sunnuntai 27. lokakuuta 2013

Nivelet naksuvat

Luin taannoin metrossa Metro-lehteä. Aino Nieminen kirjoitti Lukijan kolumnissa otsikolla Pois yo-landiasta muun muassa seuraavasti:

Lukioon hakeudutaan usein siksi, että haaveissa siintävät jatko-opinnot. Siellä ei kuitenkaan ehditä valmistautua jatko-opintoihin - siellä valmistaudutaan ylioppilaskirjoituksiin.

Hauskasti sanottu, tavallaan. Ajatukseni lähtivät siitä liikkeelle. Kuulostaa nimittäin tutulta. Voisin vielä kuvitella että lukion kiire johtuu pitkälti siitä, että perusopetus ei ole valmistanut opiskelijoita lukioon.

Tämä nivelten jäykkä ketju on pitkä:
Esikoululaisille ei ole kotona annettu riittävästi valmiuksia. Ekaluokkalaiset eivät ole oppineet koululaisiksi esikoulussa. Kun luokanopettaja vaihtuu, ei edellinen opettaja ole opettanut luokkaa työtavoille ja monissa perusvalmiuksissa on puutteita. Tarvitaan kovasti paikkaamista. Yhtenäiskouluista huolimatta seuraavan kerran opetuksen epäonnistuminen näkyy kun siirrytään aineopettajajärjestelmään, yleensä seiskaluokalle mennessä. Oppilailla ei ole kuulemma useimmissa aineissa edes perustaidot ja -tiedot hallussa, saati että osattaisiin käyttäytyä. Toisen asteen koulutukseen mennessä ei ole yhtään helpompaa. Meni oppija sitten ammatilliseen koulutukseen tai lukioon, pitää opettajien lähteä ihan perusteista... Ja jos joku menee töihin, ei ole oikein valmiuksia työelämään.
Korkeakoulut eivät päästä edeltäjiänsä yhtään helpommalla. Lukioiden opetuksen taso huolettaa ja nyt on saanut kuulla, että opiskelijat eivät hallitse lainkaan korkeakoulussa vaadittavia työtapoja tai -välineitä.

Kyllä on opettajilla paikkaamista, ei ihme että tulee kiire!
Tuntuuko yhtään tutulta vai onko tämä näky vain mielikuvitukseni tuotetta?

Olen kohtuullisen pitkän opettajurani aikana pohtinut tätä ilmiötä ennenkin. Pitkän epäonnistumisen leimaketjun ja paikkailun voisi minusta välttää yksinkertaisesti vain kääntämällä ajatuksensa toiseen suuntaan. Oppilaat eivät palvele oppilaitoksia tai opettajien kunnianhimoa. He eivät valmistaudu koko ajan seuraavaan  oppilaitokseen, vaan suorittavat ne opinnot, jotka kulloisessakin vaiheessa  heillä edessä on. Opettajat eivät niinkään lähetä oppijoitaan seuraavalle opettajalle, vaan opettaja/oppilaitos ottaa vastaan aina uuden oppijasukupolven, ja esittää kolme kysymystä itselleen:

- Mitä nämä oppijat ovat  tähän mennessä oppineet?
- Mitä minun tulee opettaa lisää?
- Miten teen sen oppijoiden kannalta mielekkäästi?

Onko tarpeen ja mahdollista vähentää tähän ilmiöön liittyvää huonoa yhteisöllisyyttä eli lopettaa edellisen koulutusmuodon moittiminen? Minusta on.
Kaikki varmaan suorittavat omaa tehtäväänsä mahdollisimman hyvin. Ainoa oikea tapa on olla oppilaslähtöinen ja selvittää nivelvaiheessa noiden edellisten kysymysten vastaukset, vaikkapa tutustumalla paikan päällä edelliseen oppilaitosmuotoon, sen tavoitteisiin toimintaan ja oppilaisiin.

Oppijalähtöinen ehjä opinpolku kaipaa vielä paljon raivaustöitä, useinkin opettajien korvien välissä.

sunnuntai 20. lokakuuta 2013

Koulutus palvelee tulevaisuutta- mutta millaista?



Uutisia Yleltä:

Oxfordin yliopiston raportin mukaan lähes puolet työpaikoista voidaan Yhdysvalloissa korvata roboteilla ja keinoälyllä 20 vuoden aikana. Sama kehitys on nähtävissä Suomessa ja muissa teollistuneissa maissa. Digitaalisen vallankumouksen vaikutuksia yhteiskuntiin verrataan höyryn ja sähkön mukanaan tuomiin muutoksiin.

