sunnuntai 20. joulukuuta 2015

Tuntuu hyvältä

Joulu lähestyy. Olen hyvilläni, mutta myös ihan muusta syystä.
Ilahtuneena huomasin, että pari vuotta vanha kirjoitus  Tunteellinen Ops on saanut jostain syystä viime päivinä uusia lukijoita.
Toivottavasti opetussuunnitelmia pohtivia on joukossa. Kirjoitin siinä nimittäin tuolloin, että uusi ops on mahtavasti ottanut mukaan oppimisen emotionaalisen ulottuvuuden. Asiasta kirjoitti opetusneuvos Eija Kauppinen ansiokkaasti. Sittemmin ei olekaan kuulunut asiasta liikaa...

Luulenpa että aika usein opetussuunnitelmatyössä ja siihen tutustumisessakin suurinta huomiota saavat tuntimäärät ja -sisällöt, sekä ehkä arviointi. Alun yleistä osaa olen ainakin itse kuullut mainittavan pakkopullaksi tai pakolliseksi höpinäksi.
Väärin, se on kovinta ydintä ja yhä enemmän sitä. Olemme kirjoissamme kiinnittäneet tunteisiin paljon huomiota. Koko yhteisöllinen pedagogia lepää kollektiivisen, oppimista edistämisen tunteen varassa. Tärkeimmät osatunteet ovat silloin turvallisuus ja uteliaisuus, molempia tarvitaan jotta oppiminen saadaan liikkeelle optimaalisesti.

Pari muutakin tapausta sai nämä ajatukset liikkeelle. Kun oma työura alkaa olla yhä enemmän lopuillaan ja soihdunojennusvaiheessa, on kovin mukavaa saada tunne, että jotain on tullut tehtyä oikein. Entisten oppilaiden ja vanhempienkin palaute on silloin tärkeää.

Viikon sisään tapahtui seuraavaa:
Eräässä tilaisuudessa tapasin miehen joka oli ollut oppilaani 35 vuotta sitten. Hän tuli heti tervehtimään ja sanoi: "Rauno, sanoin juuri työtovereilleni että siinä tulee opettaja, joka oli niitä harvoja joka sai jotain järkeä mun päähän." Olipa kiva kuulla. Minusta kommentti heijasti luottamusta joka oli vallinut välillämme ja oli jotenkin edelleen olemassa. Turvallisuus ja luottamus ovat samasta lähteestä ja ihan oppimisen ytimessä. Olin onnistunut tavoitteissani, hyvä!
Eilen tapasin sitten kolmenkymmenen vuoden takaa äidin entiseltä luokaltani. Eipä mennyt kauaakaan kun muistelimme retkiä ja upeaa leirikoulua- sekä pedagogisia ratkaisujani: " Me tehtiin koko ajan kaikenlaista ja me oltiin ylpeitä siitä että meidän luokan ovi oli auki. Muut sitä ihmetteli, mutta vähitellen oli muillakin"
Puhuttiin paljon siitä, miten yhteishenkeä saatiin rakennettua muun muassa  hiihto- ja pyöräretkillä. Tuli tunne, että noinkin pitkän ajan jälkeen noista tapahtumista oli jäänyt vahva positiivinen jälki. Hauskaa oli että tämä entinen oppilaani ymmärsi nyt aikuisena toimintani pedagogiset sisällöt , aikuisen näkökulmasta ja siirsi näitä asioita edelleen lapsilleen ja muissakin toimissaan.

Varsinkin perusopetuksessa opettajien tärkein tehtävä on kasvattaa ja opettaa niin että jokainen saa hyvät eväät elämään. Silloin kestävintä on kumminkin tunne siitä, että on ollut tärkeä ja saanut tehdä ainakin välillä jotain rakentavaa (mielellään omista vahvuuksistaan), itselle ja muille innostavaa ja hyödyllistä.
Opettaja ei voi millään huolehtia jokaisen oppilaansa tunnetilasta, mutta ohjattavan ryhmänsä tunnetilasta hän on kyllä vastuussa ja voi siihen hyvinkin vaikuttaa. Se on yhteisöllisen pedagogian ydintä.

Miten opettajana voi toimia niin että ohjattavassa ryhmässä vallitsee turvallinen ja oppimiseen myönteisesti suhtautuva, kannustava ilmapiiri?

Oikeita vastauksia on monia. Tärkeintä on kiinnittää asiaan huomiota ja tehdä asian eteen töitä. Varmasti palkitsee.


keskiviikko 16. joulukuuta 2015

Kärkihanke; lähteekö lentoon?

Hallituksen kärkihankkeita maamme nostamiseksi uudelle kasvu-uralle on muun  muassa:  Uudet oppimisympäristöt ja digitaaliset materiaalit peruskouluihin

Odotan tältä paljon ja toisaalta pelkään, että jääkö hanke komiteoiden ja suunnitteluryhmien keskeiseksi innostuksen kohteeksi. Käytäntöjen tulisi muuttua. Meillä on jo tieto teoriatasolla, miten.

Tämä kärkihanke vaikuttaa minusta hyvältä. Tavoitteet ovat vastaus koulutusjärjestelmämme sisällle luikerrelleeseen hiipumisen oireisiin. Jatkuvasti laskeva motivaatio ja digioppimisen jälkeenjäänneisyys ovat yhdessä muodostaneet tummia pilviä Pisa-taivaallemme. Maailman paras koulu- arvonimi pitää ansaita joka vuosi uudestaan. Koulutus on ennennäkemättömän suuressa muutoksessa maailmalla, meidänkin pitää uudistaa ja parantaa.

Koulutuksen kärkihanke jakautuu kolmeen osaan:


  1. Uudistetaan peruskoulua 2020-luvulle tavoitteena Suomi modernin, innostavan oppimisen kärkimaana.
  2. Liikutaan tunti päivässä laajentamalla Liikkuva koulu -hanketta valtakunnalliseksi. Liikunnallistetaan oppiminen eri oppiaineissa.
  3. Lisätään ja monipuolistetaan kieltenopiskelua. Käynnistetään alueellinen kokeilu siitä, että aloitetaan vieraan kielen opiskelu jo ensimmäisellä luokalla ja mahdollistetaan alueellinen kokeilu kielivalikoiman laajentamisesta eduskunnan hyväksymän ponnen mukaisesti.
Hauskasti tämä hanke sisältää sekä digitatlisaation tuomisen oppimiseen että liikunnan lisäämisen koulupäiviin. Monet ajattelevat että ne ovat toisiaan syöviä ilmiöitä.  Lähes nerokas ajatus on laittaa nämä asiat ajamaan samaa tavoitetta, molemmilla tavoitetaan nimittäin  aktiivisen oppijan ihannetta. Liikkumisen ja digitalisaation voi jopa yhdistää. Lisäksi hankkeessa halutaan lisätä kieltenopiskelua. Digitalisaatio auttaa siinäkin.

Kärkihankkeelle on nimetty johtoryhmä parhaista asiantuntijoistamme. Heidän urakkansa on haastava, mutta tavallaan yksinkertainen. Mikäli uusi opetussuunnitelma toteutuu hyvin, niin kärkihanke on jo pitkällä. 

Jos ryhmä kysyisi minulta neuvoa niin sanoisin jotain tämmöistä: Olisi pohdittava miten olemme tulleet tilanteeseen, jossa koululaiset kokevat opetuksen aiempaa merkityksettömämmäksi. Miksi olemme Euroopan kehnoimpia maita uusien oppimisvälineiden ja  -ympäristöjen oppilaskäytössä? Milloin (ja miksi) opetus kouluissa muuttui oppilaiden kokemuksen mukaan museaaliseksi?
Jos tähän osaa vastata, pitää vain keksiä vastalääke. Olen tätä miettinyt paljonkin, enkä keksinyt oikein pitävää vastausta. No, eipä hätää, minua viisaammatkin miettivät ja ehkä keksivät.

Äskettäin ajattelin että onko suomalaisen opettajan korkea koulutus muuttunut uudistuksen kitkatekijäksi? Me opettajat olemme itsenäisiä ja hyvin koulutettuja. Tästä voi seurata koulujen umpio, jossa neuvoja ulkopuolelta ei oteta huomioon. Syystä tai toisesta koulumme ovat melko konservatiivisia. Myös valtakunnallinen ohjaus on olematonta, jolloin koulut ovat lähteneet eriarvoistumaan.  Paikoin uudistetaan ja otetaan oppijat mukaan, paikoin puolustetaan oikeutta opettaa niin kuin ennenkin.

Pedagogia tai didaktiikka, sitä pitää uudistaa, kun oppimisen ehdot ja välineet ovat muuttuneet. Suomessa haaste on ilmeisesti vielä suurempi kuin yleensä, joten tsemppiä kärkihankkeelle!

Ja yhteisöllisyyttä ja ryhmäilmiöiden ymmärtämistä tarvitaan ehdottomasti mukaan!


sunnuntai 6. joulukuuta 2015

Opettajan tärkein työkalu?

Itsenäisyyspäivä sopii hyvin suomalaisen opettajuuden ja opetussuunnitelman ohjausvaikutuksen pohdintaan. Ja siihen onko siinä kehittämisen paikka.

