Palaan vielä Pekka Räihän kommenttin siitä, että luokanopettajien tutkijakoulutus ei näy koulutyössä.
Viimeinen lukuvuoteni alkoi elokuussa. Taas kerran olen yhtä hämmästynyt kuin ennenkin työmme intensiteetin imusta. Ajatuksia ei päivän mittaan juuri synny...
On todella vaikea olla tutkija, jos koko ajan suorittaa useita asioita arvaamattomassa järjestyksessä. Oman työn tai työyhteisön kehittäminen tutkimisen kautta tarvitsee prosessin. Siihen kuuluu tavoitteet, suunnitelma, toteutus ja arviointi. Ja siten taas alusta. Näyttää siltä että useinmiten opettajat vain toteuttavat. Opettajksi ei edes hakeudu ihmisiä jotka haluavat olla tutkijoita. Miksi meillä on tutkijakoulutus?
Toinen tutkimuksen este on yksin toimiminen. Nykyään tehdään tutkijaryhmiä. Sellaisia pitäisi kouluunkin saada. Silloin yksi voi suorittaa ja toinen tarkkailla, saadaan aineistoa.
Itse toimin niin, että minulla päivittäin on tuokioita, jolloin voin asettua tapahtumien keskiön reunalle ja tutkailla mitä luokassani tapahtuu. Se antaa paitsi minulle mahdollisuuden tarkkailla luokan dynamiikkaa, niin myös enemmän tilaa oppilaitteni itseohajutuvalle, vuorovaikutteiselle oppimiselle.
Opettajien tutkijakoulutus tuntuu menevän lähinnä hukkaan. Useimmat opettajana toimivat luokanopettajat eivät ole pätkääkään kiinnotuneita kasvatustieteistä. Harmi sinänsä.
Yhteisöllisyyteen tämä liittyy siten, että sitä ei synny spontaanisti, ainakaan koulun kaltaisessa yhteisössä. Yhteisöllisyyden rakentaminen on prosessi, jota tulee ohjata. Se tarkoittaa että joku/jotkut käynnistävät prosessin, seuraavat edistymistä ja tekevät prosessiin korjausliikkeitä tarvittaessa.
Kaasvatusyhteisöissä tulisikin olla yhteisöllisyyden tutkijatiimi. Ehkäpä sellainen voitaisiin muodostaa alueellisesti ja tiimi hoitaisi muutaman koulun yhteisöllisyyden kuntoon. Kun kulttuuri on luotu, se voi hyvinkin jatkaa elämäänsä onnellisissa merkeissä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti