Toisenlainen tukitoiminta

Edellinen blokkaus käsitteli hienoista epäilystäni siitä, että oppivelvollisuusiän nostaminen vuodella olisi tuloksellinen nuorten syrjäytymisen ehkäisykeino. Eipä mennyt montaa päivää kun mm. Hesari julkaisi uutisen  Helsingin diakonissalaitoksen Vamos-ohjelman vaikutuksen kyselytutkimuksesta. Kyselyyn vastasi 120 ohjelmassa olevaa 16-30 vuotiasta nuorta.

Lainaan muutamaa kohtaa:

- Vamoksen työntekijöiden havaintojen mukaan merkittävä osa peruskoulun suorittaneista Vamos-nuorista on saanut peruskoulun päättötodistuksen erityisesti toisen asteen opintojen ja työelämän näkökulmasta puutteellisilla taidoilla.

Pelkästään opiskelupaikan löytyminen ei täten ole riittävä ratkaisu heidän koulutuksellisiin puutteisiinsa. Monen toimintakyky tarvitsee merkittävää vahvistumista, jotta kestävä kiinnittyminen opiskeluun onnistuisi.

 

Kiinnostavaa luettavaa. Äkkiä lukemalla tästä voisi ajatella, että oppivelvollisuuden lisävuosi voisi olla hyvä ratkaisu sille, että armovitosilla ei enää laiteta oppilaita kouluista maailmalle, liian heikoin eväin. Mutta tuo kohta ... erityisesti toisen asteen ja työelämän näkökulmasta puutteellisilla taidoilla.

Peruskouluun tarvitaan myös asennemuutosta ja pedagogisia uudistuksia. Jos mahdollinen lisävuosi käytettäisiin entisten opintojen kertaamiseen, entisellä tavalla, niin lopputulos lienee sama?

- Jokainen nuori saa oman työntekijän, jonka keskeinen työtehtävä on nuoreen tutustuminen. Luottamuksen rakentumiseen on käytettävä aikaa ja toiminnan rakenteiden on tehtävä

se mahdolliseksi.

Vamoksen työntekijät kokevat, että Vamoksen vaikuttavuus perustuu työotteeseen, joustaviin siirtymiin Vamos-palvelujen välillä sekä toimiviin yhteistyöverkostoihin.

Nuoriin onnistutaan luomaan luottamuksellinen ja vuorovaikutuksellinen suhde, joka valtaasetelman sijaan nojaa nuoren vapaaehtoisuuteen.

Vamoksen työntekijät etsivät yhdessä nuorten kanssa heille sopivia palveluja ja varmistavat että nuoret niitä käyttävät ja niistä hyötyvät. Tutkimukset ovat osoittaneet, että auttamispalveluissa kohtaamisen tapa on menetelmiäkin tärkeämpää. Vamoksen nuoret ovat ovat heitä haastateltaessa kertoneet, että välitetyksi tulemisen tunne on ollut avainasemassa luottamuksen rakentumisessa ja positiivisen muutoksen käynnistymisessä.

Pitkähkö lainaus, mutta riemukasta luettavaa! Puhutaan luottamussuhteen rakentamisesta ja nuoren elämismaailman tuntemista.  Jokainen saa oman työtekijän. Valta-aseman sijaan vapaaehtoisuus. Varmistetaan palveluiden käyttö ja hyödyllisyys. Toiminnan rakenteiden on tehtävä asiat mahdolliseksi. -Olen niiin samaa mieltä.Tämä on mahdollista vain henkilökohtaisella tavalla ja siinä on haastetta.

Aivan samoin ei välttämättä voida toimia koulun keinoin, ymmärrän. Olkoon tämä esimerkki siitä miten syrjäytymistä voidaan torjua personoimalla palveluja. Jokaisella on omat esteensä unelmiensa toetutumiselle. On luotava uskoa ja autettava rinnalla. Samoja periaatteita voidaan kuitenkin koulussakin noudattaa ja usein yritys onkin hyvä.

 Kohtaamisen tapa on tärkeintä, se on oikeastaan lohdullinen asia muistaa taloudellisesti tiukkana aikana. Kyse on asiasta joka ei nimittäin maksa mitään.

Oppivelvollisuuden pidentäminen tukitoimena

Viime aikoina on taas ollut puhetta oppivelvollisuuden pidentämisestä. Asiaa voi tarkastella monelta kannalta.


Erään näkökulman esitti eilen Hesarin mielipidepalstalla Kimmo Vepsä, rehtori ja valtuuston puheenjohtaja Ulvilasta. (On muuten aika yleinen yhdistelmä Suomessa, ja siitä ollaan montaa mieltä. No minusta valtuustossa voi olla myös kokemusasiantuntijoita ja muutenkin osaavia.. )
Olin ainakin osittain samaa mieltä, nimittäin siinä, että oppivelvollisuutta nostamalla ei saavuteta kovin tehokkaasti sitä tavoitetta, että kaikki saisivat päästötodistuksen ja jatko-opiskelupaikan.


