Turvallisuus, uteliaisuus ja hyvä vuorovaikutus
Jokin aika sitten luin lehdestä tiedejutun uteliaisuuden merkityksestä: Uteliaisuus on ihmiselle palkitsevaa Jutun pointteja oli, että tutkimuksin on havaittu uteliaan ihmisen muistavan paremmin oppimansa ja se että uteliasuus herättää mielihyväkeskuksen. Tästä voisi päätellä uteliaisuuden johtavan palkitsevaan oppimiseen ja sisäisen motivaation parantumiseen.
Tämmöisiä uutisia on kiva lukea, koska ne tukevat kirjamme, Rakenna oppiva ryhmä- pedagogisen viihtymisen käsikirja, perusväitteitä. Koko kirjan kirjoittamisen sykäys taisi olla kun törmäsimme useampaankin lähteeseen joissa viitattiin oppimisen olevan emotionaalinen tapahtuma. Tähän havaintoon on helppo yhtyä. Luulenpa, että useimmat opettajat ovat työssään havainneet asian paikkansapitävyyden. Oppimista estää tai siivittää oppijan tunnetila. Esimerkiksi jos oppilaalla on käsitys eli tunne, että hän ei opi kieliä, niin tunneilla ei varmaan opi, vaikka opetus olisi kuinka loistavaa. Vaikeampaa onkin sitten järjestää opetusta niin että emotionaalinen virittäminen olisi optimaalista.
Niinpä pohdimme kirjaamme varten emootioista käsin oppimista. Jos oppiminen on emotionaalinen tapahtuma, niin mitkä emootiot ovat opettajalle tärkeimpiä tarkkailun kohteita?
Nimesimme kaksi: Turvallisuus ja uteliaisuus. Koulussa turvallisuutta rakennetaan ja uteliaisuutta ylläpidetään, jos hyvin käy.
Miksi näin? Turvallisuus on ryhmissä hyvin helposti uhattuna. Oma asema ja se miten muut suhtautuvat ovat jatkuvan huolenpidon aiheena. Näin varsinkin kun nykykoulussa ei juurikaan tunneta koulun ulkopuolella. Koulu on siten ympäristö, jossa yksilön turvallisuuden tunne on automaattisesti koetuksella. Siispä on huolehdittava turvallisuudesta vaikka niin, että ketään ei jätetä yksin. Uteliaisuus on ihmisen oppimishalun luontainen yllyke. Olemme vain koulussa yleensä hyväksyneet sen, että kouluun intoa täynnä tuleva ekaluokkalainen muuttuu koulusta tarpeeksi saaneeksi teiniksi peruskoulun lopussa. Vaikka tässä usein vedotaan vaikeaan ikään, on ilmiössä minusta kyse pedagogisen toiminnan epäonnistumisesta koulussa.
Jos turvallisuus ja uteliaisuus ovat oppimiselle tärkeimmät tunteet, niin millaisin pedagogisin järjestelyin näitä tunteita vahvistetaan? Mielestämme yhteistoiminnallisin, osallistavin menetelmin. Puhumme mieluusti yhteisöllisestä pedagogiasta tässä yhteydessä. Silloin pedagoginen ajattelu on kiinnittynyt koko kouluyhteisön pitkäjänteiseen rakentamiseen. Turvallinen vuorovaikutustilanne syntyy turvallisessa, tutussa ryhmässä. Hyvän oppimisen kannalta vuorovaikutuskenttä ei voi olla koko ajan muutoksessa. Tätä ei aina kouluissa huomioida.
Aika usein olen keskustellut yhdessä oppimisesta opettajien kanssa. Useinkin opettajilla on näkemys, että työryhmien tulee olla lyhytkestoisia, koska kaikkien pitää tutustua kaikkiin. Silloin voidaan kysyä: Miten kaksi vaativaa tavoitetta voidaan saavuttaa yhtä aikaa? Luottamussuhteiden rakentaminen (hyvän vuorovaikutuksen perusta) ja oman roolin löytäminen tyhmässä on vaativa tehtävä aikuisellekin. Jos sitten pitää vielä omaksua uutta tai tuottaa mahdollisimman hyvää samanaikaisesti, niin ollaan kovan haasteen äärellä. Kaikki vuorovaikutus ei välttämättä lisää turvallisuutta tai tuota uteliaisuutta opittavaa asiaa kohtaan.
Lisää näistä asioista on kirjassamme ja tämänkin blogin arkiston uumenissa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti