen voi vaihtaa ammattia, työpaikkaa, harrasteita tai perhettä. He, jotka kokevat tarvitsevansa pysyvyyttä, myös pitävät parempaa huolta yhteisöön kuulumisesta ja sitoutumisesta. Kysymys kuuluu: Mistä rakentuu hyvä elämä?

Yhteisöllisyyden näkökulmasta olisi mielestäni nykyistä enemmän mietittävä, millaisia arvoja koulutusjärjestemämme opettaa rakenteissaan. Kun korostamme yksilöllisiä opinpolkuja, niin onko yhteisötaitojen oppiminen uhattuna? Jos ryhmät ja niiden johtaja eli opettaja vaihtuvat usein, niin viestitäänkö samalla, että sitoutuminen ei ole tärkeää, jokainen tekee valintansa itse?

Artikkelissa kysytään olisko individualismi haalistumassa. Nykynuoret ovat kasvaneet muutoksen yhteiskuntaan, jossa täytyy tehdä valintoja lähes kaikissa: opiskelussa, sosiaalisissa ryhmissä, ihmissuhteissa ja työpaikoissa. Tämä on kyllä yksilöllinen mahdollisuus, mutta mahdollistaa myös yksin jäämisen ja väärät valinnat. "Tällaisessa ympäristössä kasvaneelle yksilöllisyys ja valinnanmahdollisuudet eivät ilmene mitenkään erityisinä ihanteina, värikkään ja voimaannuttavan juhlan lähteinä, vaan yhä enemmän myös yksinäisyyden, ongelmien ja eriarvoisuuden lähteinä. Vastaavasti pysyvistä ja turvallisista rutiineista, ryhmistä ja muista elämän puitteista on tullut tavoiteltua ja harvinaista herkkua"  (Maunu 2014b 112-114;Häkkinen & Salasuo 2017)  Aikamoinen päätelmä, mutta tuntuu loogiselta.
Maunu esittää, että indvidualismi on saavuttanut kulttuurisen lakipisteensä, eikä tarjoa enää välttämättä hyvinvointia.  "Pikemminkin se voi syventää yhteiskunnalista eriarvoisuutta jakaessaan yhä enemmän niille, joilla on runsaasti sosiaalista pääomaa ja muita resursseja ja asettaessaan vähäisen sosiaalisen pääoman kasvatit yhä haavoituvampaan asemaan"  Tämän asian kanssa tavallaan painitaan koulussa päivittäin. Kuinka voi esimerkiksi tukea heitä, joille koulunkäynti on vaikeaa sosiaalisen turvattomuuden takia?

Kulttuurimme jatkaa yhteisöllisyyden ja yksilöllisyyden samanaikaista kehittämistä. Se on vaikeaa. Kaupunkimaista asumista pidetään yksilöllisen elämän kannalta mahdollisuuksien parhaana vaihtoehtona, mutta taitaa olla niin että kaupungeissa asuvat myös eniten yksinäisyydestä kärsivät.
Uskon, että ihminen tarvitsee pysyviä ihmissuhteita ja turvallisen ryhmän. Yhteisötaitoja on opetettava, sillä vain yksilöllisyyttä arvostava yksilö ei osaa kiinnittyä yhteisöön- ja jää yksin viimeistään kun rahat loppuvat. Yhteisöllisellä pedagogialla on tilausta koulun toimintatapana kun yhteisöihin ei enää kasveta, vaan niihin pitää hakeutua.



maanantai 2. huhtikuuta 2018

Läheisyyden pedagogiasta

Muistan, kun olin EU:n rahoilla joskus 90-luvulla tutustumassa Irlannin koulutusjärjestelmään ja työelämään. Viisivuotiaiden ryhmässä eräs pieni tyttö tuli nykimään opettajaa hihasta hiukan neuvottoman näköisenä. Opettaja antoi nopea palautteen: " Don´t touch me, you have dirty hands!" Lapsi oli hyvin hämmentyneen oloinen. Minun kävi sääliksi, mutta en uskaltanut mennä siihen sanomaan että kosketus on ok. Oliskohan pitänyt?

Pääsiäisen aikaan sopii mietiskellä läheisyyttä, lämminhenkisyyttä ja opetusta. Joskus tuntuu, että ei olla menty eteenpäin parempaan suuntaan. Koulussa pelätään kosketuksen seksualisoitumista ja puhutaan paljon yksityisyydestä, johon kuuluu fyysinen koskemattomuus. Harmi, koska läheisyys syntyy kosketuksesta ja antaa tehokkaimmin turvaa, niin pienille kuin isoille. Opettajat ovat hyvin erilaisia suhteessaan koskettamiseen. Suomessa ei ole tapana muutenkaan halailla siten kuin vaikka etelän mailla. Olisko läheisyyden ja turvallisuuden luominen eräs yhteisötaito? Se, miten lämminhenkisyyttä koulussa edistetään (tai ollaan edistämättä) on kouluyhteisöissä henkilökunnan asia, osa toimintakulttuuria. Toimintakulttuurin pitäisi olla arvojen heijastuma ja päämäärätietoisen työn tulosta.

