maanantai 21. joulukuuta 2009

Viikin tapauksen opetukset


Viikin tapaus ja yhteisöllisyys


Nyt ollaan jo lähestymässä joulua ja Viikin pahoinpitelyuutinen häipyy taka-alalle. Tapaus herätti ansaitustikin paljon keskustelua julkisuudessa.
Poimin muutaman ajatuksen yhteisöllisyyden näkökulmasta.


Koulu ei voi vastata yksin lasten ja nuorten käytöksestä, eikä pysty juurikaan ohjaamaan heidän käytöstään vapaa-ajalla. Tarvitaan koulun, kodin ja muiden toimijoiden (esim. nuorisotyö) yhteistyötä. Nuoret ovat paikoin aivan liikaa vailla aikuisen (kasvattavan verkoston) läsnäoloa.
Kasvatus sanaa ei saa vierastaa. Muistetaan myös sen oikea tulkinta : Auttaa kasvamaan.
Kasvatukseen kuuluu oikean ja väärän opettaminen. Esimerkiksi lyöminen on väärin, eikä sinne päin.

Hyvä että puhuttiin kiusaamisen ja pahoinpitelyn, väkivallanteon eroista. Pahoinpitely pitää nimetä oikealla nimellään, ehkä sekin ehkäisee.

Opettajien koulutusta tulisi muuttaa. Jos halutaan koululle yhä aktiivisempi rooli lasten ja nuorten hyvinvoinnin lisäämiseksi, tulee opettajille antaa työkalut joilla toimia.
Poikkeavia yksilöitä tulee aina olemaan. Heidän käytökseensä on hyvin vaikeaa tai mahdotonta vaikuttaa lyhyellä aikavälillä. Niinpä kiusaamista ja suoranaista väkivaltaakin voidaan vähentää ja ehkäistä tehokkaimmin ohjaamalla ryhmiä.
Opettajilla tulisi olla osaamista ryhmän dynamiikan myönteiseen prosessiin ohjaamiseen. Opettajien koulutus ei nyt sisällä lainkaan ryhmien ohjaamisen koulutusta. Hämmästyttävää.

Median ansiota on että kovin tärkeitä asioita nostettiin taas esiin. Meidän kasvattajien ja aikuisten heikkoutta on jos/kun asia taas unohdetaan kunnes jotain sattuu...

lauantai 17. lokakuuta 2009

Tammisaaren opetus


Tammisaari ja hyvän yhteisöllisyyden tappio


Tammisaaren synnytyssairaalan sulkemispäätös koskettaa aika etäisesti tämän blogin varsinaista aihetta eli kasvatusyhteisöjen kehittämistä, mutta koskettaa kumminkin :)
Sitäpaitsi uutinen herätti senverran kiukkua että jo itseterapian kannalta on otettava kantaa. Ihan miesnäkökulmastakin.

Miesvaltainen joukko (kuinka moni oli käynyt paikalla?) päätti että Tammisaaren yksikkö ei kannata ja että muissa yksiköissä voidaan antaa turvallisempaa palvelua.
Mitä yhteisöllisyyden kannalta tärkeitä havaintoja/päätelmiä voidaan tehdä?

Kateus on usein päätöksissä kätketty mutta asioita eteenpäin vievä voima. Kun pienen yhteisön kimppuun käy suurempi yhteisö, ei aina tarvitse olla edes kohtelias. Nyt yritettiin. On monia esimerkkejä että suuren organisaation sisällä on vaarallista menestyä niin, että suosio kohdistuu vain omaan, pieneen osaan organisaatiota.
Huonoa yhteisöllisyyttä esiintyy juuri tämmöisissä julkishallinnon ja politiikan päätöksissä. Jos päätöksiä tarvitsee perustella vain numeroilla tai suuremman itsetyytyväisellä mielipiteellä jäävät todelliset syyt piiloon eikä laadullisia kriteereitä käsitellä.
Jälleen tullaan siihen että yhteisöllisyyttä varten pitää olla riittävän pieniä yhteisöjä. Yhteisön laajetessa sopimusten ja rakenteiden osallistava vaikutus on yhä epävarmempaa. Meillä Suomessa on ollut ihan hieno yhteisöllinen perintö. Maailma jossa se syntyi on mennyt. Olemme nyt suurten, tehokkaiksi luulemiemme rakenteiden pauloissa. Terve yhteisöllisys tarvitsee toimivaa demokratiaa, tarpeeksi pienten yhteisöjen verkostoja- ja työtä.

Tammisaaren synnytyssairaalan suosio perustuu juuri sen kokoon. Intiimissä ja perheille tärkeässä tilanteessa on helpompi luottaa pienempään organisaatioon koska siihen liittyminen on helpompaa. Ei kai kukaan halua synnyttää ulkopuolisena?

sunnuntai 27. syyskuuta 2009

Diili, Hjallis ja yhteisötaidot


Diili, Hjallis ja yhteisölliset taidot


Olemme katselleet mielenkiinnolla diiliä. Paitsi että olemme sipoolaisia, niin ohjelmaan avautuu yllättävän mielenkiintoinen näkökulma yhteisöllisyyteen, pitkälti Hjalliksen terävän havaintokyvyn ansiosta.
Ohjelmaan osallistuvilla pitäisi olla esimieskokemusta. Heidän toimintansa tuntuu olevan usein käsittämättömän kömpelöä. Puuttuu suunnitelmallinen työnjako tai ainakin siinä pysyminen. Toimintaa keikuttaa välillä, niin näyttää, täydellinen tietämättömyys ryhmädynamiikan ja tiimityön alkeista!

Tämä huolestuttaa. Eivätkö nämä taidot ole kaikkein tärkeimpiä työssä menestymisen kannalta? Koulutuksen pitäsi jakaa näitä tietoja ja taitoja, jotka eivät ole salaisuuksia vaan perustavaa ammattitaitoa kaikissa töissä ja miksei muussakin eämässä. Minusta yhdessä tekemisen taidot ja pelisäännöt tulee oppia pienestä pitäen. Niitä oppii kun niitä opetetaan. Ihminen ei luonnostaan ole positiivisen yhteisöllinen, vaan kateus ja kilpailu syrjäyttävät helposti hyvät aikeet. Yhteisötaitoja voi ja tulee opettaa.