Sotkeuduin jälleen facebookissa piitkään keskusteluun opetussuunnitelmasta ja sen merkityksestä. Keskustelu rönsyili, mutta itselleni jäi pari asiaa hautumaan. (Olen muuten jo hiukan kyllääntynyt siihen että vaikka yritys olisi hyväkin, niin syvempi keskustelu on somessa vaikeaa. Kun ei olla fyysisesti läsnä on jotenkin helpompaa sanoa mitä vaan, ainahan voi poistua keskustelusta.)

Ei ole ilmeisesti aivan yleisesti tiedossa, että opetussuunnitelman ohjausvaikutus on ollut puutteellista. Tämä tieto on kyllä jaossa, mutta opettajat eivät lue kovin paljon alansa tutkimuksia. Suomessa on  hyvin itsenäinen virkamieskulttuuri yleensäkin ja opettajakunnassa se näkyy varsin hyvin. Opettajat vaalivat autonomiaansa saavutettuna etuna, mitä se onkin. Opsia kohtaan voi esiintyä suorastaan vihamielisyyttä. Tilanne on onneksi paranemassa. Opettajat ovat ilmeisesti  melko laajasti hyväksyneet, että opinnoissa ja työelämässä tarvittavat taidot ovat muuttuneet ja koulunkin pitää muuttua. Harmi vain että opettajien autonominen toimintakulttuuri synnyttää paitsi monipuolisuutta, niin myös eriarvoisuutta sekä erilaisia tulkintoja omasta tehtävästä: "Opetussuunnitelmajärjestelmän usein oletetun ja toteutuneen vaikuttavuuden välillä on ristiriitaa. Esimerkiksi koulujen traditioilla ja oppimateriaaleilla on yhä varsin suuri merkitys koulun toiminnassa."

Edellinen lainaus on Koulutuksen arviointineuvoston julkaisusta  Esi- ja perusopetuksenopetussuunnitelmajärjestelmän toimivuus  (53/2010). Myös julkaisu 52 käsittelee samaa asiaa eli opetussuunnitelmaa ja sen vaikuttavuutta. Hyvää luettavaa. Äskettäin käyty keskustelu somessa kertoi samaa. Kannanotot vaihtelivat laidasta laitaan; joku sanoi että tuntee monia opettajia jota eivät koskaan lue opsia ja toinen  oli sitä mieltä että kaikki opettajat tuntevat opsin hyvin. Tutkimukset kertovat juuri siitä, että opetussuunnitelman vaikutus on vaihtelevaa. Paljon riippuu kuntien jakamasta resursista, mutta varsinkin opettajien omat asenteet ovat avainasemassa. Opettaja ei voi mielestäni itse keksiä tehtäviään saati noudattaa työtapoja, jotka eivät edistä opsin tavoitteita.

Opetussuunnitelman vaikuttavuus on käytännössä yhteisöllinen kysymys. Jos koulun työyhteisön halutaan tulkitsevan opetussuunnitelman toimintakulttuuria koskevat tavoitteet yhtenäisesti, on jonkun (rehtorin) johdettava yhteisön prosessia asiassa. Aika usein rehtorit keskittyvät hallintoon, eivätkä opettajat ole tottuneet, siihen että heidän pedagogista vapauttaa rajoitetaan. Rehtoreiden pitäisi laajemmin olla myös pedagogisia johtajia. Vapaana taiteilijan olo on tietenkin mukavaa, mutta johtaa liian suuriin vaihteluihin opsin toteutumisessa. Opetussuunnitelman merkitystä ja sen toteutumista pitäisi pohtia ja seurata yhdessä. Ja usein näin jo tehdään.

Toinen seikka, joka liittyy edelliseen, oli keskustelun kulun aikana jälleen esiin tullut myytti: Opettaja tekee työtään persoonallaan, (johon ei saa puuttua). Osa opettajista ehkä epäilee, että opetussuunnitelma sisältää persoonaa koskevia vaatimuksia,  joten siksi sitä ei tarvitse noudattaa. Usein olen kuullut että opettajan persoona on se tärkein työkalu. No tavallaan ymmärrän tämän, mutta laitetaan nyt asiat järjestykseen.
Ensin pitää olla ammattitaitoa.
Sitten on ymmärrettävä tehtävä (jonka ops määrittelee)
Sitten käytetään persoonaa, jonka läpi edelliset tietenkin kulkevat.

Jos työ perustuu ensin persoonaan, niin työssä oppiminen tai opettajan työn arviointi olisivat kovin vaikeita jos persoona on koskematonta aluetta! Opettajan työtä tehdään ammattitaidolla, jota toivottavasti persoonan hyvät puolet täydentävät.

lauantai 28. marraskuuta 2015

Koulu, tytöt, pojat ja hyvinvointi

Sosiaalisessa mediassa kävin tänään keskustelua tyttöjen ja poikien asemasta koulussa. Aihe on kuuma koska se on meille kaikille henkilökohtainen. Omakin generaattorini pyörähti muutaman kerran.

Eräs yleinen legenda nousi esiin:  pojat saavat huonommalla osaamisella saman numeron kuin tytöt. Loogisesti aika epätodennäköistä jo muutenkin kun tytöt saavat lähes numeron paremman keskiarvon perusopetuksessa. Eihän pojat niiin paljon huonompia voi olla.

Totuus on kumminkin vaikapa matikassa se, että pojat, jotka osaavat perusopetuksen päättövaiheessa merkitsevästi, vaikka vain vähän paremmin matikkaa, saavat kuitenkin huonompia arvosanoja kuin tytöt. Tytöt saavat ilmeisesti jotain lisäarvoa sukupuolestaan.

Viittaan tutkimukseen joka on ajankohtainen nytkin: Hyödyllinen pakkolasku OPH  koulutuksen seurantaraportit 2013:3

Lainaus yhteenvedosta:
Tyttöjen ja poikien menestyminen arviointikokeessa on erilaista kuin mitä oppilaiden edellinen kouluarvosana matematiikassa antaisi odottaa. Tytöt ovat saaneet parempia arvosanoja kuin pojat. Tämä ristiriita herättää kysymyksen arviointiohjeistuksen tarkistamisen tarpeellisuudesta. 

Luulen että legenda on saanut alkunsa siitä tuloksesta, että pojat saavat yleensa enemmän huomiota luokassa, sekä opettajalta että muilta oppilailta ryhmässään. Tästä huomiosta tosin on aika paljon negatiivista, eikä johda parempaan menestykseen opinnoissa.

Tytöt ja pojat koulussa on yhtä monimutkaista kuin suhtautumisemme sukupuoleen ja sen merkitykseen. Onko sukupuolella jotain evoluutiosta aiheutuvaa merkitystä kiinnostuksen ja osaamisen suuntautumiseen vai ovatko nyt havaittavat erot vain kulttuurin tuotetta? Pitäisikö pyrkiä siihen että sukupuolet ovat samanlaisia kiinnostuksen kohteissaan? Onko jo tullut aika puolustaa poikia joilla menee koulussa kaikilla mittareilla huonommin kuin tytöillä? Onko merkitystä sillä että opettajista jo yli 70 prosenttia on naisia? Kaikki me olemme kokemusasiantuntijoita kun keskustellaan näistä asioita. Se ei helpota oikeiden  ratkaisujen löytymisessä.

 En todellakaan tiedä vastauksia kaikkiin noihin kysymyksiin. Selvää lienee vain että jokaisella tulee olla mahdollisuus kehittää omaa osaamistaan, oman kiinnostuksen pohjalta niin pitkälle kuin haluaa. Voi olla että sukupuolten tasa-arvokysymys on edennyt ainakin Suomessa vihdoin siihen, että voisimme kysyä: Onko sillä väliä että olemme miehiä ja naisia? (ja jotkut vielä jotain muuta) Ja jos väliä niin miten asiaa tuetaan kasvatuksellisesti tasa-arvoisesti ja arvostavasti?

Koulu ei ole irti ympäristön kulttuurista. Koululla on vielä kulttuurin säilyttämisen ja eteenpäin siirtämisen tehtävä. Tästä johtuen koulussa  nojataan perinteisiin ja kavahdetaan nopeita muutoksia. Tyttöjen ja poikien erilainen menestyminen ja arviointi koulussa kertoo, että koulussa palkitaan edelleen kilttejä tyttöjä ja rangaistaan villejä poikia. Näin tuetaan piilo-opetussuunnitelman varjossa sukupuolten stereotypioita, jotak eivät enää lainkaan toimi, jos joskus edes toimivatkaan. Opettajien puheissa päivitellään usein keskittymättömiä poikia, jotka ovat kiinnostuneita ihan muista asioista kuin koulusta.

Professori Eija Syrjäläinen on kirjoittanut sukupuolen merkityksestä koulussa paljon. Hyvä artikkeli on mielestäni: Sukupuolitietoista tasa-arvokasvatusta koulun arkeen

Sukupuoli- ja tasa-arvokysymykset liittyvät läheisesti seuraavaan: Olisi tarpeen katkaista kehitys jossa oppilaat (usein pojat) suhtautuvat koulunkäyntiin yhä kyynisemmin. He eivät tartu koulun tarjoamaan mahdollisuuteen rakentaa omaa, hyvää elämää osaamisen avulla. Voihan olla että muutenkin voi oppia, eipä silti.
Lopulta koulun perustehtävä on osaltaan olla turvaamassa kaikille hyvä elämä.