Tilastoista ei varmaan näy ketkä ilman jatko-opiskelupaikkaa olevat ovat syrjäytyviä ja ketkä vain oman tien kulkijoita. Mutta tärkeää on huomata, kuten Vepsä kirjoitti, että yhteen, ylimääräiseen vuoteen satsaaminen ei välttämättä enää auta, jos vaikeudet ovat kasaantuneet vuosia. Varhainen puuttuminen on ilmeisesti paras keino muuttaa polun suuntaa. Kaikkien kohdalla se ei koskaan edes onnistu. Koulun tukitoimilla on jo muutenkin tehokkuusongelma. Monet, jotka ovat saaneet vuosia moniammatillista tukea, toteuttavat huonoa ennustetta. Monesti näyttää jopa siltä, että koulun tukitoimintaverkostoon juuttuminen on syrjäytymisen alkua. Miten oppivelvollisuuden nostaminen poistaa nämä haasteet? Kymppiluokkia kokeiltiin aika monta vuotta, mutta ne lopetettiin. En ihan tiedä mistä syystä. Voi olla että ne olivat hyvä säästökohde, mutta miten oli tulosten laita?
 Muistan kuinka eräs oppilaani kerran sanoi: "Ei kai mun enää tarvitse mennä kuraattorille? Eiks mulla ole mennyt ihan hyvin?" Tajusin silloin että kyseisellä oppilaalla oli ihan oikea käsitys tilanteestaan. Hän ei halunnut leimautua ryhmässään ja koki selviävänsä jo itse. Tukitoimethan ovat onnistuneet kun käyvät tarpeettomiksi. Varmaan oppivelvollisuusiän nostamisella on myös selkeä erotteleva vaikutus oppilaisiin.


Hiukan poliittisväritteistä sosiaali-ideologiaa:
Vepsän kirjoituksessa saattoi kotien vastuun korostaminen vaikuttaa hiukan kokoomuslaiselta uskomukselta ihmisten omatoimiseen selviytymiseen, mutta asiassa on paljon totta, kun on kyse lasten kasvun tukemisesta. Koulujen tukitoimet, oppilashuolto, rakentuu toisaalta eräällä tavalla (sanoisinko)sosiaalidemokraattiseen erheeseen, että ihmisiä (tässä tapauksessa lapsia) voidaan auttaa tehokkaasti perheyksikön ulkopuolelta. Siltä ainakin vaikuttaa käytännössä. Kun oppilas näyttää putoavan koulusta, hänellä ei ole yleensä itse aiheutettua ongelmaa, vaan kotien tuki on ratkaisevan tärkeää. Ei auta että kymmenen ammatti-ihmistä istuu koulussa kokouksessa seuraamassa oppilaan huonoa koulumenestystä vuodesta toiseen. Koulu ei kuitenkaan voi, varsinkaan aineopettajajärjestelmässä järjestää oppilaalle pysyvää lähitukea, se pitäisi silloin löytyä  kodista.


Ihan oma lukunsa on että koulu näyttää olevan vääränlainen näille koulupudokkaille, yleensä pojille.
Kun lasta ja nuorta ei saada useiden vuosien yrittämisen jälkeen kiinnostumaan oppimisesta ja omien vahvuuksien löytämisestä, on ongelma myös pedagoginen, ei vain sosiaalinen tai psykologinen. Voitaisiinko oppilashuollossa keskustella myös siitä millaista pedagogiaa vaikeuksissa oleva oppilas tarvitsisi innostuakseen oppimisesta? Ehkäpä jossain jo tehdäänkin niin.


En mitenkään vastusta tukitoimia, aloitinhan itsekin aikoinaan eritysopettajana. On vain tarkasti mietittävä ja seurattava vähenevien resurssien aikana mitä satsauksella saadaan.

Suomen sata uutta mahdollisuutta

Eduskunnan tulevaisuusvaliokunta on varmasti hieno näköalapaikka. Sen julkaisu 6/2013 on nimeltään otsikkoni mukaisesti Suomen sata uutta mahdollisuutta- radikaalit teknologiset ratkaisut. (linkki). Törmäsin tähän julkaisuun lukiessani miestenlehteä, nimittäin Tekniikan maailmaa. On tärkeää huomata, että teknologia muuttaa muutakin kuin materiaa.


Artikkelissaan tunnustettu tiedetoimittaja Erkki Kauhanen nostaa esiin  julkaisun läpikäyvän toteamuksen että teknologiat muuttuvat todeksi vain sosiaalisten innovaatioiden kanssa. Tarkoittaa siis sitä, miten teknologioita otetaan yhteisöissä käyttöön, niin että toiminta muuttuu. Kauhanen väittää että Suomessa juuri tämä on mennyt pahiten pieleen. It- kehittäjämaana emme ole itse saavuttaneet teknologian yhteiskuntaa muuttavaa merkitystä riittävästi. Kauhanen toteaa että pahiten on epäonnistunut koululaitos:
"Varsinkin koululaitos osoittautui niin kankeaksi, että siellä vasta nyt alkaa näkyä vakavampia merkkejä heräämisestä tietotekniikan olemassaoloon."


Ehkäpä nyt olisi aika olla hereillä. Miten koulun toimintakulttuuriin vaikuttavat vaikkapa nämä julkaisun luettelemat nousevat ilmiöt:


- Etäläsnäolo ja työkalujen kauko-ohjaus
- Oppimisen ja opastuksen yksilöllistyminen
- Tietoisuutta toimintaympäristöstä lisäävät välineet
- Tilojen ja rakenteiden toiminnallistuminen
- Itseorganisoituvat yhteisölliset toimintatavat
- Identiteettien ja sosiaalisten rakenteiden virtualisoituminen
- ...


Nämä kaikki asiat/ilmiöt ovat jo olemassa, ja tulevat voimistumaan yllättävän nopeasti.  Nähdäänkö ne koulussa torjuttavana uhkana vai mahdollisuutena uudistua ja uudistaa? Siinäpä sopivaa mietittävää vaikkapa riippukeinuun. Lataa luettavaksi! Opettaminen on tulevaisuuteen kurkottavaa työtä.