Diilistä vielä. Osalla ryhmästä näyttää puuttuvan johtajuuteen erityisesti sisältyvä taitovaatimus; he eivät osaa olla alaisia, alaistaidot puuttuvat. Johtajataidot tai halu johtaa ei yksin riitä. Pitää olla sitä Hjalliksen hienosti korostamaa nöyryyttä. Tulkitsen että alaistaidot kuuluvat johtajalta vaadittavaan nöyryyteen. Johtaja ei voi vain johtaa. Jos ei ole esimiesasemassa ei tarvitse osata johtaa, alaistaidot rittävät. Johtajalta vaaditaan enemmän terveen yhteisön synnyttämiseen ja ohjaamiseen.

torstai 20. elokuuta 2009

Yhteisöllisyys ja johtaminen

Yhteisöllisyys, organisaatiot ja johtaminen

Katsoin keskiviikkoiltana tv1:sen hienon dokumentin Liberian naisista rauhantekijöinä. Upea osoitus myönteisen yhteisöllisyyden voimasta.

Myönteinen yhteisöllisyys tarvitsee tuonkin dokumentin mukaan vahvan motivaation, yhteisen selkeän tavoitteen johon kaikki sitoutuvat ja viisaan johtamisen.

Suomessa varsinkin on totuttu pieniin organisaatioihin historiamme seurauksena. Varsinkin täällä aikaisemmin mainitsemani Dunbarin luku pitänee paikkansa. Jos ihmisiä on yli noin 150:n, yksilöt eivät jaksa huolehtia verkoston suhteista. Ryhmä lähtee jakautumaan pienempiin, jotka helposti asettuvat toisia vastaan tai ainakin valvovat oman ryhmän kuviteltuja tai todellisia etuja.

Johtamisesta on tullut tärkeää. Varsinkin silloin se on tärkeää kun johdettavana on paljon ihmisiä. Monet kilpailevat pääsystä vaikutusvaltaiseksi johtajaksi. Julkiseen hallintoon on hiipinut usko että suurin organisaatio on tehokas. Nämä kaksi asiaa, pyrkimys johtajuuden kasvattamiseen ja usko suureen organisaatioon ovat johtaneet meillä eräillä aloilla vallan delegoimiseen ylöspäin, silloinkin kun siitä on vain haittaa.

Kun johtaja johtaa suurta organisaatiota, hän ei tiedä miten hänen esittelemänsä tai päättämänsä päätökset vaikuttavat konkreettisesti. Johtamisesta tulee numeroiden johtamista. Suorittavat yksiköt tuntevat olevansa irti yhteisöstä. Suurtakin organisaatiota voi kyllä johtaa menestyksellä jakamalla organisaatiota pienempiin (yhteisöllisiin) yksiköihin, joissa on riittävästi toimintavapautta mutta toisaalta vastuuta. Näin varmaan toimitaan menestyvissä yrityksissä.

Itselläni on kohtuullisen pitkä kokemus kuntaorganisaation johtamisesta ja toiminnasta. Hyvin usein omaakin kuntaa on kehitetty johtajia lisäämällä.
Kun yksiköt kasvavat johtavat esittelijät voivat vedota vain numeroihin, jotka ovatkin selkeää (?) faktaa. Johtajalle laskettaisiin varmaan heikkoudeksi jos hän toisi työntekijän kokoukseen kertomaan päätösten vaikutuksesta arkeen. Toisaalta johtajan on vaikea luopua asiantuntijan roolista, joka sisältää paljon valtaa.

Olen yhä enemmän miettinyt niitä piilossa olevia, psykologisia esteitä, jotka estävät tai haittaavat myönteisen yhteisöllisyyden kehitystä. Ihmisen luonto tässä asiassa tulisi nostaa keskusteluun, paljastaa.

Dynaaminen, hyvinvoiva ja myönteisesti kehittyvä yhteisö tarvitsee luottamuksen ilmapiiriä, osallistamisen onnistumista ja vallan jakoa alaspäin. Helppoa kuin mikä?

tiistai 21. heinäkuuta 2009

Yhteisöllisyys ja Nietzsche


Luin aamulla Hesarista Pertti Julkusen kirja-arvostelun Aapo Riihimäen ”Nietzschen arvoitus” kirjasta.
Arvostelija aloitti tyynesti: ”Yliopistomaailmassa on vallalla kirjoittamaton sääntö joka kieltää omien mielipiteiden esittämisen.” Siksi hän katsoi että yliopistomaailman ulkopuolelta tulevalla voisi olla kiinnostavia näkökulmia.
Näin varmaan on, vaikka olen itse aivan yliopistomaailman ulkopuolelta... Omat mielipiteet vaarantavat tieteellisen uskottavuuden. Toisten mielipiteitä sen sijaan saa lainata...


No varsinainen asia on, että tästä sainkin ajatuksen tai pari siitä miksi kasvatustiede ei näytä antavan opettajille kovin paljoin eväitä ryhmän ohjaamiseen ja yhteisöllisyyden tukemiseen.
Kasvatustiede kumminkin käsittelee ryhmäilmiöitä, eikä paneudu yksilötason ilmiöihin kovinkaan paljon (eikö?)
Onko käynyt niin että kasvatuksen ja kasvatusyhteisöjen uusin haasteisiin ei ole voitu vastata yliopistomaailman kovan konseksuksen paineessa? Kasvatustiede etenkin on käsittääkseni pyrkinyt vimmatusti pääsemään eroon ”epämääräisestä” maineestaan. Ilmeisesti on tieteellisempää ja ”hienompaa” käsitellä aiheita jotka ovat kaukana käytännöstä ja/tai sisältävät laskettavia määreitä. Kun omia mielipiteitä ei saa esittää on omien kokemusten käsittely ja jakaminen jäänyt liian vähiin. Ryhmäilmiöiden tunnistamiseen ja ilmiöiden ohjaamiseen liittyvää tietoa tai osaamista ei myöskään ole kovin paljon, ainakaan yliopistomaailmassa. Harvat osaajat toiminevat työnohjaajina tai ihan ovat käytännön työssä. Käytännön ja tieteen paremmasta vuoropuhelusta voisi nousta esiin yhteisöllisyyden edistämisen teemoja kasvatustieteen tutkimusalalla.