Ja laitanpa tähän kiinnostavan videolinkin: Koulu ja nuorten hyvinvointi; Katariina Salmela-Aron avoin luento 1.10.2015

perjantai 27. marraskuuta 2015

Merkitystä hakemasssa

Kirjoitin Hesariin mielipiteeni (alla) siitä, miten koulun merkityksellisyyttä voitaisiin parantaa. Oppilaiden sitoutuminen paranisi ainakin käyttämällä pedagogiaa joka osallistaa oppilaat. Tämä kävisin hyvin vaikkapa ottamalla käyttöön digilaitteet, joiden käyttö on opiskelijoille jo tuttua oikeassa elämässä. Digioppimiseen on jo sisäänrakennettu yhdessä oppiminen, joka on innostavampaa kuin yksin puuhailu.

Olen nyt neljän viimeisen vuoden ajan kiertänyt kymmeniä kouluja ympäri Suomea, esiopetuksesta lukioihin. Niissä on ollut hyvin erilaisia käytäntöjä digioppimisen suhteen ja muutenkin toimintakulttuureissa on suuria eroja. Saman koulun sisällä voi olla uudesta kiinnostuneita opettajia ja sitten niitä,  jotka eivät halua nähdä tunneillaan mitään "härpäkkeitä". Välillä on ollut nähtävissä että rehtori jättää sellaiset opettajat rauhaan.

Koulujen sisällä ei osaamista juuri jaeta. Innostunutkin opettaja saattaa siirtää kirja- ja opettajakeskeiset työtavat suoraan ruutujen ääreen. Ei toimi oikein hyvin. Opettajilla olisi nyt yhteistä tekemistä, jota rehtorien pitää johtaa. Digitalisaatio on oppimisenkin aluella prosessi. Prosessia pitää johtaa, muuten tulee juuri sellainen sattumusten soppa, jolta digipedagogia nyt on minusta näyttänyt. Yhdessä oppii enemmän, opettajatkin.
Tuossa siis juttu HS Mielipide-sivulla 27.11.:


Koulun merkitys ja digioppiminen

Suomen Akatemia julkaisi äskettäin tietoja professori Katariina Salmela-Aron vetämästä tutkimuksesta, jossa haettiin koululaisten opiskeluun sitoutumisen ehtoja. Loppupäätelmät ovat karua luettavaa: "Lähes puolet 12-vuotiaista suhtautuu kyynisesti koulunkäyntiin. He kokevat merkityskatoa suhteessa kouluun ja koulunkäyntiin. Nämä nuoret myös kokevat, että heidän tapansa hyödyntää digitalisaatiota ja uutta tekniikkaa ei vastaa koulujen käytäntöjä. Näin on syntymässä merkityskuilu koulun ja nuorten välille." (9.11.2015)

Tämän päätelmän tulisi herättää huolta yhteiskuntamme tulevaisuudesta, varsinkin kun samansuuntaista tietoa on tullut jo pitkään esimerkiksi Pisa-tulosten analyyseistä. Ilman oppimisen intoa ei nimittäin ole mahdollista ylläpitää hyvinvointiyhteiskuntaa. Ilmiö on yleiseurooppalainen, mutta jokainen maa tarvitsee omanlaisensa ratkaisut oppimisen merkityksellisyyden vahvistamiseen. Uusien oppimisen välineiden käyttö on tässä ilmeisen tärkeää. Suomessa olemme jo eurooppalaisittain, hyvän alun jälkeen, jälkijunassa tieto- ja viestitätekniikan opetusta uudistavasta käyttöönotossa. Miksi näin on käynyt?

Syy on oikeastaan yksinkertainen: Uudet oppimisen välineet tarvitsevat uudenlaisia opetuskäytäntöjä. Suomessa on hankittu parinkymmenen vuoden aikana valtavasti uutta tekniikkaa kouluihin ja kannettu vanhaa ulos. On edetty uuteen opetuskulttuuriin tekniikka edellä. Pahimmillaan luokkaan on yllättäen ilmestynyt yllättäen älytaulu asentajan toimesta ja opettaja on jäänyt ihmettelmään mitä sillä tehdään. Paremmassa tapauksessa on opastettu laitteen toiminta. Samoin on tietokoneiden laita. Tärkein on kuitenkin puuttunut.

 Olisi tutkittava mikä muuttuu kun käytetään uusia oppimisen välineitä. Se pedagogia joka toimi kirjan, paperin ja kynän kanssa ei sellaisenaan sovi digioppimiseen. Uusia oppimisen välineitä olisi hankittava mieluiten vasta sitten kun opettajilla on käsitys näiden välineiden merkityksestä ja suunnitelma mihin niitä käytetään. Sitten voidaan aloittaa oppimisprosessien kehittäminen.

Tilannetta voidaan muuttaa. Meillä on hyvin koulutetut ja työhönsä sitoutuneet opettajat. Uutta oppimista ohjataan uusin työtavoin. Kouluissamme opettajien (ja oppilaiden) kannattaa yhdessä tutkia hyviä digioppimisen käytäntöjä ja jakaa niitä edelleen. 
Yksin tekemisen kulttuuri ei sovi digiaikaan. Uusi opetussuunnitelma tulee juuri tarpeeseen. Toivottavasti digioppiminen otetaan yhdeksi koulujen toimintakulttuurin muutostyön veturiksi.


sunnuntai 22. marraskuuta 2015

Koulun merkitys kadoksissa ?


Suomen Akatemian rahoittama ja professori Katariina Salmela-Aron vetämä tutkimus  School Burnout and Engagement Profiles among Digital Natives in Finland: A Person-oriented Approach (2015) näyttää osoittavan muun muassa PISA2012-ensituloksia raportin loppupäätelmän taas ja uudestaan todeksi. Siinähän arvovaltainen  tutkijajoukko summasi: PISAn tulokset kertovat osaltaan siitä, että koulun arjen ja nuorten odotusten välillä on kasvava kitka. Ristiriita koulun pedagogisten ja kulttuuristen käytänteiden sekä toisaalta nuorten koulun ulkopuolella kohtaaman todellisuuden välillä on lisääntymässä.(2013)


Oppilaiden asenteiden muutokset ovat olleet havaittavissa pitkään. Kaikki tutkimukset ovat sitten vielä myöhässä, koska tämänkin tutkimuksen aineistot kerättiin jo kolme vuotta sitten. Siinäkin ajassa tapahtuu koululaisten elämässä jotain. Aikamme ei ole todellakaan pysähtynyt.


Salmela-Aro vetää tutkimuksestaan tiukan johtopäätöksenOlemme esittäneet, että Suomessa on diginuorten ja koulun välinen kuilu. Uudet juuri julkaistut tuloksemme osoittivat, että Suomessa on kasvamassa kuilu nuorten oppimiskäytäntöjen ja koulun käytäntöjen kanssa. On kasvamassa kyynisten nuorten sukupolvi." (Suomen Akatemian viestintä 9.11.2015)


Kun näitä tuloksia tulee, voivat opettajat suhtautua niihin kahdella tavalla: Joko moittia oppilaita laiskoiksi ja keskittymättömiksi ja vanhempia huonoiksi kasvattajiksi  tai sitten miettiä voisiko opetuskulttuuria muuttaa koululaistemme odotusten suuntaan. Kannatan jälkimmäistä, koska se on ainoa toimiva vaihtoehto. Emme voi muuttaa koululaisiamme tai heidän vanhempiaan, mutta omaa ja ehkä koko koulun toimintaa voidaan muuttaa.


Olen kyllä huolestunut kehityksestä. Meillä Suomessa on hyvinvointimme turvaksi vain ihmisten osaaminen ja kyky luoda uusia innovaatioita. Lasten ja nuorten on elintärkeää innostua oppimisesta ja uusista asioista. Toki, jos koulu ei anna tähän mahdollisuutta, niin tämän sisäisen motivaation lähteen voi voimistaa muuallakin. Opettajien ei nyt kumminkaan kannata haikailla menneitä "hyviä aikoja" eikä menneitä hyviä oppimisvälineitäkään. Todellisuus ja lähitulevaisuus vaativat opettajia yhdessä kehittämään uuden oppimisen kulttuuria kouluihin. Haaste on tietenkin valtavan suuri, mutta ei mahdoton, koska meillä on maailman parhaiten koulutetut opettajat, jotka ovat hyvin sitoutuneita työhönsä.


Koulu voi olla entistä merkityksellisempi monien toimien avulla. Yksittäinen opettaja voi ainakin :

- olla itse innostunut uuden oppimisesta ja yleensä työstään
- huolehtia siitä että jokainen oppilaansa tulee kohdatuksi tasavertaisena, jolloin hänelle taataan osallistumisen ja samalla merkityksellisyyden tunne
- käyttää opetusmenetelmiä ja  -järjestelyjä, joissa oppilaat viihtyvät (myös pedagogisessa mielessä)

Vielä parempi on jos koko koulun henkilöstö yhdessä päättää pedagogisista suuntaviivoista.

Myös kuntatasolla voidaan nyt ops-työn aikana ottaa kantaa tähän koulumme nyt polttavimpaan ongelmaan. Ylimmällä kouluhallinnon tasolla ongelma on nyt nähty ja opetussuunnitelmaa muokattu, jotta koulu saavuttaisi oppijoidensa huomion ja herättäisi innostuksen oppimiseen. On jalkauttamisen aika.


