maanantai 23. helmikuuta 2009

Keskusteluja

Yhteisöllisyyden perusteesejä osa 2

Keskustelimme fiksujen nuorten kanssa pari päivää sitten yhteisöllisyydestä. Esiin nousi ajatuksia, monia hyviäkin.

Yhteisöllisyyden määrittelystä ja sen vaikeudesta
-On olemassa myönteistä (tervettä) ja kielteistä (epätervettä) yhteisöllisyyttä. Vrt. avustusjärjestöt vs. terrorijärjestöt.
-Varhaiset yhteisöt ovat syntynet toisia vastaan tai ainakin turvaamaan oman ryhmän edut. Meillä ihmisillä ei ole luonnostaan "hyvää" yhteisöllisyyttä, vaikka tässä harhassa usein eletään.
-Yhteisöllä on lyhyt tai pitkä elinkaari. Yhteisöllisyydellä voi olla hyvin erilaisia tavoitteita tai tehtäviä.
-Yhteisöllisyyttä ilmenee yhteisöissä.
-Ihmisellä on liittymisen tarve, ei tarvetta kuulua kaikkien ihmisten yhteisöön.

Mikä on siis yhteisö? (tämä määrittää yhteisöllisyyttä)
Ryhmä ihmisiä jossa:
-On yhteinen tietoisuus tehtävästä, päämäärästä
-Kaikki tarvitsevat toisiaan tai jokainen on tarpeellinen tai ainakin jokainen on otettu yhteisön jäsenyyteen
-Kaikki voivat vaikuttaa, olla osallisia päämäärän tai tehtävän toteuttamiseen ja toimintatapoihin.
-Äskeisestä seuraa että yhteisöllisyyttä luodaan jakamalla isoja rakenteita pienemmiksi. Osallistuminen ei ole muuten mahdollista. Liian suurissa yhteisöissä ei tapahdu korjaavia liikkeitä, kun yksilölinen ajattelu loppuu. Suuria yhteisöjä voidaan johtaa harhaan, aivopestä.
-Jokainen yhteisön jäsen tunnistaa roolinsa riittävästi
-Yhteisö on jakuvassa prosessissa ryhmädynamiikan lakien mukaan; siispä yhteisöllisyyskin on kehittyvä ominaisuus
-Vastuuta ja valtaa on jaettu tasapuolisesti, riittävästi ja avoimin sopimuksin
-Yhteisön ominaisuuksiin arveltiin kuuluvan myös se, että siedetään yksilöllisiä eroavuuksia. Ihminen ei ole vain yhteisöllinen, tarvitsemme myös omaa tilaa

Tiivis yhteisö voi olla maksimissaan noin 200 henkeä. Kun kaikkia ei enää tunne, on vaikea mieltää yhteisöään.
Väljä yhteisö voi sitten olla vaika miljoonia, esim suomalaiset. Esimerkiksi lätkän MM-juhlissa tunsimme olevamme lähellä toisiamme, yhteisöllisyyden tunne tiivistyi. Väljän yhteisön yhteisöllisyys on hetkittaistä ja syntyy ulkoisen uhan tai menestyksen hetkillä.
Kouluyhteisö on niin iso että sitä pitää pilkkoa pienempiin toiminnallisiin ryhmiin, jotka liittyvät sovitulla tavalla kokonaisuuteen.

Useimmat yhteisöt ovat aikoinaan syntyneet muita vastaan tai ainakin turvaamaan oman ryhmän etuja. Ihminen ei ole luonnostaan positiivisesti yhteisöllinen.Yhteisöllisyyttä tulee nykymaailmassa tehdä, rakentaa. Tämä tapahtuu yhteisöjen toimintakulttuuria tavoitteellisesti ohjailemalla.

Ryhmä ihmisiä on lauma. Yhteisöllisyyttä ei ole se, että esimerkiksi kouluun tulee satunnaisesti henkilöitä toteuttamaan toimintaa, jonka päämääristä kaikki eivät ole tietoisia tai niihin sitoutuneita.
Lauma ei ole turvallinen kaikille laumassa olijoille. Siinä vallitsee vahvemman laki.

Yhteisöllisyydestä puhutaan joka paikassa, mutta on vaikea havaita yhteisöllisyyttä tukevia toimenpiteitä. Tämä voi johtua siitä että yhteisöllisyys ei ole materiaa ja siitä puhutaan sekaisin sen eri merkityksissä.
Yhteisöllisyys ilmenee:
ARVONA, TAVOTTEINA, RAKENTEENA, PROSESSINA ja jos hyvin käy TUNTEMUKSENA.
Kun politiikot puhuvat yhteisöllisyydestä he tarkoittavat arvoa tai usein puhuvat tuntemuksesta.

Kasvatusyhteisö on aivan erikoinen yhteisö. Siinä tulee antaa malli yhteisöllisyydestä. Siihen ei kutsuta tai haeta siihen joudutaan satunnaisesti.
Kasvatuksessa ja opetuksessa on aina kyse myös vallankäytöstä. Tämä aiheuttaa helposti ongelmia yhteisöllisyyden rakentamiseen. Vallasta ei yleensä luovuta, ei se ole opettajallekaan helppoa.
Kasvatusyhteisössä ovat myös vanhemmat läsnä vaikuttajina vaikka ovatkin ”ulkojäseniä”.

Yhteisöllisyyttä kasvatus- ja opetustyössä haittaavat esimerkiksi julkishallinnon jatkuvat organisaatiomuutokset, henkilöstön hajottaminen ammatillisten roolien raja-aitojen taakse ja lasten elämän pirstoutumien monien aikuiskontaktien verkkoon.