Koskettamisen kulttuuria on kouluissa varmaan vaikea rakentaa osaksi toimintakulttuuria, joka olisi siis yhteinen toimintatapa. Jokaisella on  oma suhteensa koskettamiseen ja opettajat katsovat yleensä, että heillä on oikeus tehdä henkilökohtaisia ratkaisuja. Vaikeutta synnyttää jo sekin, että lämminhenkisyys saati koskettaminen  ei kuulu opettajien koulutukseen, kuten eivät kai oikeastaan mitkään yhteisötaidot. Mutta yhdessä lämminhenkisyyttä voi ja kannattaa kehittää, niin työyhteisössä kuin suhteessa oppilaisiin. Olenpa päässyt nauttimaan useassa koulussa lämpöisestä ilmapiiristä. Se on jotain, jonka melkein heti tunnistaa kun saapuu uuteen kouluun.

Asiaa on tutkittu, eikä ole siis vain oma mielipiteeni. Opettaja-lehti käsitteli asiaa äskettäin laajasti artikkelissa : Saa koskea- opettajien mielestä kosketus kuuluu peruskouluun.  (linkki) Hyvä. Helsingin yliopistossa kerätään parhaillaan Koneen säätiön tukemana tietoa koskettamisen merkityksestä ja normistosta peruskoulussa. Kolmivuotista hanketta johtaa professori Liisa Tainio.
Kiintymyssuhdeteoria on vakiintunut jo 1960-70-luvuilla osaksi ihmisen ymmärtämisen psykologiaa, mutta opettajien koulutus ei taida siihen puuttua? Ehkä kuitenkin lastentarhan opettajille siitä kerrotaan tai ainakin lastenhoitajille? Viimeisimpiä julkistamisia aiheesta taisi olla Itä-Suomen yliopiston, Jyväskylän  yliopiston ja Turun yliopiston seurantaraportti kymmenvuotisesta Alkuportaat - tutkimushankkeesta. Tulokset vaikuttavat selkeiltä: Opettajan  lämminhenkisyys vaikuttaa oppimistuloksiin enemmän kuin oppikirjat tai ryhmäkoko. Sitten voidaan pohtia myös, miten paljon se vaikuttaakaan tunne-elämän tasapainoiseen kehitykseen. Siitäkin on koulu ja opettaja aika isolla osuudella vastuussa. ( linkki uutiseen Savon Sanomissa)

Omalla opettajan urallani opin koskettamisen pedagogisen merkityksen monien sattumuksien kautta. Jo opiskeluaikoina työpaikassani Lastenlinnassa sain oppia että lastenpsykatrista hoitoa tarvitsevat lapset kaipasivat usein halausta ja syliä. Siellä myös työtekijät saivat työnohjausta koskettamisen normistoon. Kun opetin voimistelua ja sirkutaidetta, piti monesti tulla oppilaita fyysisesti hyvin lähelle. Oli helppo havaita, että näihin oppilaisiin kehittyi usein lämminhenkinen luottamussuhde, joka oli kestävä. Enpä ole kieltänyt oppilaita tarttumasta käteen tai istumasta sylissä. Rohkaiseva taputus selkään tai ylävitosen heitto tuntuvat mukavilta, sekä opettajasta että oppilaasta. Olen aina kätellyt omat oppilaani aamuin ja illoin. Luonteva koskettaminen on tärkeä yhteisötaito, jolla ylläpidetään luottamusta ja postiivista riippuvuutta. Se myös viestii, että jokainen on tärkeä. Opettajan  ja kasvattajan on oltava koskettamisen normistoa rakentaessaan myös herkkä, toiset tarvitsevat etäisyyttä ja toiset läheisyyttä, ja jotkut ovat vain ujoja. Nyt kun elämme monikulttuurisessa yhteiskunnassa, on vielä tiedettävä koskettamisen kulttuurisista normistoista keskeiset asiat. Mutta asenne lienee tärkeintä, hyvä tarkoitus kyllä välittyy aina.



maanantai 26. maaliskuuta 2018

Kiusaaminen ei lopu, mutta vähenee

Opetus- ja kulttuuriministeriö julkaisi 16.3. tärkeän loppuraportin kiusaamisesta ilmiönä ja sen ehkäisystä:

Linkki julkaisuun.

Tykkäsin kovasti raportista. Siinä on määritelty kiusaaminen hyvin ja ymmärrettävästi, selitetty sen olemusta ja ehdotettu toimenpiteitä jopa 24 kappaletta. Jos puoletkin toteutuu hyvin, on kiusaamista varmasti vähennetty. Lisäksi raportissa luetellaan hyviksi koettuja malleja kiusaamisen ehkäisyyn. Eli hela hoito, eikä ole liian pitkä.