Omaansa saa kai mainostaa. Olemmehan  juuri tästä asiasta puhuneet kirjoissamme jo pitkään. En nyt kumminkaan sano että mitä minä sanoin...


Yhteisöllinen pedagogia (2008)  ja

Rakenna oppiva ryhmä -pedagogisen viihtymisen käsikirja (2014)

keskiviikko 11. marraskuuta 2015

Uusi oppiminen ja vanha arviointi

Muutama viikko sitten olin jälleen pedagogisen kahvilan istunnossa. Siinä tuttu joukko opettajia kokoontuu  mukavaan paikkaa iltapäiväkahville ja keskustelee ajankohtaisista opettajia kiinnostavista asioista. Suosittelen muuten perustamaan sellaisen, mielellään naapurikoulujen kanssa. Silloin saa enemmän uusia näkökulmia.

Mutta, aiheena oli tällä kertaa (numero)arviointi. Eräs fiksu opettaja totesi että hänesta uusi opetussuunnitelma sisältää melkoisen ristiriidan sen sisältämän  oppimiskäsityksen ja arvioinnin käytäntöjen välillä. Kysymys kuului, olimmeko samaa mieltä. Kun asiaa pohdittiin, niin kyllähän asia siltä näyttää.


Uusi ja uljaskin opetussuunnitelma suuntaa hienosti uutta oppimista:

Esillä ovat oppimisen ilo ja motivaatio. Tärkeänä pidetään  ongelmanratkaisutaitoja sekä oppijan aktiivista ja omaehtoista roolia. Oppiminen ei ole enää kaikille samaa, vaan oppilaan yksilölliset edellytykset otetaan huomioon. Oppimista usean oppijan yhteisenä projektina pidetään tärkeänä.
Koulujen toimintakulttuurin muutos nähdään tärkeimpänä muutostekijänä. Opettajien tulisi yhdessä oppilaittensa kanssa rakentaa koulustaan oppiva yhteisö.

Aivan mahtavia tavoitteita, joiden taustalla on siis ajatus, että oppiminen päivitetään tähän ja tulevaan aikaan. Puhumme uudesta oppimisesta, muutos ei voi olla pieni jos tavoitteet toteutuvat. Mutta- sitten tulee numeroarviointi ja lyö takaisin.


Numeroarviointi ei pääse eroon siitä, että siinä järjestelmässä on varattu paikka hyville ja huonoille ja sitten vielä tavallisille. Muihin ei pitäisi verrata, mutta niin vaan aina numeroita verrataan ja opettaja on tuskallisen tietoinen että jotenkin samalla kriteerillä numeroita on vaan annettava. Miten tähän mahtuu oppiminen yksilöllisenä prosessina saati yhdessä oppiminen? Vaikeaa on. Jos arvostetaan yhä enemmän oppimisen prosessia, niin miten ihmeessä se näkyy eri aineiden numeroissa? 

Numeroarvioinnin voi nähdä olevan jäänne teollisen ajan koulusta jossa oppimista mitattiin määrällä, nopeudella ja tarkkuudella. Arviointi kohdistuu tällöin myös persoonan piirteisin, ei pelkästään osaamiseen saati ymmärtämiseen. Iso kysymys on, että sopiiko numeroarviointi ollenkaan uudenlaisen opetuksen ja oppimisen työkaluksi? Ja millaista pitäisi olla tilalla?


Nähdäkseni jatkuvan oppimisen ihanteeseen sopii sitten jatkuvaan näyttöön nojaava palaute-ja arviointijärjestelmä. Oppijoilla tulisi olla mahdollista antaa näyttöjä osaamisestaan, myös prosessien hallinnassa.  Osaamisen portofolio  voisi karttua koko eliniän ajan. Uusi digitekniikka mahdollistaa varmaan jo nyt tämäntyyppisen arvioinnin kehittämisen. Opettajallla olisi myös hyvä olla aikaa ja osaamista oppijoiden työnohjaukseen, valmentamiseen.


Numeroarviointi antaa opettajille valtaa ja arvostusta. Luulenpa että siksikin siitä on erittäin vaikea luopua. Yksikertaisuudessaan se on toimiva, ihmisiä laitetaan järjestykseen, yleensä heidän tekemiensä virheiden perusteella. Silloin oppii  muun muassa välttämään virheitä, joista voisi oppia paljon... 


Voin nähdä sieluni silmin uuden opetussuunnitelmatyöryhmän kokouksen, jossa on päätetty arvioinnissa. Pöydän toisella puolella ovat istuneet uudistajat (hörhöt) ja toisella säilyttäjät (änkyrät). Säilyttäjät ovat antaneet periksi tai hävinneet taistelun oppimiskäsityksen ja toimintakulttuurin kohdalla. Mutta sehän ei ole heitä haitannut, sillä arviointi, se on sitä kovaa kamaa ja kaiken avain! Sen kohdalla he ovat jyrähtäneet: Tähän te hörhöt ette puutu!

torstai 29. lokakuuta 2015

Koulussakin voi oppia kaikkialla

Ihan mukava uutinen. Vantaalla on kokeiltu miten vanhojen koulujen tilat joustavat ja sopivat uuteen opetussuunnitelmaan ja sen vaatimuksiin aktiivisesta oppijasta. Tulokset olivat kuulemma pääosin myönteisiä. (LINKKI HS 26.10.2015)

Etenkin koulumaailmassa tuntuu usein siltä, että jokainen opettajasukupolvi tai koulutussuunnittelijasukupolvi keksii pyörää uudestaan. Kun kyse on siitä, että pitääkö tunneilla istua luokassa vai voiko oppiessa liikkua ja käyttää kaikkia koulun tiloja, niin onhan asia puhututtanut ja sitä on kokeiltu ja käytetty melkein aina.

Muistan oikein hyvin että vanhassa koulussani Etelä-Sipoon koulussa aloimme joskus 90-luvun alussa sisustaa koulun käytäviä, komeroita ja aulatiloja mukaviksi paikoiksi opiskella. Tähän vaikutti silloinen uusi ja kumouksellinen opetussuunnitelma, jossa vapautta kaadettiin kouluun. Opetussuunnitelmamme mahtui lopulta yhdelle suurelle paperille.  Vanhemmat toivat sohvia ja mattoja, kouluun tuli kodikkuutta ja elämää, myös aamu- ja iltapäivätoiminnan ansiosta. Omaan opetustapaan tämä sopi loistavasti.

Omalla pitkällä opettajan urallani on tuntunut että trendit tulevat ja menevät peruskoulussa (varmaan muissakin koulutusmuodoissa), mutta on vaikea nähdä onko koulujen kehittämisellä ja kehittymisellä ollut jokin suunta, jota kohti on menty. Opetussuunnitelmissa semmoinen ehkä näkyy.

Mutta palatkaamme alkuperäiseen aiheeseen. Kysymys opetustilanteen järjestämisestä jakaa opettajia ja rehtoreitakin. On kouluja jossa koulun tilat ovat luontevasti oppimista varten ja sitten niitä jossa tarkemmin määritellään missä opettaja oppilaineen tuntien aikana on. Vaimoni, yhteisökouluttaja, kertoi käyneenä taannoin koulussa, jossa rehtori oli kieltänyt oppilaita poistumasta luokasta tunneilla. Vantaan malli ei toimisi...

Vanhat koulut ja usein uudetkaan eivät ole rakennettu toiminnallisen oppimisen ehdoilla. Niihin on yleisesti piirretty ja rakennettu hiljaisuuden pedagogia, jossa oppilaat istuvat suljetuissa luokissa jonossa, opettaja opettaa edestä. Käytäväkoulut ovat syntyneet tästä melko teollisesta opetusnäkemyksestä, johon pedagoginen ymmärrys ei ole päässyt puuttumaan. Nyt taitaa olla niin, että jo ymmärretään uusia kouluja rakennettaessa, että seinät luovat vahvoja ehtoja pedagogiselle toiminnalle.

On tosi hienoa, jos uusi opetussuunnitelma todella aiheuttaa Vantaan tapaista liikehdintää. Aletaan siis pohtimaan koulujen toiminta- ja kasvatuskulttuuria, opetusjärjestelyineen. Jos siirrytään aktiiviseen ja prosessinomaiseen työskentelyyn, johon liittyy läheisesti työryhmät, täytyy koulun tilojen taipua monenlaisiin järjestelyihin. Olen ihan varma että jo pelkästään se että oppilaat saavat liikkua ja hakeutua mieleisiinsä työtiloihin, nostaa motivaatiota ja parantaa kouluviihtyvyyttä. Kannatan lämpimästi tutkimusmatkaa omaan kouluun. Sieltä voi löytyä vaikka kuinka hauskoja tiloja oppia!

Ja laitetaan loppuun linkki, joka jotenkin liittyy tähän aiheeseen: http://www.kaikkialla.fi/

perjantai 16. lokakuuta 2015

Professori heittää legendaa

Facebookissa Suomen opettajien ja kasvattajien foorumissa jaettiin linkki Liisa Keltikangas-Järvisen kirjoitukseen Lääkäri-lehdessä: Oppimisen legendat

En ihan saanut selvää kirjoituksen tarkoituksesta, mutta ymmärsin sen sisältävän kritiikkiä tieto- ja viestintätekniikan oletettuun kaikkivoipaisuuteen koulutuksessa. Syytä voisi olla, sillä kaikkivoipaista ei ole mikään, kun oppimisesta on kysymys. Mutta en millään usko, että tuommoista tosissaan esitetäänkään. En ole ainakaan kuullut tai lukenut tuollaisesta näkemyksestä.