Yhteisölisyys on myös eräänlainen ”uskonnollinen” ilmiö. Kuten tässäkin blogissa on tullut todettua yhteisöllisyyteen liittyy messiaanisia odotuksia. Kaikki tuntuvat uskovan sen tärkeyteen ja pelastaviin ominaisuuksiin. Kuitenkin käytännössä yhteisöllisiä rakenteita on vaikea saada aikaan työyhteisöihin tai yhteiskuntaan. Tutkimusta on vähän tai ei ollenkaan ja koulutuksesta ei oikein mikään tieteen ala ota vastuuta. Arvelen että suuri este on puhumatta julkisesti. Nimittäin yhteisöllisyyden ajatus sisältää keskiöönsä jaetun vallan rakenteen. Valtaa on vaikeaa, todella vaikeaa jakaa. Syynä on ennenkaikkea että valtaa ei yleensä haluta oikeasti jakaa. Toissijainen syy on sitten osaamattomuus, rakenteiden kehittymättömyys. Evoluutiomme ei ole suosinut sellaista kehitystä, ainakaan tähän asti. Yhteisön rakentaminen on vaikeaa jos:
a) valtaa ei haluta jakaa b) valtaa ei osata jakaa c) jos vallankäyttöä ei tehdä näkyväksi
Elämme (taas) maailmassa, josta kasvusta, voittamisesta ja vaurastumisesta on tullut tärkeimpiä hyveitä. Näiden arvostelu ei ole muodikasta. Siispä vaikutusvallan ja omien etujen turvaaminen on tärkeää. Tähän ilmapiirin on vaikeaa synnyttää yhteisöllisyyttä.
Jos ei kasvatustiede niin ainakin kasvatusfilosofia voisi kapinoida voimakkaammin ja pyrkiä tekemään tilanne näkyväksi. Vain sitä kautta voidaan kasvattaa seuraavaa, ehkä yhteisöllisempää sukupolvea.


Pitänee lukea tuo kirja.

torstai 11. kesäkuuta 2009

Yhteisöllisyyden vaarallisuus

Huono yhteisöllisyys

Tämän aamun Hesaria lukiessa tuli taas havaittua että yhteisöllisyys on usein huonoa, vaarallista ja väkivaltaista. Suomi-Venäjä jalkapallomaaottelun yhteydessä heräsi ei-toivottavia aggressiivisia tunteita ja potkittiin (yhteisöllisesti) ihmisiä ilman palloa. Tämmöisiin ilmiöihin tulisi puuttua kritisoiden ja vastatoimin voimakkaasti. Nyt uutisointi on toteavaa ja kohta tämä "kuuluu" lajiin. Sitten yhteisömme esimerkki ja arvo asiassa seuraavalle sukupolvelle on annettu.

Yhteisöllisyyttä kaivataan nykyään joka tuutista lisää. Milloin sitä olisi tarpeeksi ja minkälaista yhteisöllisyyttä tarvitaan, siitä ei yleensä kuule analyysiä. Vielä vähemmän puhutaan siitä miten sitä oikeaa yhteisöllisyyttä tuotetaan.

Yhteisöllisyys on syntynyt varmaan paljolti oman ryhmän etujen valvomiseksi. Meilläkin muistellaan Talvisodan henkeä hyvän yhteisöllisyyden esimerkkinä. Toivottavasti hyvää yhteisöllisyyttä voidaan tuottaa ilman sotaa...

Negatiivinen yhteisöllisyys näyttää olevan voimakasta. Se ruokkii erilaisuuden vieroksuntaa, valtapyrkimyksiä ja kilpailua. Hyvä yhteisöllisyys (sivistynyt, inhimillinen) on ehkä jotain jota ei luontaisesti synny ilman ohjausta ja johtajuutta. Jos/kun näin on, niin entistä selvempää on että myönteisen yhteisöllisyyden tuottamiseksi tarvitaan koulutusta ja korkeaa ammattiosaamista kasvatusyhteisöissä ja tottakai muissakin yhteisöissä.

torstai 7. toukokuuta 2009

Kasvatuksen arvot- seminaarin jatko


Kriittisen korkeakoulun http://www.kriittinenkorkeakoulu.fi/ Kasvatuksen arvot seminaari sujui mukavasti. Teemana oli nyt Yhteisöllisyys kasvatuksessa. Paikalla oli tosin vähemmän ihmisiä kuin syksyllä.
Tästä ei pidä vetää johtopäätöstä ettei yhteisöllisyys ole kiinnostava asia. Ilma oli hyvä ja markkinointi aina vaikeaa.

Päivän painavinta asiaa oli mielestäni professori Anja-Riitta Lahikaisen alustus aiheesta Lasten kuulemisen vaikeudesta.
Jo alkuun hän totesi että on mukavaa tulla Kriittisen Korkeakoulun tilaisuuteen, koska saa esiintyä kriittisesti ilman pelkoa tulla lytätyksi. Hänen mukaansa lasten hyvinvoinnista puhuttaessa ei aina haluta kuulla konseksuksen ulkopuolelta tulevia tieteellisiäkään tuloksia. Hän on jo vuosia vetänyt tutkimusryhmää 5-6 vuotiaiden hyvinvointiin vaikuttavista tekijöistä ja median vaikutuksesta lapsiin.
Viesti oli selvää ja osin epämiellyttävää kuultavaa....Tässä muutama poiminto.