Lue koko juttu

Tämä on suurin muutos työelämässä sitten teollisen vallankumouksen, eli kun siirryttiin maatalousyhteiskunnasta teolliseen yhteiskuntaan. Seuraavan 20 vuoden aikana tapahtuu jotain samanlaista. Se on isompi muutos kuin mitä me muuten elinaikanamme näemme, sanoo Elinkeinoelämän tutkimuslaitoksen tutkimusjohtaja Petri Rouvinen.

Etlan raportti Tässä vielä samaa asiaa suomalaisesta näkökulmasta.

Minusta aika pysähdyttävää luettavaa.

Tämä ilmiö on vähän kuin ilmastonmuutos. Vaikka se tapahtuu ja näkyy ympärillämme, voi sen myös halutessaan kieltää. Viittaan muutosvastarintaan ihmisen luontaisena reaktiona.

Jos ajattelen vaikka omia muistikuviani tuolta 50-60-luvun taitteesta, niin todellakin työt ovat jo nyt muuttuneet paljon ja joka päivä syntyy ammatteja, joita ei ennen ollut. Koulukin on muuttunut, mutta minusta vähemmän.

Ainakin tähän asti on toiminut se logiikka, että jos kone voi korvata ihmisen, niin ihminen korvataan. Oikeastaan robotiikan muutokset ovat jo Suomessa. Meiltä on lähtenyt paljon tuotantoa muihin maihin.

Kouluissa pitää olla tähtäin tulevaisuudessa. Meidän tulisi antaa opiskelijoillemme eväät, joilla pärjää myöhemminkin, opinnoissa ja työelämässä. Eihän opetuksessa ole muuten mitään mieltä. Nyt vaan ei ehkä kukaan tiedä millaiseen työelämään valmennamme peruskoululaisia. Mutta- asiaa tulee ainakin yhteisesti pohtia.

Ammatilliselle koulutukselle tilanne on varmaan sekä kaoottinen että varmasti kiinnostava. Mutta ei perusopetuskaan voi jäädä siihen kuvitelmaan, että muutosta ei tule ja tehdään niinkuin ennenkin.

Jos, niinkuin näyttää, meillä on käynnistynyt ja vahvistuu, elinekeinoelämän rakennemuutos, niin kouluissa tulee reagoida. Pitäisi varmaan enemmän olla kontaktia työelämään ja tulevaisuuden visionääreihin, kun opetusta suunnitellaan. Uusin opetusssuunnitelma 2016 näyttää kyllä olevan tulevaisuuden asialla. Jotta opettajayhteisöt koulussa myös olisivat samalla asialla, täytyy varata aikaa yhteisille arvokeskusteluille- ja sitten sopia miten tulevaisuus otetaan ihan konkreettisesti huomioon meidän koulussa. Joka päivä. Sillä joka päivä se (tämä) tulevaisuus lähestyy tätä hetkeä ja todellisuutta.


maanantai 14. lokakuuta 2013

Menestys, muutos ja suomalainen koulu (ja digabi)

Tekeepä mieleni jatkaa edellisen kirjoitelman teemaa.

Yhdistän kolme uutista mielivaltaisesti, mutta tarkoitushakuisesti:

Deborah Britzman muutosvastaisuudesta

Suomi tvt:n käytön hännillä

Pisa tulokset huonommiksi?

Näillä jo ennenkin esiin ottamillani uutisilla on mielestäni ilmeinen yhteys. Miten?

Jos uskomme että ihmisen mieli vastustaa oletuksena muutosta, on sellainen koulutus, joka vaatii muutosta, vaikeaa ottaa vastaan. Meillä opettaja on itsenäinen ja päättää useinkin mitä lisäkoulutusta haluaa. Opettajia ( kuten kaikkia)  on vaikea kouluttaa, mikäli koulutuksen anti ei vastaa omia käsityksiä. Suomalainen opettaja on niin autonominen, että hän päättää opetusmenetelmistä ja - välineistä suhteellisen itsenäisesti. Jatkumo on yleensä silloin vahvoilla. Se ei nyt sitten autakaan kun opetuksen sijaan tarvitsemme oppimisen ohjauksen taitoja.
Siitä on seurannut (ilmeisesti),  että tvt-pedagogia ei ole meillä kehittynyt, vaan olemme jääneet ainakin koko 2000-luvun muista jälkeen, opetusperinteestämme kiinni pitäen. Oletettavaa on myös, että tvt (jota oppilaamme käyttävä oppimiseen vähän), tuo lisäarvoa oppimiseen, ainakin se muuttaa useimmiten oppimisen aktiivisemmaksi prosessiksi.
Muutosvastaisuudesta kai täytyy olla kysymys, kun meillä on laitteita kuitenkin kohtuudella, opettajiakin on koulutettu, mutta opetus ja sen mukana oppiminen ei ole muuttunut uuden toimintaympäristön tuottajaksi.