Minulle syntyi ongelma lukiessani kirjoitusta. Keltikangas-Järvinen kritisoi tieteellistä pohjaa vailla olevia tvt-legendoja, sillä perusteella että ne ovat urbaaneja legendoja vailla tieteellistä pohjaa. Hmm, itseään toteuttava ajatus.

Katsotaan lähemmin kirjoituksessa olleita kolmea legendaa, jotka kylläkin oli siis ilmeisimmin esitetty Amerikassa, jossain seminaarissa. Lähdettä ei, harmi kyllä, nimetty. Suomessa voi asiat olla toisinkin.

Legenda 1: "Ensin on legenda uudesta, diginatiivista sukupolvesta, joka tietää luonnostaan, miten käyttää tietotekniikkaa oppimiseen, ja jolla on kyky rakentaa merkityksellistä tietoa audiovisuaalisesta informaatiotulvasta. Sille eivät entiset opetusmetodit toimi eivätkä traditionaaliset oppimiskäsitykset sovi. Oppiminen on sille pelaamista ja koulunkäynti pikemmin sosiaalista viihtymistä ja tovereiden tapaamista kuin opiskelua"


En ole itse kuullut legendasta, jonka mukaan ns. diginatiivit tietäisivät luonnostaan miten tietotekniikkaan käytetään parhaiten oppimiseen. Jos joku niin ajatteleekin, niin se on ilman muuta vain legendaa. Lapset ja nuoret osaavat kyllä intuitiivisen laitteiden käytön ja usein oppivatkin paljon, ainakin sen mitä haluavat tietää. Se on aivan eri asia kuin ymmärtää mikä on merkityksellistä tai paras tapa oppia. Sen voi ymmärtää koulututettu pedagogi, kunhan on asiaan perehtynyt. On suuri virhe luulla että opettajatkaan hallitsisivat tvt:n pedagogisen käytön vailla kokemusta, kehittämistä ja koulutusta.

Ja vielä: Pelaamalla voi oppia ihan mainiosti. Eikös vaikka matikankirjoissa ole ollut pelejä jo pitkään? On myös pidettävä mielessä että koulussa on aina ollut oppilaan kannalta tärkeintä sosiaalinen ulottuvuus. Se ei ole todellakaan mikään digiajan riesa. Vai onko joku sitä mieltä että peruskoululainen tulee kouluun joka aamu ensisijassa oppimaan uutta? No sitten olisikin opettaminen vasta helppoa! Kouluun tullaan tapaamaan kavereita ja pitämään yllä sosiaalista verkostoa, toivottavasti siinä välissä myös oppimaan.

Legenda 2: "Toinen legenda on väite spesifisistä oppimistyyleistä (visuaaliset, analyyttiset, holistiset jne. oppijat), joihin yksilöllinen opiskelu tulisi sovittaa ja joiden mukaisessa räätälöinnissä tietotekniikka voittaisi perinteisen opetuksen."


Tämä ei ole mukavuusalueellani. Heitänpä pari mielipidettä kuitenkin, vähän samoin kuin kirjoituksessakin tehdään. Olen pitkällä opettajan urallani havainnut että yksilöt oppivat eri tavoin, omalla rytmillään, vaikka koulussa kuinka yritetään opettaa samalla tavalla samaan aikaan- koulun jatkuva haaste. Tietotekniikka mahdollistaa tai ainakin auttaa opettajia siinä, että oppijat voivat enenevästi opiskella yksilöllisesti tai vertaistukeen nojautuen. Esimerkiksi oppimisohjelmat ovat kärsivällisiä auttajia ja palkitsijoita. Perinteinen opetus-käsitettä ei ole tässä määritelty, mutta voi olla että sillä tarkoitetaan opettajajohtoista opetusta, josta uusi ops kannustaa nyt pääsemään eroon. Kasvatustieteessä on jo pitkään tiedetty että opettajajohtoinen opetus passivoi ja vähentää omatoimisuutta oppia.


Legenda 3: "Kolmas legenda on opiskelijoiden näkeminen itseohjautuvina oppijoina, joille tulee antaa sekä maksimaalinen kontrolli omasta opiskelustaan että oppimansa arvioinnista. Diginatiivit lapset tietävät itse parhaiten, miten käyttää teknologiaa oppimiseen, ja kehittävät itseohjautuvasti tarvittavat metakognitiiviset taidot. Opettajan tehtävä on kevyellä kädellä ohjata oppilaat käyttämään informaatiolähteitä, koska kaikki, mitä tulee tietää, löytyy Webistä."


Tässä täytyy olla kyse provosoinnista, muuten en voi ymmärtää, että kasvatustieteen professori kirjoittaa näin täysin maalistaan ohi itseohjautuvasta oppimisesta, ainakin siten kuin sen itse ymmärrän. Ja olenhan voinut ymmärtää ihan väärin. (vrt kirjamme Yhteisöllinen pedagogia ja Rakenna oppiva ryhmä ) Legenda kuvaa tässä huonoa opettamista ja oppijoiden heitteillejättöä. Itseohjautuvaksi oppijaksi opitaan vuosien prosessissa, Taito, joka puuttuu usein aikuisiltakin. Opettajalta itseohjautuvaan oppimiseen ohjaaminen vaatii paljon ohjausta taustalta, suunnittelua ja jatkuvaa arviointia. Oppilaat eivät ole kuin aivan poikkeustapauksissa valmiiksi itseohjautuvia oppijoita, mutta heitä voidaan ohjata kehittymään siihen suuntaan. Jaa että miksi niin pitää tehdä? Tulevaisuuden työelämässä pärjäävät ilmeisesti ne, jotka haluavat ja osaavat oppia jatkuvasti uutta, ilman että joku vahtii selän takana. Ohjaavan opettajan käsi voi olla kyllä kevyt, mutta se ei tarkoita että työpanos on kevyt.


Legendat ovat, no, legendoja, Niitä ei ole tarkoitus ottaa tosissaan. Huonoa näissä nimenomaisissa legendoissa on, että pahimmilaan ne antavat opettajille mahdollisuuden väistää velvollisuuttaan kehittää  opetustaan uusilla välineillä. Opettajatkin ovat ihmisiä. Kun olen tässä nyt muutaman vuoden kiertänyt paljon  kouluja niin kyllä huomaa, että moni opettaja edelleen toivoo salaa että tieto- ja viestintätekniikka poistuisi koulusta vähin äänin ja voidaan palata kirjan, paperin ja kynän ääreen. Näin ei mitä ilmeisemmin tule käymään. Opettajien tulee yhdessä tutkia, miten uudet välineet muuttavat opetustyötä ja koulun toimintakulttuuriakin.   Ja kyllähän nämä digiajan oppijat tulevat uusin asentein ja odotuksin kouluun, ei siitä mihinkään pääse.


Välineet eivät itsessään tee mitään, ne luovat mahdollisuuksia. Varmasti kaikki opettajat eivät iloinneet siitäkään, kun kirjapainotaito toi kirjat jokaisen opiskelijan ulottuville. Tämän ajan opettaja ei voi olla enää tietäjä, mutta hän voi olla osaava oppimisen opettaja. Tietotekniikka on parhaimmillaan tässä loistava apulainen, vaikka ei se kaikkivoipa ratkaisu valtakunnan ongelmiin.


Ei ammuta pianistia, vai miten sen sanoisi. TVT on perinteeseen nojaavassa koulukulttuurissa uusi "häiriötekijä". Pedagogisesti mielekkäät toimintatavat eivät ole juurtuneet tvt:n käytössä vielä tarpeeksi. Jos jokin ei heti toimi, se ei tarkoita että se ei voi toimia...

perjantai 9. lokakuuta 2015

Sukupuolisensitiivisyys?

Sattuipa hassusti. Juuri olin kirjoittanut parikin päivitystä tytöistä ja pojista koulussa, niin Pekka Räihä ja Kaisa Mattila aloittivat Hesarissa keskustelun tai ehkäpä pikemminkin väittelyn aiheesta kirjoituksellaan : Sukupuolesta on tullut peruskoulussa kielletty puheenaihe ( HS 3.10.2015)

Kuten aina kun on kyse sukupuolesta ja sen merkityksestä, kirjoitus kirvoitti paljon mielipiteitä.

Merkittävintä näissä monissa mielipiteissä on keskeisen käsitteen, sukupuolisensitiivisyys, erilainen tulkinta. Kiista siitä, mitä käsite tarkoittaa, kuvaa oikein hyvin sukupuolen merkityksen sosiaalista ja yhteiskuntapoliittista painavuutta.

Räihä ja Mattila lähtivät siitä, että sukupuolisensitiivisyys kertoo herkkyydestä ja pyrkimyksestä tunnistaa tyttöjen ja poikien keskimääräisiä eroja. Kasvattajien tulisi tukea sukupuoleen liittyvää kehitystä ja antaa tukea oikeisiin asioihin, oikeaan aikaan. 