1. Lasten hyvinvoinnista kysytään yleensä vanhemmilta tai opettajilta. Lasta itseään kuullaan vain harvoin, vaikka hän olisi pystyvä kuvailemaan tilannettaan. Tästä seuraa tutkimustulosten epäluotettavuutta, koska tutkimusryhmä on havainnut aikuisten selektiivisen huomioinnin lasten suhteen. Kun perustoive on että lapsen asiat ovat hyvin, ne myös nähdään helposti parempana kuin todellisuus on.
2. Lapsi ei kerro murheistaan. Lapsen selviytymisstrategia on unohtaminen ja pahan tunteen kieltäminen. Lapsi haluaa päästä eroon ja unohtaa epämiellyttävät asiat. Siksi hän saattaa kieltää pahan olonsa siitä kysyttäessä.
3. Medialla on suuri merkitys lasten pelkojen ruokkimisessa. Pelottavinta antia on ilmeisesti uutiset, joita vanhemmat eivät tiedosta lapsensa edes katsovan. Tilastoista näkyi hätkähdyttävästi miten tv pelkojen alkulähteenä saa suuren merkityksen. Pahinta on että lapsi jää helposti mediasta syntyvän pelkonsa kanssa yksin. Hän katsoo mediaa yksin ja koettaa selviytyä peloistaan yksi Lasten ja nuorten vanhempiensa kanssa vietettävä aika vähenee koko ajan (kun hyvinvointi lisääntyy, oma huomio)

Nämä seikat liittyvät oleellisesti yhteisöllisyyteen. Paitsi että yhteisöllisyys näyttää olevan mitä suurimmassa määrin yhteiskuntapoliittinen kysymys, niin se on myös perhepoliittinen kysymys. Koti on kasvavan ensimmäinen yhteisömalli. Miten tuetaan perheitä olemaan riittävästi yhdessä?
Toinen seikka on sitten yhteiskunnan ylläpitämän kasvatusjärjestelmän sisältämät yhteisöllisyyden esteet. Byrokratiaan liittyy aina vallankäyttöä ja vallasta ei luovuta. Koulut ovat pääsääntöisesti aikuisten työpaikkoja järjestelyjensä suhteen. Ja miten esimerkiksi opetushallituksessa, opettajien koulutuksessa tai ihan koulujen arjessa kuullaan oppilaita ja vanhempia? Veikkaanpa että opettajien ääni kuuluu eniten.

Omassa esityksessämme raotimme hiukan näitä teemoja. Yleisöstä nousi heti kysymyksiä, jotka edustivat sitä pelkoa että aikuisten, kouluissa työskentelevien ammattihenkilöiden valinnan vapautta rajoitetaan. Yhteisöä synnytetään kuitenkin vain yhteisillä sopimuksilla ja käytännöillä. (Varsinkin kun koulut ovat lähtökohdiltaan keinotekoisia yhteisöjä) Joskus yhteisön yksittäisten jäsenten täytyy joustaa, varsinkin jos on kyse lasten ja nuorten edusta. Sitähän me kasvattajat olemme vaalimassa, eikö?
Totesimme että asian tiimoilta aukeni seminaarin aihe. Varmasti voidaan päästä yhteiseen ymmärrykseen tavoitteiden ja niihin pääsemiseksi tarvittavien toimien sisällöstä ja tärkeydestä. Tarvitaan vain runsaasti keskustelua yhteisöllisessä hengessä.

Oma toiveeni on että voisimme vielä järjestää kasvattajille ja muille kiinnostuneille osallistavan, yhteisöllisen seminaarin jossa keskustelu olisi pääosassa. Tuotettaisiin vaikka kirja...

maanantai 16. maaliskuuta 2009

Tunnuslukuja

YHTEISÖLISYYDEN TUNNUSLUKUJA eli koolla on merkitystä

Luin hauskan ja mielenkiintoisen jutun yhteisöllisyyden rajoista Mikro pc-lehden verkkosivuilta.
Tietotekniikkaan liittyy paljon mielenkiintoisia näkymiä yhteisöllisyyden ja ylipäätään yhteistyön tekemisestä.
Artikkelissa mainittiin antropologi Robin Dunbarin kehittämä sosiaalisen verkoston suurin koko joka on noin 148 eli pyöristettynä 150. Tätä suurempi verkosto vähentää aivojen toimintakapasiteettia. Artikkelissa todettiin, että monilla alkaa olla Facebookissa yli tämän rajan meneviä kaveriverkostoja. Tällöin joutuu käyttämään paljon henkistä kapasiteettiä muistaakseen kuka liittoutuu kenenkin kanssa ja keitä pitää "sukia".

Tähän liittynee myös Liisa Kelttikangas-Järvisen äskettäin esille ottama suurten päiväkotiryhmien aiheuttama stressi. Paitsi niissä väistämättä syntyvä melu, myös tämä sosiaalisen verkoston herkeämätön tarkkailu ja oman aseman varmistelu tai usein pyrkiminen ylemmäs, aiheuttaa varmasti väsymystä. Varsinkin jos ryhmän koostumuksen muuttuessa alkaa jälleen uusi asemien päivitys. Pienellä lapsella on vain vähän taitoja ja voimia jatkuvaan sosiaalisen verkostonsa päivittämiseen ja ylläpitoon. Mikä voisi olla pienelle lapselle sopiva yhteisön koko? Veikkaanpa että ei paljon yli kymmenen.

Meillä alkaa myös olla tutkimuksellista ja tilastollista näkemystä siitä että pienet ja keskisuuret koulut tuottavat parempia tuloksia kuin suuret. Varsinkin kun mittariksi otetaan paitsi oppimistulokset, niin myös koulussa viihtyminen, poissaolot ja henkilökunnan vaihtuvuus. Esimerkiksi Pasi Sahlberg on puolustanut pienempien kouluyksiköiden oikeutta toimia.
Palaan taas siihen, että nyt taloudelliset tehokkaiksi mainitut suuret organisaatiot voivat toimia yhteisöinä vain jakamalla niitä pienempiin toimintayksiköihin, joissa osallisuus on mahdollista.