Siksi ei ole kovin yllättävää, että kärkisijoilta tullaan alaspäin. Eräs viisas kolleegani jo kysyi, että pitääkö olla erilaisten listojen ykkönen? No ei pidä, mutta kehityssuunta ei saa olla pysyvästi huono.

Ei tarvite olla kummoinen ennustaja nähdäkseen miten on käymässä, Minusta on selvää, että hyvät Pisa-tuloksemme kuvaavat koulutusjärjestelmämme kehittynuttä tilaa ja varsinkin hyviä perinteitä.

Mutta loistavalla menneisyydellä ei enää saavuteta tulevaisuudesta nousevia kasvatus- ja koulutustavoitteita.

Ne maat joilla ei ole koulutusjärjestelmissään suurta perinteen painoa, voivat tehdä tarpeen vaatiessa  ketteriä muutoksia. Sitä johtunee se että Etelä-Korea ohitti viime Pisassa Suomen yhteistuloksissa.

Hyviähän me silti ollaan. Suomen tuleva hyvinvointi tarvitsee vain ehdottomasti kärjessä pysymistä oppimisen kehittämisessä. Siksi tervehdin suuurella ilolla sähköisiä yo-kirjoituksia.
Siinä ei ole kyse vain lukion perustavasta pedagogisen toiminnan  muutoksesta, vaan homma tulee valumaan koko peruskouluun, kouluyhteisöihin. Taitaminen tulee tietämisen rinnalle voimakkaammin, eikä yhtään liian aikaisin.

http://digabi.fi/doku.php?id=start

tiistai 8. lokakuuta 2013

Muutoksen vaikeudesta; tvt, se hankala juttu...

Palaan erääseen lempiaiheeseeni.

ICT in education (linkki)

Sähköinen yo-kirjoitus (linkki)

Tässäpä jännä pari.
Eu vertailussa suomalainen kasiluokan oppilas näyttää olevan 21:n maan vertailussa vähiten tieto- ja vietsintätekniikkaa oppitunneilla käyttävä opiskelija.
Toisaalta, aivan uudet haasteet uudenlaisten, aineistopohjaisten  kokeiden muodossa ovat abeille tulossa.
Tästä syntyy kirittävää.

Siitä taitaa olla noin 27 vuotta kun tapasin luokassani ensi kertaa tietokoneen. (Ajattele sitä!) Osa opettajista ei halunut tietää niistä mitään ja pienempi osa oli innoissaan. Suurempaa enemmistöä tämä uusi oppilaita innostava oppimisympäristö häiritsi.
Onko muutosta tullut? No ainakin vähän, mutta vähemmän kuin luulin. Sillä aikaa on oikeastaan ollut.

Olen miettinyt, että onko suomalainen koulu niin hyvä (valmis), että sinne ei oikein mahdu uutta.
Tai siis urheilutermein: Vallitseeko kouluissamme väärä hyvän olon tunne? No, onhan siellä  sitä oikeaakin lajia.

On todella vaikea ymmärtää, miksi meidän hyvin suunnitellussa ja toteutetussa peruskoulussa ja lukiossa on ollut melko paljon vaikeuksia päivittää oppimisympäristö ja oppimistapahtuma tukemaan digitaalista vallankumousta, oppimista kaikkialla.

Oma johtopäätökseni on seuraava:
Tieto- ja viestintätekniikka ei pitäisi olla opettajalle ja koulun työyhteisölle tekninen (johon usein juututaan), vaan pedagoginen haaste.

Tarvitaan kaksi liikahdusta.
Yksittäinen opettaja näkee tvt:n uudistavan (lähes mullistavan) opettajan roolin. Opettaja ei ole enää tietäjä vaan oppimisen ohjauksen taitaja. Hänen tulee paljon enemmän arvoida omaa onnistumistaan tarkkailemalla sitä miten opittiin, eikä mitä opittiin. Tästä seuraa, että oppilaan itseohjautuvuus ja kyky toimia muiden kanssa on keskeistä opinnoissa onnistumisen kannalta.
Opetusmenetelmät ja -materiaalit monipuolistuvat ja oppimisympäristö laajenee.
Tästä tullaan tvt:n yhteisöllisen haasteeseen. Kyse on, sitten kun kaikki ovat samaa mieltä pedagogiasta, toimintaympäristön muutoksesta. Siinä tarvitaan oppilaiden ja heidän vanhempiensakin mukana oloa. Yhdessä on mietittävä, miten oppilaiden taidot ja välineet otetaan oppimiseen mukaan, miten opettajat yhdessä oppivat, keräävät kokemuksia ja jakavat niitä. Luokka- ja ainerajoja kannattaa häivyttää. Koulun tilojen joustavasta käytöstä on sovittava, ja niin edespäin.