Jos lähdetään siitä, että kasvattajan päämäärä on sukupuolineutraali kasvatus siksi että kahlitsevat sukupuoliroolit siirtyvät aikuisilta lapsille vahingollisina, päätelmä on erilainen. Sukupuolisensitiivisyys tarkoittaa silloin oikeastaan sitä, että ei tunnusteta sukupuolen merkitystä, ainakaan entisessä merkityksessä tai ei lainkaan.  Pahimmillaan tämä voi tehdä lapsen sukupuolettoman kasvatuksen kohteeksi. Tämä oli minusta Räihän ja Mattilan kirjoituksen pointti. Sukupuoli on kuitenkin hyvin tärkeä osa identiteetin rakentumisessa.

Sukupuolisensitiivisyys-käsitteen tulkinta pohjautuu näköjään arvoihin, jotka ovat aina yksilöllisiä. Vahva arvottaminen tekee keskustelusta vaikeaa. Sukupuoleen liittyvät kasvatuskeskustelut kuumenevat yleensä tunneperäiseksi väittelyiksi, jossa ei ole tarkoituskaan käydä dialogia, vaan osoittaa muut kuin oma mielipide vääräksi. Ei hyvä.


Olisiko mahdollista, että kun pyritään sukupuolten tasa-arvoon, ei pyritä samalla häivyttämään sukupuolia? Ovathan ne ihmisen elämässä iso rikkaus. Tasa-arvo ja sukupuolisensitiivisyys saisivat  olla eri asioita.


Kun blogin nimenä on Yhteisöllinen pedagogia, on hyvä korostaa kasvatusyhteisön toiminnan merkitystä koulussa. Kouluissa, toisin kuin esimerkiksi varhaiskasvatuksessa, ei ole yleensä kasvatuksellisesta tai pedagogisesti yhtenäistä, sovittua linjaa, muuten kuin paperilla (opetussuunnitelmassa). Opettajat noudattavat kuitenkin toiminnassaan yleensä täysin omia toimintatapojaan, ja heijastavat omia arvojaan. Voi olla että sukupuolen merkityksestä ei ole kovin helppoa sopia opettajienkaan kesken. Ehkä on paljon helpompaa sopia vaikka oppilaiden ja vanhempien osallisuuskäytännöistä. Keskusteltava kuitenkin olisi. Perusteena on ainakin se koulussamme edelleen voimistuva valitettava kehitys, jossa pojat eivät motivoidu ja putoavat kelkasta. Kaikkien tulee, sukupuolestaan riippumatta, saada koulusta hyvät eväät elämään.





sunnuntai 27. syyskuuta 2015

Ystävyys koulussa

Olin järkyttynyt.
Luin Laura Saarikosken artikkelin siitä miten Yhdysvalloissa ystävykset erotetaan toisistaan kouluun tultaessa ja luokat sekoitetaan joka vuosi. Näin kuulemma, jotta lapset oppisivat tulemaan toimeen erilaisten ihmisten kanssa. HS 20.9. 

Voisiko olla pahempaa esimerkkiä rakenteellisestä väkivallasta? Samanlaisia päätöksiä tehdään myös vanhustenhoidossa. Yhteiskunnassa, jossa vähävoimaisten asioista päätetään etäisissä asiantuntijaorganisaatioissa, tehdään myös ymmärtämättömiä ja vahingollisia päätöksiä, hyvässä tarkoituksessa, tosin.

Ai miksikö tämmöinen menettely on niin kauheaa? Menettely osoittaa, että lapsen asemaan ei ole asetuttu lainkaan. Aikuinen on koulussa vahva toimija, eikä häntä haittaa ollenkaan lasten sosiaalinen "karaiseminen". Koulun aikuiset sekä varsinkin opetustyön suunnittelijat voivat yleensä itse säädellä sosiaalista ympäristöään, toisin kuin lapset.

Viimeisimmässä kirjassamme  korostimme oppimisen emotionaalista ulottuvuutta. Varsinkin lapsella tämä ilmiö on keskiössä. Päättelimme, että turvallisuus ja uteliaisuus ovat koulussa oppimisen keskeiset tunnetilat, joille rakennetaan vuorovaikutukseen pohjautuvaa iloista oppimista. Koulussa on aina paljon ihmisiä, joita koululainen ei tunne. Suurryhmässä turvallisuus on  uhattuna, koska ihminen (varsinkaan lapsi tai nuori) ei voi hallita suuren ryhmän sosiaalisia suhteita, saati sen usein vihamielistä ilmapiiriä. Ennalta-arvaamattomuus on lapselle rasite. Voidakseen hyvin suuressa ryhmässä lapsi tarvitsee turvaa, joita ystävät voivat toisilleen antaa. Ystävyyssuhteen rakentaminen vie aikaa. Me aikuisetkin arvostamme pitkäaikaisia ystävyyssuhteita, jotka antavat eniten. Hyvän ystävän läheisyys on varsinkin herkemmille koululaisille tärkeä turva. Varmasti lapsi kehittää srtategioita, joissa vaihtuvissa suhteissa pärjää, mutta...

On myös muistettava että lapsi tai nuori  ei ole koulussa töissä. Hän on siellä elämässä elämäänsä, kasvamassa ja rakentamassa hyvää elämänpolkua. Hänellä on oikeus rakentaa ystävyyssuhteitaan myös koulussa. Mikäli ystävyyssuhteet nähdään kehitystä häiritsevinä tekijöinä, perustuu tämä näkemys siihen että lapsen elämä ei ole hänen omaansa koulussa. Joskus olen havainnut tätä samaa ajatelmaa meillä Suomessakin. Opettajat ovat ehkä huolissaan tai harmissaan, että jotkut hyvät ystävykset ovat "liian" tiiviisti keskenään. Mikäli näin olisikin, saattaa käytökseen olla hyväkin syy. Vain harvoin tiivis ystävyyssuhde ruokkii epäsosiaalisuutta. Minusta todellinen ongelma on pikemminkin se, että koulussa jotkut jäävät yksin.

Varsinkin nykyajassa lasten ja nuortenkin voi olla vaikeaa rakentaa vahvoja ystävyyssuhteita. Perheet muuttavat ja hajoavat, kaveripiirit vaihtuvat. Perheillä on myös usein vapaa-ajalla tiukkoja aikatauluja, jolloin ystäviä on vaikea tavata. Koulussa voitaisiin tukea ystävyyssuhteiden säilymistä. Siitä on hyötyä monella tavalla. Kaverin tuoma turva vähentää levottomuutta ja tutun kaverin kanssa vaikeatkin yhteistyön muodot on helpompi ottaa haltuun. Tottakai on hyvä kohdata erilaisia ihmisiä ja harjoitella yhteistyötä muuttuvissa koostumuksissa. Se on helpompaa jos on turvallinen taustatuki.

Kaverin, ystävän hyväksyntä tukee tervettä itsetuntoa. Terve itsetunto on erilaisuuden hyväksymisen peruskiviä.

perjantai 11. syyskuuta 2015

Pojat, tytöt ja tasa-arvo

Ehkäpä vielä laitan pienen jatkon edelliseen päivitykseen, kun poikanäkökulma on tullut itselle läheiseksi. Ja kyllähän se palvelee tyttöjäkin. Nimittäin se lähtökohta, että jokaisella tulisi olla koulussa tasavertaiset mahdollisuudet omaan kasvuunsa. Kun puhutaan tyttöjen ja poikien erilaisista numeroista ja koulumenestyksestä laajemminkin, tärkein selittävä tekijä unohtuu usein.

Matti Rimpelä sen taas sanoi hyvin: Palvelut varhaiskasvatuksesta ja neuvolasta peruskouluun etenevät kronologisen iän mukaan. (HS) Linkki artikkeliin

Kun näin toimitaan, on selvää että kaikilla ei ole samanlaiset mahdollisuudet pärjätä: Mutta hitaasti kehittyvät ajautuvat helposti vaikeuksiin kronologista ikää noudattavassa palvelujärjestelmässä.  


On tärkeää huomata, että hitaasti kehittyminen ei välttämättä ennakoi lainkaan tulevaa menestystä työelämässä tai opinnoissa. Se on vain yksilöllinen ominaisuus ja pojat kuuluvat tyttöjä useammin tähän ryhmään.  Hitaasti kehittyville syntyy paineita ja käsitys itsestä oppijana on usein  heikko. Näistä seurauksista voi olla vaikea toipua. Onneksi on paljon opettajia, jotka tiedostavat asian, mutta järjestelmä on kuitenkin olemassa.


 Koulunaloitusikää lavennettiin aikoinaan kai juuri sen takia, että hitaamiin kehittyvät aloittaisivat koulun myöhemmin, kun taas nopeammin kehittyvillä olisi ollut mahdollisuus aloittaa koulu aiemmin. Joustavaa koulunaloitusikää (6,7,8- vuotiaana. ) ei kai juuri käytetä. Usein vanhemmat eivät edes tiedä siitä. Koulun alkaminen oikeasti kolmen vuoden haarukassa olisi tuonut tasavertaisuutta oppijoiden keskuuteen.


Rimpelällä on myös yksinkertainen ratkaisu: Ratkaisu ei löydy sukupuolien erottelusta vaan aidosta lapsilähtöisyydestä palvelujen järjestämisessä. Käytännössä tämä tarkoittaa lapsen kehitysvaiheen tunnistamista ja sen pitämistä kronologista ikää tärkeämpänä.