Samaisella Pasilla oli myös hyvä kirjoitus viimeisessä Opettaja-lehdessä neljännestä tiestä. Kysymyksessä oli se, että tarvitaan tulevaisuuden koulun visio. Se ei voi perustua vain tuottavuuden nousuun, joka johtaa mekanistiseen ihmiskäsitykseen. Sellaisella arvotuksella koulutuksella on edessään lisää traagisia tapahtumia ja elämän laadun heikentyminen. Kasvatukset ja opetuksen perustehtävä on antaa eväitä hyvään elämään ja mahdollistaa osallisuus oman kulttuuriympäristön hyvinvointiin.
Tarvitaan siis "aidosti välittävä ja luova koulu". Tähän on helppo yhtyä. Minusta se tarkoittaa että koulujen täytyy toimia aidosti yhteisöllisesti. (avainsanat: tasavertaisuus, vuorovaikutus. osallistuminen, avoimuus)

Tämä voi toteutua arvona vain siten että tunnistetaan resurssien tarve ja annetaan ne. Sitten on kuunneltava asiantuntijoita "aidosti" sekä tutkimuksen että käytännön työn kentällä. Pelkät puheet eivät tuo muutosta.

maanantai 9. maaliskuuta 2009

Rakenteet ja pedagogia

Oppimiskäsitys ja yhteisölliset rakenteet

Voidaan ajatella että oppimisesta on aina kamppaillut kaksi totuutta.
Toinen on mekanistinen oppimiskäsitys ja toinen taiteellinen oppimiskäsitys.

Mekanistinen oppimiskäsitys pohjautuu pitkälti Bloomin taksonomiaan, jossa tietoa rakennetaan yksinkertaisesta tiedon hallinnasta monimutkaiseen arviointiin. .Tällainen käsitys ei välttämättä pohjaudu aivojemme neurologiaan tai luovuuden teorioihin. Oppimiseen liittyy vahvasti tunteet, kehollisuus ja huikaiseva oivallus. Nykyään oppiminen on ymmärretty myös paljon laajemmin kuin tiedon käsittely. Sosiaalinen älykkyys ja tunteiden oppiminen eivät oikein istu mekanistiseen oppimisteoriaan. Entäpä ryhmän oppiminen? Nykyään kaikki monimutkainen tutkimus tehdään ryhmän oppimisen kautta.

Yliopistot toimivat kuten satoja vuosia sitten. Opiskelu on hierarkkista, mekanistisen oppimiskäsityksen mukaan toteutettua.
Miten kouluissa voidaan toimia modernisti kun korkeakoulut näyttävät huonoa mallia? Opettajainkoulutus ei ole pystynyt vastaamaan nykypäivän haasteisiin. Opettaminen nähdään etenevän oppitunneissa, vuositasolta toiselle kertautuvien aiheiden mukaan. Opiskelussa menestyy kun omaksuu opetettuja totuuksia. Uudistukset kilpistyvät omien etujen puolustamiseen.

Taiteellinen oppimiskäsitys lähtee siitä, että oppimistapahtumaa ei voi etukäteen määritellä. Aina ei edes tiedetä mikä on "hyvä" lopputulos. Oppiminen on prosessi. Vuorovaikutus on tärkeä osa oppimisprosessia. Oppimisen tarve nousee oppijasta. Opettaja on myös (ja varsinkin) oppija.
Kun oppimista näin määritellään, nähdään se luovana tapahtumana. Tällöin muodot ja aikataulut ovat vähemmän tärkeitä, vain lopputulos on tärkeää. Tällaista ajattelua tukee nykyaikainen aivotutkimus. Mutta. tulokset eivät ole muuttaneet koulua.

Koulujen yhteisöllinen rakenne on ollut samanlainen keskiajalta lähtien. Mekanistinen oppimiskäsitys soveltuu loistavasti kouluun jossa yhteisöllisyyttä ei suosita. Se antaa valtaa ja rakentaa mallin, jossa ne jotka tietävät mitä opiskelijoiden tulee tietää - ja miten se tulee oppia, ovat määräävässä asemassa.

Kysymys oppimiskäsityksestä liittyy mielestäni aika suoraan koulujen valtarakenteeseen. Siispä pedagogiset ratkaisut ja vuorovaikutuksen rakenteet määrittelevät aidon yhteisöllisyyden mahdollisuudet koulussa.

Kun koulujen yhteisöllisyyttä todella halutaan kehittää, merkitsee se syvällistä muutosta asenteissa, ajatuksissa ja käytännöissä. Miten koulujen yhteisöllisyyttä voidaan avata? Miten saadaan kaikki tuntemaan osallisuutta., myös opettamisessa ja oppimisessa.

Onneksi lopulta ihmiset tekevät ympäristöönsä toimintakulttuuria. Niinpä meillä on hyviä esimerkkejä paremmasta monisssa luokissa ja kokonaisissa kouluissa.

maanantai 23. helmikuuta 2009

Keskusteluja

Yhteisöllisyyden perusteesejä osa 2

Keskustelimme fiksujen nuorten kanssa pari päivää sitten yhteisöllisyydestä. Esiin nousi ajatuksia, monia hyviäkin.

Yhteisöllisyyden määrittelystä ja sen vaikeudesta
-On olemassa myönteistä (tervettä) ja kielteistä (epätervettä) yhteisöllisyyttä. Vrt. avustusjärjestöt vs. terrorijärjestöt.
-Varhaiset yhteisöt ovat syntynet toisia vastaan tai ainakin turvaamaan oman ryhmän edut. Meillä ihmisillä ei ole luonnostaan "hyvää" yhteisöllisyyttä, vaikka tässä harhassa usein eletään.
-Yhteisöllä on lyhyt tai pitkä elinkaari. Yhteisöllisyydellä voi olla hyvin erilaisia tavoitteita tai tehtäviä.
-Yhteisöllisyyttä ilmenee yhteisöissä.
-Ihmisellä on liittymisen tarve, ei tarvetta kuulua kaikkien ihmisten yhteisöön.