Usein kiusaamisen ehkäisyn sijaan kouluissa joudutaan puuttumaan jo ilmenneeseen kiusaamiseen. Jotta kiusaamisen suhteen todella tapahtuu selvää vähenemistä, on ymmärrettävä, mistä kiusaaminen saa käyttövoimaansa ja millaisissa olosuhteissa sitä esiintyy. Aluksi kannattaa luopua myytistä, että kiusaaja ilmaisee pahaa oloaan. Kiusaaja voi olla myös voimansa tunnossa ja ihailtu, kiusatulla on yleensä se pahin olo. Onhan työpaikoillakin kiusaajia, joilla voi olla seuraajansa. Alistaminen ja oman aseman parantaminen on ihmisen primitiivistä perintöä, jota vähennetään vain hyvällä kasvatuksella. Kiusaaminen  on kuitenkin globaalisti vähenemässä. Meillä on hyviä tuloksia saatu varsinkin Kiva-koulu ohjelman avulla.

Eräs ongelma on, että kiusaamista on vaikea havaita. Tässäkin raportissa todetaan, että kiusaaminen on subjektiivinen kokemus ja usein salattu. Iso osa kiusaamista on muuta kuin fyysistä. Etenkin some-kiusaamiseen on vaikea puuttua. Opettajat voivat tehokkaimmin valvoa ryhmänsä hyvinvointia kun heillä on jatkuvaa, ajantasaista tietoa ryhmän tilanteesta. Tähän on olemassa jo välineitä, esim www.classpirit.fi -palvelu.

Ansiokkaasti julkaisussa painotetaan kiusaamisen yhteisöllistä ulottuvuutta. Kiusaaminen on ryhmäilmiö, jossa on usein kyse vallasta ja asemasta ryhmässä- tai vain huonosta yhteisötaidosta.

Raportti toteaa, että oppilaiden mukaan kiusaamiseen puuttuminen ei välttämättä lopeta kiusaamista. Rangaistukset eivät oikein auta, varsinkaan yksittäisinä keinoina. Suomessa onkin käytössä hyviä vertaissovittelumenetelmiä ja myös ryhmien yhteisötaitoja kehittäviä opetuskokonaisuuksia. Mutta todetaan myös:  "Ryhmänhallintataitojen kehittäminen ja monipuolisten työskentelytapojen käyttö edellyttävät opetushenkilöstön pitkäjänteistä täydennyskoulutusta."

Ihan käytännössä jokainen opettaja voi tehdä paljon omien opetusjärjestelyjensä avulla. Näistä asioista ei raportissa juuri puhuta, mutta kyllä mainitaan:  "Koulun aikuisten keskinäinen yhteistyö sekä vuorovaikutus ympäröivän yhteiskunnan kanssa tukevat oppilaiden kasvua hyvään vuorovaikutukseen ja yhteistyöhön. Yhdessä tekeminen edistää oman erityislaadun tunnistamista ja taitoa työskennellä rakentavasti monenlaisten ihmisten kanssa." s.61

Kun aikoinaan kirjoitimme Yhteisöllinen pedagogia-kirjan (2008), tuli sen alaviitteeksi erään oppilaan lausuma " ...ettei tarvitse tehdä yksin". Jo silloin tuntui, että olimme mukana luomassa uutta käsitettä ja käsitystä koulun oppimisen suunnasta ja pedagogisesta hyvinvoinnista. Oppilaiden osallisuus on havaittu erääksi tehokkaaksi keinoksi vähentää kiusaamista. Ehkäpä osallisuutta voitaisiin enemmän laajentaa myös yhteisön rakentamiseen? Liiaksi koulussa vieläkin hajoitetaan ryhmiä ja estetään pitkien ystävyyssuhteiden jatkumista, joko vahingossa tai ihan tahallaan. Usein viikonkin aikana oppilas kohtaa kymmeniä aikuisia, joihin kaikkiin ei millään voi syntyä hyvää, luottamykseen pohjautuvaa opettaja-oppilas-suhdetta. Sehän vaikuttaa paljon, mutta siitä myöhemmin.
Oppilailla voi olla hyvä ja turvallinen suhde ryhmään vain, jos sen toiminta on riittävän tuttu. Uusiin vuorovaikutustilanteisiin auttaa sopeutumaan omat kaverit, jotka ovat oppilaan tärkein turvaverkko koulussa. Kun usein sanotaan, että ketään ei saa jättää koulussa yksin, niin se toteutuu silloin, kun kaikilla on ainakin yksi hyvä ystävä rinnallaan, mieluiten koko koulun ajan. Kun kiusaajalla on kaveri, joka uskaltaa puuttua tai kiusatulla ystävä joka puolustaa, niin silloin on kiusaaminen melkein kadonnut koulusta.