Tietysti jäljelle jää ne tekniset ongelmat, mutta ei niitä voi ihan kaikesta syyttää. Muistetaan, että muutoksen vastustamisen peikko lymyílee myös opettajien huoneen nurkassa.
Oppilaiden tulevaisuutta kumminkin koulutuksella palvellaan. Koulut ovat heitä varten.


 

torstai 3. lokakuuta 2013

Britzman ei päästä opettajaa helpolla


Sain taannoin hyvän linkin nuorelta kollegalta (kiitos siitä Riina!).

Yorkin yliopiston tutkijaprofessori Deborah Britzman vieraili Jyväskylässä  (linkki artikkeliin)Opettajankoulutuslaitoksen seminaarissa 2010. Seminaari liittyi ilmeisesti Jyväskylässä aloitettuun luokanopettajien integraatiokoulutukseen. Se on muuten koulutusmuoto, johon varmasti liittyy intohimojakin.

Mitä tapahtuu kun kasvatusta, koulutusta ja opetusta tarkastellaan psykoanalyyttisestä näkökulmasta?
Silloin puhutaan tietenkin niistä arvoista, mielikuvista ja sisäisistä motiiveista jotka eivät ole yleensä tietoisia, eivätkä siis virallisen päätöksenteon tai kehittämisen perusteina, vaikka ovatkin läsnä. Vaikea juttu, mutta niin kiintoisaa!

Britzman laukoo:

- Ihminen vihaa oppimista, koska se merkitsee muutosta. Muutos on mielelle katastrofaalinen.
- Myös opettajat vihaavat opintojaan. He pitävät teoreettisia opintoja tarpeettomina luokkahuoneen todellisuudessa. Opiskelu ei valmenna heitä opettamisen epävarmuuden sietämiseen.
- Koulun suuri paradoksi on, että oppiminen yhdistetään rankaisuun.
- Ihminen on emotionaalinen olento, koulutus on emotionaalinen tapahtuma. Koulu herättää ymmärrettävästi tunteita.
- Opettaja on opettaessaan vastuussa niin maailmasta, jota hän ei ole luonut, kuin oppilaan mielestä, jota hän ei voi tuntea.
- Opettajan työssä on kyse luottamuksesta.
- Yhteiskunnan muutokset imeytyvät kouluun. Nykyinen yhteiskunta on ylikiihotettu ja paniikissa. Elämme sivistyksen ja humanismin alennustilaa.
-Tieto uudistuu huippuvauhtia ja roskatietoa liikkuu paljon. Opinnoistakin on tullut ylikiihdytettyjä ja bisneshenkisiä. Tästä seuraa mm. että taito syrjäyttää ideat ja auktoriteetti ja vastuu samaistuvat mielissä tekniikkaan.
- Tiedon kriisin keskellä koulutus on aikamme suuria kysymyksiä.

Nämä ovat tietenkin vain muutamia huomioita Britzmanin mittavalta tutkimus- ja julkaisu-uralta.

Miten opettaja voi hyödyntää tai käsitellä tämän tyyppistä ajatelua ja tietoa? On ihan varmaan että jokaista alitajuista motiivia ei voi tunnistaa edes pitkällisen itsekasvatuksen tai terapian perusteella. Tai että sivistyksen kriisiä voisi käsitellä tuntien suunnittelun yhteydessä. Saati että vaikeasti tunnistettavat sisäiset motiivit voisi nostaa arkityöhön, juuri tapahtuvaan hetkeen.
 Mutta tärkeistä asioista puhutaan.

Viittaan edelliseen blokkaukseen, jossa kerroin kuinka Reijo Wilenius viisaasti puolusti kasvatustieteen käytännöllistä tehtävää. Kasvattajien/opettajien on hyvä aika ajoin pohtia yhdessä vaikkapa sitä, mitä Britzman sanoo juuri meidän kouluyhteisölle ja itselleni. Keskusteluille ja omalle kasvulle olisi oltava aikaa. Jospa koulun rakenteeseen voisi liittää edes muutaman tunnin vuodessa opintopiiriä varten. Aikaa voisi varmaan ottaa informaation jakoon käytettävistä opekokouksista.

Kun nyt olen oman aikani herra, tilaan itselleni ihan oman Britzmanin.