Mikä on siis yhteisö? (tämä määrittää yhteisöllisyyttä)
Ryhmä ihmisiä jossa:
-On yhteinen tietoisuus tehtävästä, päämäärästä
-Kaikki tarvitsevat toisiaan tai jokainen on tarpeellinen tai ainakin jokainen on otettu yhteisön jäsenyyteen
-Kaikki voivat vaikuttaa, olla osallisia päämäärän tai tehtävän toteuttamiseen ja toimintatapoihin.
-Äskeisestä seuraa että yhteisöllisyyttä luodaan jakamalla isoja rakenteita pienemmiksi. Osallistuminen ei ole muuten mahdollista. Liian suurissa yhteisöissä ei tapahdu korjaavia liikkeitä, kun yksilölinen ajattelu loppuu. Suuria yhteisöjä voidaan johtaa harhaan, aivopestä.
-Jokainen yhteisön jäsen tunnistaa roolinsa riittävästi
-Yhteisö on jakuvassa prosessissa ryhmädynamiikan lakien mukaan; siispä yhteisöllisyyskin on kehittyvä ominaisuus
-Vastuuta ja valtaa on jaettu tasapuolisesti, riittävästi ja avoimin sopimuksin
-Yhteisön ominaisuuksiin arveltiin kuuluvan myös se, että siedetään yksilöllisiä eroavuuksia. Ihminen ei ole vain yhteisöllinen, tarvitsemme myös omaa tilaa

Tiivis yhteisö voi olla maksimissaan noin 200 henkeä. Kun kaikkia ei enää tunne, on vaikea mieltää yhteisöään.
Väljä yhteisö voi sitten olla vaika miljoonia, esim suomalaiset. Esimerkiksi lätkän MM-juhlissa tunsimme olevamme lähellä toisiamme, yhteisöllisyyden tunne tiivistyi. Väljän yhteisön yhteisöllisyys on hetkittaistä ja syntyy ulkoisen uhan tai menestyksen hetkillä.
Kouluyhteisö on niin iso että sitä pitää pilkkoa pienempiin toiminnallisiin ryhmiin, jotka liittyvät sovitulla tavalla kokonaisuuteen.

Useimmat yhteisöt ovat aikoinaan syntyneet muita vastaan tai ainakin turvaamaan oman ryhmän etuja. Ihminen ei ole luonnostaan positiivisesti yhteisöllinen.Yhteisöllisyyttä tulee nykymaailmassa tehdä, rakentaa. Tämä tapahtuu yhteisöjen toimintakulttuuria tavoitteellisesti ohjailemalla.

Ryhmä ihmisiä on lauma. Yhteisöllisyyttä ei ole se, että esimerkiksi kouluun tulee satunnaisesti henkilöitä toteuttamaan toimintaa, jonka päämääristä kaikki eivät ole tietoisia tai niihin sitoutuneita.
Lauma ei ole turvallinen kaikille laumassa olijoille. Siinä vallitsee vahvemman laki.

Yhteisöllisyydestä puhutaan joka paikassa, mutta on vaikea havaita yhteisöllisyyttä tukevia toimenpiteitä. Tämä voi johtua siitä että yhteisöllisyys ei ole materiaa ja siitä puhutaan sekaisin sen eri merkityksissä.
Yhteisöllisyys ilmenee:
ARVONA, TAVOTTEINA, RAKENTEENA, PROSESSINA ja jos hyvin käy TUNTEMUKSENA.
Kun politiikot puhuvat yhteisöllisyydestä he tarkoittavat arvoa tai usein puhuvat tuntemuksesta.

Kasvatusyhteisö on aivan erikoinen yhteisö. Siinä tulee antaa malli yhteisöllisyydestä. Siihen ei kutsuta tai haeta siihen joudutaan satunnaisesti.
Kasvatuksessa ja opetuksessa on aina kyse myös vallankäytöstä. Tämä aiheuttaa helposti ongelmia yhteisöllisyyden rakentamiseen. Vallasta ei yleensä luovuta, ei se ole opettajallekaan helppoa.
Kasvatusyhteisössä ovat myös vanhemmat läsnä vaikuttajina vaikka ovatkin ”ulkojäseniä”.

Yhteisöllisyyttä kasvatus- ja opetustyössä haittaavat esimerkiksi julkishallinnon jatkuvat organisaatiomuutokset, henkilöstön hajottaminen ammatillisten roolien raja-aitojen taakse ja lasten elämän pirstoutumien monien aikuiskontaktien verkkoon.

Lapsi tarvitsee turvallisen ympäristön kasvuunsa. Pysyvyys on eräs kaikkein tärkeimpiä hyvän yhteisöllisyyden vaatimuksia.

Yhteisöllisyys on iso lumipallo, josta on vaikea saada otetta. Sen liikuttamiseen tarvitaan yhteisöllistä voimaa...

maanantai 16. helmikuuta 2009

Kasvatukset arvot seminaarin jatko

Kriittisen Korkeakoulun Kasvatuksen arvot-seminaari viime syksyltä on saamassa jatkoa. 25.4. Helsingin yliopiston Porthaniassa jatketaan kello 9-14. Hieno juttu!

Nyt teema on tarkennettu : Yhteisöllisyys kasvatuksen arvona. Pääesiintyjä on Lea Pulkkinen.
Minulla ja Liisalla tulee olemaan osuus Yhteisöllinen pedagogia.

Seminaarien tiimoilta on syntymässä myös julkaisu, johon kirjoitan osuuden. Työnimenä voisi olla ”Kasvatysyhteisöt ja terve yhteisöllisyys”.

Sisältörakenne voisi olla jotakin tämmöistä:
Yhteisöllisyyteen kasvattaminen tehtävänä.
Mitä yhteisöllisyys on?
Mitä yhteisöllisyys edellyttää?
Miten yhteisöllisyyden kehittymisen prosessia seurataan/ohjataan?
Ja ehkä vähän siitä miksei paljon tapahdu vaikka paljon puhutaan...

No, onneksi on hiihtoloma aikaa kirjoittaa.

Yhteisöllisyyden perusteista


Yhteisöllisyyden perusteesit


Viime aikoina on tuntunut tältä:

1. Yhteisöllisyyteen pitää kasvattaa
Sanotaan että ihminen on sosiaalinen eläin. Tällä tarkoitetaan kai että ihminen tarvitsee toisia.
Ihmiset ovat ryhmittyneet aina perheisiin, sukuun, heimoihin. Nämä ryhmät ovat syntyneet omien etujensa valvojiksi, tarpeen tullen muita vastaan. Yhteinen vihollinen lisää yhteen kuuluvuuden tunnetta. Puhutaanhan meilläkin vielä Talvisodan hengestä. Ihminen ei ole luonnostaan yhteisöllinen, ainakaan kaikkien suhteen.
Nyt kun entiset yhteisöllistävät tekijät ovat hekentyneet, tarvitsemme uusia yhteisölistäviä ympäristöjä. Tarvitsemme myös uutta yhteisöllisyyttä globaaliin maailmaan: Ei muita vastaan vaan kaikkien puolesta.
Kasvattajien tehtävä on yhteisöllisyyteen kasvattaminen. Näin sanotaan opetussuunnitelmissa. Siitä että ainakin virallisen kasvatuksen tehtävä on kasvattaa yhteiskunnan jäsenyyteen seuraa että yhteisöllisiä taitoja tulee opettaa. Yhteisöllisiä taitoja oppii parhaiten käytännössä.
Terve yhteisöllisyys on sivistystä.

2. Vallankäyttö on yhteisöllisyyden ansakuoppa.Osallistaminen ja demokratian vahvistaminen ovat myönteisen yhteisöllisyyden elinehto. Yksilö sitoutuu parhaiten yhteisiin tavoitteisiin, kun hän kokee, että voi vaikuttaa. Yhteisöllisyys voi parhaiten pienissä yksiköissä, jotka voivat liityä suurempaan organisaatioon.

Valta ei halua tulla jaetuksi. Se on vallan perusolemus. Keskittämisen selittäminen edistykseksi on aikamme valheita.
Yhteisöt, joissa valta keskitetään voivat huonosti, siltä näyttää. Kun yksilöt voivat aidosti vaikuttaa yhteisönsä arvoasetelmiin ja toimintatapoihin, yhteisö voi tehdä tervehdyttäviä muutoksia.

Terveen yhtyeisöllisyyden esteenä toimii kaikkialla vallankäyttö. Tulisi erottaa vastuunotto ja vallankäyttö varsinkin kasvatusyhteisöissä. Lasten ja nuorten on hyvin vaikea päästä vaikuttamaan omiin asioihinsa juhlapuheita pitemmälle. Päiväkodit, koulut ja muuta lasten ja nuorten toimintaympäristöt ovat aikuisten johtamia, aikuisten ehdoilla toimivia. Tämä näkyy myös harrasteissa (esimerkiksi urheiluharrasteissa).

Esimerkiksi Matti Rautiainen tutki väitöskirjassaan opettajaksi opiskelevien asenteita.
Opiskelijat olivat haluttomia antamaan valtaa oppilaille ja näkivät, että valta kuuluu opettajille. Näin he myös määrittelevät mitä yhteisöllisyys koulussa on. Kasvatusyhteisöön syntyy näin eliitti, joka määrittelee yhteisön tavoitteet ja toimintavat yhteisöllisyyden syntymiseksi. Ei voi onnistua. Monissa yläkouluissa huomaammekin nuorten protestoivan ja viihtyvän koulussa huonosti.
Tarvitaan siis sopimukset, rakenteet ja käytännöt kaikille osapuolille, yhdessä tehden. Aikuisilla on toki vastuuta enemmän ja ammatillinen osaaminen. Mutta yhteisö ei toimi vallankäytön kautta. Mikäli näin toimimme opetamme samalla lapsille ja nuorille että valta-asemaa pääseminen tuo etuja. Kuitenkin tulee kai käsittää niin, että sillä jolla on johtava asema, on enemmän vastuuta.

perjantai 23. tammikuuta 2009

Tvt ja yhteisöllisyys

Sosiaalinen webb ja yhteisöllinen koulu

Olen malttanut aika hyvin olla kirjoittamatta tieto- ja viestintäteknologiasta tällä sivustolla. Olen kumminkin höyrähtänyt tietokoneisiin ja -verkkoon koulussa joskus 80-luvulla.
Mutta, tietotekniikka liittyy paljonkin yhteisölliseen pedagogiaan!

Luin juuri uutta Sites 2006-raporttia. http://www.jyu.fi/erillis/agoracenter/acajankohtaista/acsites2006
Se, kuten lukuisat muuta alan tilaisuudet ja artikkelit piirtävät kuvaa siitä, mitä maailmassa tapahtuu. Sosiaalinen webb on oleellinen osa tietoverkkoja. Varsinkin lapset ja nuoret käyttävät tietotekniikkaa yhteydenpitoon ja muodostavat yhteisöjä. Seikka johon koulu ei reagoi mitenkään.
Koulujen tietotekniikan käyttöä leimaa edelleen useimmiten aikuisten tiukka kontrolli, kiellot, rajoitukset ja heikko osaaminen. Nuoria ei kiinnosta. Opetuksen olisi mentävä mukaan siihen todellisuuteen missä nuortem tietotekniikka jo on. Luotaisiin yhteisöjä ja virtuaalisia opinahjoja ja maailmoja joissa voi tavata muita. Miniläppärit potkaisevat kehitystä taas tosissaan eteenpäin.
Ongelma on siis tämä: lasten ja nuorten tietoverkkojen käyttöä leimaa yhteisöllisyys jossa aikuiset eivät ole läsnä. Kouluissakaan ei haluta mennä mukaan.
Mikäli sosiaalinen webbi on totta (kuten on) sitä tulee hyödyntää kasvatuksen ja opetuksen kentässä paljon, paljon enemmän.
Koulujen nykyinen ns, tietoktekniikan käyttö tulisi uudistaa ihan kokonaan. Nykyisin se on kai sitä että opettajan johdola marssitaan tietokoneluokkaan ja tehdään opettajan määräämiä tehtäviä. Opettaja sitten vahtii kisssa ja hiiri-menetelmällä että kukaan ei tee mitään muuta...
Täytyisi siirtyä täysin mobiileihin laitteisiin (miniläppäreihin on jo tullut myös 3g-ominaisuus). Työskentely on mahdollista kaikkialla, kaikkien kanssa. Sosiaalisen webin avulla voidaan luoda ja vahvistaa luokka tms.- yhteisöjä koulussa. Kaikki ovat paikalla tarvittaessa.
Ongeman ydin on tietysti tämä:
Opetuskäytäntöjä tulisi siirtää opettajajohtoisesta vuorovaikutteisiin, prosessinomaisiin menetelmiin.
Olisi nähtävä lapset ja nuoret aktiivisina osallistujina oppimisessa ja yhteisönsä kehittäjänä.
Tämä on vaikeaa, eihän meitä ole edes opetettu tähän. Eikä opettjankoulutusta vissiin kiinnosta. Apua, juna kulkee jo!

sunnuntai 18. tammikuuta 2009

Kiire ja yhteisöllisyys

Kiire ja yhteisöllisyys

Olin Opettaja tv:n vieraana studio Kotrossa, jossa puhuttiin kiireestä. http://opettajatv.yle.fi/tvohjelmat?show=2&id=&p_id=E0311568

Miten kiire liittyy yhteisöllisyyteen?
No siten että kiire on kasvatusyhteisöissä ehkä yleisin tekosyy yhteisöllisyyttä edistävien toimenpiteiden toteutumattomuudelle.

Kiire on kummaa seuraa. Se on aineetonta energiaa, jonka läsnäolosta päättää jokainen itse, toivottavasti.
Keskustelussa puhuimme muun muassa siitä että opettajien velvollisuus on suojella lasta kiireen kulttuurilta. Opettaja/kasvattaja ei saa suostua kiireen marttyyriksi. Aikamme eräs piiloarvo lienee tehokkuuden osoittaminen kiireellä tyyliin ” En ole edes ehtinyt syömään tänään.” Kasvatuksen tehtävä on siirtää kulttuuria seuraavalle sukupolvelle, mutta kasvattajan tärkeä tehtävä on myös erottaa kulttuuristamme ne osa-alueet jotka eivät rakenna yhteiskuntaa tai hyvinvointia.

Kiirettä on ainakin kolmenlaista : luonnollista kiirettä, ulkopuolelta tulevaa hallitsematonta kiirettä ja itse aiheutettua. Kiire voi olla hyvääkin. Ainakin itse toimin tuotteliaammin kun minulla on tiedossa aikarajat työn loppuun suorittamiselle. Itse aiheutettua kiirettä on helpointa vähentää. Kannattaa keskittyä olenaiseen, ottaa selville omat keskeiset työtehtävät ja selkeyttää ajankayttönsä.
Opettajat voisivat säästää aikaa tekemällä yhteistyötä eli tuottamalla palveluita toisilleen ja tutustumalla kunnolla opetussuunnitelmiin. Olisiko syytä myös palata aikaan jolloin opetustyötä tehtiin kokonaisvaltaisesti? Olisi ehdottomasti viimeinkin sovittava mikä on oikein meidän työaika.
Voi olla että niillä jotka noudattavat lyhintä työaikaa on eniten kiire...

Mutta onhan toki niin että kasvattajan työssä on välistä kiire. Kontaktien määrä on päivän mittaan kuormittava ja yllättäviä tehtäviä tulee koko ajan eteen. Nämä luonnolliset seikat on hyväksyttävä tai on väärällä alalla...

Kiire liittyy yhteisöllisyyteen siinäkin että sitä voidaan parhaiten poistaa yhdessä. Mikäli kiirettömyys on arvo (kuten usein sanotaan) pitää tehdä sopimuksia siitä miten kiireettömyyttä edistetään. Sopimusten toteutumista tulee myös seurata.
Kouluissa kiireeltä pitäisi minusta suojella etenkin lapsia. Kiire auheuttaa turvattomuutta ja hidastaa oppimista. Me aikuiset sentään saamme palkkaa työstämme, lapset ja nuoret ovat myös elämässä elämää kouluissa ja päiväkodeissa.

Tulemme siihen että yhteisöllisessä toiminnassa kaikki yhteisön jäsenet ovat tasavertaisia toimijoita, vaikka vastuualueet vaihtelevat. Koulut ja päiväkodit ovat pääsääntöisesti suunniteltu aikuisten työpaikoiksi. Lapset eivät ole tilaneet esimerkiksi kiirettä kouluun.Viimeaikaiset vihanpurkaukset kouluja kohtaan heijastanevat myös nuorten turhautumista siihen että eivät juurikaan voi vaikuttaa oman kouluyhteisönsä toimintaan.
Yhteisöllisyyden tuottaminen, yhteisölliset taidot ja sopimukset ovat aikamme suurin haaste. Oikeastaan kaikki vanhat yhteisölliset rakenteet ovat länsimaisessa kulttuurissa romahtaneet. Seuraukset ovat jo näkyvissä. Yhdessä eläminen täytyy oppia uudella tavalla. Voiko kouluissa olla tärkeämpää pohdittavaa?