Lapsi tarvitsee turvallisen ympäristön kasvuunsa. Pysyvyys on eräs kaikkein tärkeimpiä hyvän yhteisöllisyyden vaatimuksia.

Yhteisöllisyys on iso lumipallo, josta on vaikea saada otetta. Sen liikuttamiseen tarvitaan yhteisöllistä voimaa...

maanantai 16. helmikuuta 2009

Kasvatukset arvot seminaarin jatko

Kriittisen Korkeakoulun Kasvatuksen arvot-seminaari viime syksyltä on saamassa jatkoa. 25.4. Helsingin yliopiston Porthaniassa jatketaan kello 9-14. Hieno juttu!

Nyt teema on tarkennettu : Yhteisöllisyys kasvatuksen arvona. Pääesiintyjä on Lea Pulkkinen.
Minulla ja Liisalla tulee olemaan osuus Yhteisöllinen pedagogia.

Seminaarien tiimoilta on syntymässä myös julkaisu, johon kirjoitan osuuden. Työnimenä voisi olla ”Kasvatysyhteisöt ja terve yhteisöllisyys”.

Sisältörakenne voisi olla jotakin tämmöistä:
Yhteisöllisyyteen kasvattaminen tehtävänä.
Mitä yhteisöllisyys on?
Mitä yhteisöllisyys edellyttää?
Miten yhteisöllisyyden kehittymisen prosessia seurataan/ohjataan?
Ja ehkä vähän siitä miksei paljon tapahdu vaikka paljon puhutaan...

No, onneksi on hiihtoloma aikaa kirjoittaa.

Yhteisöllisyyden perusteista


Yhteisöllisyyden perusteesit


Viime aikoina on tuntunut tältä:

1. Yhteisöllisyyteen pitää kasvattaa
Sanotaan että ihminen on sosiaalinen eläin. Tällä tarkoitetaan kai että ihminen tarvitsee toisia.
Ihmiset ovat ryhmittyneet aina perheisiin, sukuun, heimoihin. Nämä ryhmät ovat syntyneet omien etujensa valvojiksi, tarpeen tullen muita vastaan. Yhteinen vihollinen lisää yhteen kuuluvuuden tunnetta. Puhutaanhan meilläkin vielä Talvisodan hengestä. Ihminen ei ole luonnostaan yhteisöllinen, ainakaan kaikkien suhteen.
Nyt kun entiset yhteisöllistävät tekijät ovat hekentyneet, tarvitsemme uusia yhteisölistäviä ympäristöjä. Tarvitsemme myös uutta yhteisöllisyyttä globaaliin maailmaan: Ei muita vastaan vaan kaikkien puolesta.
Kasvattajien tehtävä on yhteisöllisyyteen kasvattaminen. Näin sanotaan opetussuunnitelmissa. Siitä että ainakin virallisen kasvatuksen tehtävä on kasvattaa yhteiskunnan jäsenyyteen seuraa että yhteisöllisiä taitoja tulee opettaa. Yhteisöllisiä taitoja oppii parhaiten käytännössä.
Terve yhteisöllisyys on sivistystä.

2. Vallankäyttö on yhteisöllisyyden ansakuoppa.Osallistaminen ja demokratian vahvistaminen ovat myönteisen yhteisöllisyyden elinehto. Yksilö sitoutuu parhaiten yhteisiin tavoitteisiin, kun hän kokee, että voi vaikuttaa. Yhteisöllisyys voi parhaiten pienissä yksiköissä, jotka voivat liityä suurempaan organisaatioon.

Valta ei halua tulla jaetuksi. Se on vallan perusolemus. Keskittämisen selittäminen edistykseksi on aikamme valheita.
Yhteisöt, joissa valta keskitetään voivat huonosti, siltä näyttää. Kun yksilöt voivat aidosti vaikuttaa yhteisönsä arvoasetelmiin ja toimintatapoihin, yhteisö voi tehdä tervehdyttäviä muutoksia.

Terveen yhtyeisöllisyyden esteenä toimii kaikkialla vallankäyttö. Tulisi erottaa vastuunotto ja vallankäyttö varsinkin kasvatusyhteisöissä. Lasten ja nuorten on hyvin vaikea päästä vaikuttamaan omiin asioihinsa juhlapuheita pitemmälle. Päiväkodit, koulut ja muuta lasten ja nuorten toimintaympäristöt ovat aikuisten johtamia, aikuisten ehdoilla toimivia. Tämä näkyy myös harrasteissa (esimerkiksi urheiluharrasteissa).

Esimerkiksi Matti Rautiainen tutki väitöskirjassaan opettajaksi opiskelevien asenteita.
Opiskelijat olivat haluttomia antamaan valtaa oppilaille ja näkivät, että valta kuuluu opettajille. Näin he myös määrittelevät mitä yhteisöllisyys koulussa on. Kasvatusyhteisöön syntyy näin eliitti, joka määrittelee yhteisön tavoitteet ja toimintavat yhteisöllisyyden syntymiseksi. Ei voi onnistua. Monissa yläkouluissa huomaammekin nuorten protestoivan ja viihtyvän koulussa huonosti.
Tarvitaan siis sopimukset, rakenteet ja käytännöt kaikille osapuolille, yhdessä tehden. Aikuisilla on toki vastuuta enemmän ja ammatillinen osaaminen. Mutta yhteisö ei toimi vallankäytön kautta. Mikäli näin toimimme opetamme samalla lapsille ja nuorille että valta-asemaa pääseminen tuo etuja. Kuitenkin tulee kai käsittää niin, että sillä jolla on johtava asema, on enemmän vastuuta.