Viisaita sanoja, joiden toivoisi kantautuvan laajalle. Eihän koulun aloitus ole kilpajuoksun aloittamista, eihän?


Jos noudatettaisiin Rimpelän reseptia, kuinkahan paljon tukitoimista voitaisiin säästää, sinne missä niitä aidoimmin tarvitaan?


tiistai 1. syyskuuta 2015

Poikia ei kiinnosta

Lainaus:
"Jonne Kaunisto hymyilee. Hän sanoo pitävänsä koulusta täällä  enemmän kuin Suomessa. Piilaaksossa kun on ok olla innoissaan matematiikasta, ohjelmoinnista tai vaikka astrofysiikasta."Täällä saa olla just sellainen nörtti kuin haluaa", Jonne Kaunisto sanoo." (HS 31.82015) Näin Amerikassa, saa olla innostunut opiskelusta, vaikka on poika!
Toinen uutinen: 
Tytöt valtasivat huippulukiot  Tämä uutinen ei ole oikeastaan uutinen, vaan kehityskuvaus, joka on jatkunut jo hyvin pitkään. Peruskoulussa pojat saavat huonompia numeroita ja keskiarvoja ja tytöt pääsevät haluttuihin jatko-opintopaikkoihin poikien nenän edestä. Varsinkin suositut lukiot tyttöistyvät edelleen. Näin ainakin koko 2000-luvun. Voiko tämä olla ok?
Pahinta on, että kehitys voi edelleen jatkua, itseään toteuttavan trendinä. Viittaan alkuun. Mainiossa kirjassaan Apina pulpetissa tutkijat Hoikkala  ja Paju osoittivat, että etenkin poikien kulttuurissa ei nykyisin edes "kuulu" olla kiinnostuneita koulusta, muuten voi joutua kaveripiiristä ulkopuolelle. Aika karmeaa. Jo pitempään ovat motivaatiomittarit osoittaneet alaspainuvaa käyrää ja näyttää siltä, että etenkin pojat ovat opiskeluissaan usein motivaatiosidonnaisia, syystä tai toisesta. Syitä on vaikea tietää, ehkäpä pojat kehittyvät sen verran hitaammin, että elämänhallintataidot eivät peruskoulun aikana riitä. Heillä ei ole käsitystä siitä, että koulu on heitä ja heidän tulevaisuuttaan varten. Vaikka ei huvittaisi, niin omaa elämää koulussa rakennetaan. Onneksi moni poika ottaa kiinni sitten myöhemmin, mutta tie voi olla pitkä, jos jatko-opintopaikat menivät ohi.
Olen kuullut mainittavan että eihän tämä voi olla ongelma, kun ei se ollut silloinkaan, kun tyttöjen oli vaikea päästä opiskelemaan. Ei voi olla peruste. Menneet vääryydet eivät anna oikeutta tämän ajan vääryyksille, tietenkään. On harmi että moni lahjakas poika menettää innon opiskella, eikä ehkä löydä omaa vahvuuttaan toimia työelämässä.
Selityksiä ilmiölle voidaan hakea minusta juuri sukupuolten kehitysvauhdin erilaisuudesta. Peruskoulun alku on jo aivan epäreilu ja tytöt ovat keskimäärin valmiimpia kouluun, ainakin sellaiseen kouluun kun meillä yleensä on. Voi olla, että kotikasvatuskin on nykyään sellaista, että poikien vastuuntunto ja ahkeruus eivät kehity toivottavalla tavalla. 
Mutta keskeistä on, että oppilaita ei voi vaihtaa toisenlaisiin. Jos pojat eivät nykykoulussa pärjää, niin koulun pitää tulla vastaan- mikäli asiaan halutaan korjaus. Muutoksen tulee olla jotain muuta kuin tukitoimien lisääminen, pojathan käyttävät jo nyt erityisopetusresurssita valtaosan. Uusi Opetussuunnitelman perusteet 2016 perustuu siihen oppimiskäsitykseen, että oppilas on aktiivinen toimija. Oma kokemukseni on, että pojat hyötyvät toiminnallisesta ja osallistavasta opetuksesta tai sanotaanko nyt uudesta oppimisesta, johon kuuluu myös opetuksen digitalisointi. Olisi todella hyvä jos kouluissa työyhteisö yhdessä lukee uuden opsin ja päättää millaisia pedaogisia muutoksia koko koulun toimintakulttuuri kaipaa, jotta poikien ja miksei tyttöjenkin kiinnostus oppimiseen pidetään korkealla. Ei tämä mene itsellään ohi. Melkein maailman paraskin koulujärjestelmä tarvitsee säätöä.

lauantai 29. elokuuta 2015

Opettajan työ satiirin kohteena, ja miten siinä kävi

Aivan todella jännää!

Joku, ilmeisesti opettaja, perusti blogin joka aiheutti paljastavan hämmingin: Open päiväkirja  (linkki)
Siinä nimetön opettaja manailee suunnittelupäiviä, koulun kehittämisen, oppilaat, vanhemmat ja yleensä melkein kaiken työhönsä liittyvän voimasanojen höystäminä sinne missä pippuri kasvaa.

Kommentteja oli kahdenlaisia. Niitä jotka olivat sitä mieltä että ihanaa, viimeinkin joku uskaltaa sanoa niinkuin asiat ovat ja sitten niitä jotka arvelivat kirjoittajan olevan ihan väärällä alalla.
Oli kolmaskin ryhmä, johon ehkä kuuluin. Arveltiin, että oltiin satiirin keinoin liikkeellä, mutta ei oltu varmoja miten se osuu...

Eikä sitä tosiaan voi somessa tietää. Tämä tulkintojen jyrkkä kahtiajako oli kiinnostavaa ja kertoo jotain opettamisesta ja opettajien joskus jännitteisestä suhtautumisesta omaan ammattiinsa ja sen kunnioittamiseen. Itseäni on aina häirinnyt sellainen huumori, jonka varjolla voi kieltäytyä oppimasta uutta. Myös oman työn väheksyminen huumorin varjolla muuttuu usein itseään toteuttavaksi. Suhtauminen oman ammattitaidon kehittämiseen, uuden oppimiseen on jostain syystä usein "vitsikästä". Varsinkin käsitteet ops ja veso ovat usein ammattikunnassamme väheksyvien vitsien kohteena. Oikeastaan kamalaa.

Jos ei väännetä vitsiä, niin sitten päivitellään, että työ on kauhean raskasta, eikä  mitään ylimääräistö jaksa/ehdi tehdä (vaikka se kuuluisikin työtehtäviin). Opettajan työn kamaluus on välittynyt tässä valittajien kuorosta yleiseenkin mielipiteeseen. Olen ollut useammankin kerran säälittelyn kohteena, kun uusien ihmisten parissa olen ilmoittanut olevani opettaja: "Voi, eikö se ole nykyään kauhean raskasta". Olen sitten yrittänyt selittää että pidän työstäni ja se on hieno ammatti. Seurauksena olen saanut säälisekaisia epäileviä katseita. Tässä kohdin katselen myös ammattijärjestöni suuntaan... Neuvotteluvalttina voi olla kauhean raskas työ, mutta ylentävämpää voisi olla tärkeä ja osaamista vaativa ammatti, kiitos.

Ja kuten kouluttajavaimoni usein toteaa; ammattikunnan edustajat alkavat muistuttaa asiakkaitaan. Melkein huvittavaa on katsoa yhteisten veso-päivien touhua. Opettajat tulevat myöhässä, juttelevat keskenään, istuvat takana ja odottavat ruokailua. Onko tuttua? Ihan niin oppilaatkin tekevät tunneilla, ellei heitä saada innostumaan.

Kiitos Laura Tuohilampi, Hän täräytti blogissaan ulos sen, mitä varsinkin tuota blogia ylistävistä (anonyymeistä) kommenteista pitää sanoa : Kuka on kurjuuden kuningas

Ja kas, mitä siitä seurasi? Open päiväkirjan blogisti tuli kaapista: Vituiks meni- kirjoituksellaan. Siinä hän ilmoitti lukeneensa ilmeisesti Lauran blogin ja pahoitteli että satiiri meni överiksi. Blogistin virhe ehkä olikin, että hän ei vastannut ylistäviin kommentteihin. No, osa 160 tuhannesta lukijasta oli varmaan pahoillaan, että kyseessä olikin vitsi ja stereotypioiden karnevalisointi. Mutta ne ovat myös tosia...Somessa ei voi hallita tulkintoja, sen tässä taas voi oppia.

Mutta mitä halusinkaan sanoa: Opettajakaan ei ole ihan täydellinen ja voi oppia uutta. Opettaminen on maailman hienointa työtä josta saa ja pitää nauttia, niin että oppilaatkin sen näkevät. Opettajan täytyy olla kiinnostunut oppimaan uutta ja muuttamaan työtapojaan, koska maailma todellakin muuttuu. Ja kyllähän musta huumori kantaa monen vaikean asian yli, varsinkin jos sitä ei ota tosissaan.

Lisäys 30.8.
Jään miettimään, että miten nopeasti se pöly laskeutuu. Open päiväkirjalla oli kahdessa viikossa 160 tuhatta kävijää, siis aivan todella paljon. Nyt, kun kortit on laitettu pöytään, näyttää että kommentointi esim facebookissa on niukkaa, eikä tämäkään kirjoitus nouse kovin luetuksi... Mistähän se johtuu? Olivatko lukijat vain oppilaita?

sunnuntai 23. elokuuta 2015

SOLE, helppoa, vai?

Usein tuntuu hyvältä, kun joku  suurempi ja viisaampi auktoriteetti on samaa mieltä kuin itse. Olen jo muutaman vuoden ollut aika myyty Sugata Mitran tuuletukseen oppimisen maailmassa. Ei tietenkään ole niin, että kaikki viisaus on yhdessä ihmisessä ja oppia voi todella monin tavoin, mutta...

Jotkin asiat ovat yksinkertaisia ja silti kumman vaikeita  toteuttaa. Sugata Mitran itseohjautuva oppimisen malli, Self-Organised Learning Environments (SOLE),  nojaa tieto- ja viestintätekniikkaan ja kääntää opettajan roolin tietäjästä kysyjäksi. Opettajan rooli ja sen muuttaminen ovat mielestäni kuuminta hottia, kun etsitään niin sanottua uutta oppimista. Siinähän opettajakin on oppija.

https://www.theschoolinthecloud.org/  (sivusto, jossa on mallin esittely ja esimerkkejä)

Vaiheita on kolme:

1.  Suuri kysymys.  Opettaja asettaa kysymyksen johon ei itsekään välttämättä tiedä vastausta, ei ainakaan kaikkia. Tyyliin : Olen aina ihmetellyt miksi... Tärkeää ja oivaltavaa on tässä siirtää vastuu oppimisesta oppilaille. Esimerkkejä suurista kysymyksistä:  https://www.theschoolinthecloud.org/big_questions

2. Tutkiminen.  Oppilaat muodostavat ryhmiä, vierailevat muissa ryhmissä ja hakevat hyviä ideoita ratkaistakseeen pulman. Tärkeää on, että ryhmällä on yksi tietokone, jolla pääsee nettiin. Silloin keskustelu säilyy elävänä. Vastaukset kirjataan, sovitulla tavalla. VIDEO

3. Katselmus, arviointi. Opettaja kehuu ja nostaa esiin hyviä ideoita ja hyvin työskennelleitä ryhmiä. Selvitetään mitä on opittu tehtävästä ja työskentelystä.

Helppoa, eikö vaan. Mutta, vaikeutta ei luultavasti tuota opetusjärjestelyn ymmärtäminen, vaan sen hyväksyminen. Mitä ihmettä opettaja sitten tekee, jos ei opeta, kysytään varmaan monen opettajan voimin. Työtä varmasti riittää, vaikka sen tekisin toisin.

Opettamisen muodon sijaan olisi tarkasteltava oppimista, sehän oli se opettajan työ, eikö? EI siis vain opettaa kuten parhaaksi näkee, vaan kehittää toimintaansa niin että oppilaat oppivat.
Nyt monet sanovat että ainahan opettaja tarkkailee opetustaan. Mutta kun yleensä opettaja toimii yksin, reflektio puuttuu ja huonoista oppimistuloksista tai luokan keskittymättömyydestä syytetään kuitenkin helposti oppilaita. Opettamisen toimintaa on tarpeen päivitellä. Tärkeä työ on silloin myös erittäin antoisaa.

maanantai 17. elokuuta 2015

Uudenlaiset opin tiet

Kouluissa ollaan usein aika väsyneitä uudistuspuheisiin, kun ei se entinenkään koulu aina niin loistavasti pelaa...

Ehkä olisi helpottavampaa ajatella niin, että kehittämisessä voi luopua hankalasta tai turhasta ja laittaa energiaa asioihin, joiden avulla koulutyö sujuu entistä paremmin. Omalla työuralla olen aina pitänyt hyötynäkökohtaa tärkeänä, Oppilaiden pitää hyötyä uudesta ja mielellään opettajankin.

Kun puhutaan uudesta oppimisesta, on kyseessä iso paketti. Se lähtee siitä, että on mietittävä aiempaa tarkemmin mitä pitää opettaa ja vielä niin, että oppi otetaan vastaan. Tähän kuuluu sekin että opettaja miettii, mitä hänen pitää oppia...

Helsingin yliopiston oppimisen tutkijat ovat julkaisseet Opin tiet -tiivistelmän (linkki) muutamasta jo sinänsä tutusta periaatteesta, joita uusi oppiminen tarvitsee. Kun neljän teesin lista on omasta mielestäni hyvä, laitan sen tähänkin. Sopii yhteiseen käsittelyyn.

1. PELKKÄ TIEDON SIIRTÄMINEN EI RIITÄ. OPETUKSEN PITÄÄ KOSKETTAA TUNTEITA JA OTTAA HUOMIOON OPPILAIDEN OMAT MIELENKIINNON KOHTEET

Kommentti: Kun olemme maailmassa missä pitää oppia koko ajan uutta, pitää koulussa säilyttää ja vahvistaa kiinnostus uuden oppimiseen. Oppimisesta on tultava emotionaalinen ja sosiaalinen tapahtuma, jota opettaja virittää suotuisaan suuntaan. Aikalailla erilaista kuin edestä luennointi kelloja tuijottaville.

2. KOULUISSA PITÄÄ OPETTAA ENEMMÄN VUOROVAIKUTUSTA JA LUOVAA AJATTELUA. NIITÄ TARVITAAN TÖISSÄ, JOITA EI VOI ULKOISTAA TEKOÄLYLLE

Kommentti: Ihmiset tekevät yhä enemmän töitä yhdessä ja muuttuvissa porukoissa. Aika monet työt vaativat oma-aloitteista toimintaa ja uusille ratkaisuille on kysyntää. Vuorovaikutusta voi harjoitella kun oppiminen on yhteistoiminnallista vaikkapa oppivissa ryhmissä. Luovuutta voi edistää esimerkiksi, niin että ei ole vain yksiä oikeita vastauksia.

3. OPETTAJIEN PITÄÄ TEHDÄ ENEMMÄN YHTEISTYÖTÄ KOULUN ULKOPUOLISTEN KASVATTAJIEN KANSSA. RETKET JA VIRTUAALISET AINEISTOT AVAAVAT KOULUN OVIA YMPÄRÖIVÄÄN MAAILMAAN.

Kommentti: Jess! Luokasta ulos lähteminen kannattaa aina. Energia lisääntyy ja vuorovaikustaitoja päästään todella harjoittelemaan. Ohjattavan ryhmänsä voi nähdä paljon selvemmin vaihtuvissa tilanteissa. Ja sitten on tietenkin niin, että kasvatamme ja opetamme oppilaitamme kohtaamaan maailman, josta iso osa on koulun ulkopuolella. Opettaja voi itse oppia paljon, kun hankkii yhteistyökumppaneita. Etujen lista on pitkä ja tarvisisi kirjan. Lopetan siis tämän hehkutuksen kesken. kk

4. OPPIMISYMPÄRISTÖISTÄ PITÄÄ TEHDÄ INNOSTAVIA. TILARATKAISUT JA TEKNISET LAITTEET TUKEVAT OPETUSTA, MUTTA OPETUSTA EI KANNATA KEHITTÄÄ NIIDEN EHDOILLA.

Kommentti: Kyllä jetsulleen. En oikein ymmärrä miksi koulujen pitää useimmiten olla ankeita ympäristöjä (kuten muuten vaikka sairaalatkin). Lähes kaikkiin kouluihin on jo suunnitteluvaiheessa tuotu hiljaisuuden pedagogia, vahingossa tai tarkoituksella. Uusi oppiminen haastaa koulujen tilankäytön ja oppimisvälineet. Jo kohta vanhassakin opetussuunnitelmassa oli aivan oma lukunsa oppimiympäristöjen saattamisesta innostaviksi ja toive siitä, että oppilaat saisivat olla mukana suunnittelemassa omaa oppimisympäristöään. Se tavoite kaipaa monissa kouluisssa varmasti lisäponnisteluja. Koulussa saa ja pitää viihtyä, tilojen pitää joustaa ja kaikkialla voi opiskella.
Tuo tekniikan sanelu on varmaan kaikille tuttua. Esimerkiksi opettajan työpöytä on tekniikan mukana laitettu (opettajilta kysymättä) luokissa kiinteästi paikoilleen, eikä se välttämättä ole sillä paikalla, jossa opettaja sen toivoisi olevan. Ehkäpä langaton esitystekniikka tulisi ja vapauttaisi tästä.

On tietenkin helppo laatia listoja mitä pitäisi tehdä. Tarttis myös käytännössä tehdä.
Uusien toimintapojen tai mieluiten koko koulun toimintakulttuurin rakentaminen on yhteisöllistä puuhaa, jossa yhdessä päätetään toimenpiteistä ja myös seurataan päätösten toteutumista ja vaikutuksia.

sunnuntai 9. elokuuta 2015

Työaika?

Ihan kohta alkavat koulut. Opettajat ovat palailleet jo kuka milloinkin työmaalleen ja ensi viikolla oppilaat täyttävät monen koulun. Opettajan työaika venyy ja paukkuu taas.

Opettajan työaika, ihan kesto-ongelma. Koko melko pitkän opettajaurani ajan kuulin keskusteluja  ja olin osallisena keskusteluissa, joissa väiteltiin opettajan työajasta. On ihan outoa, että jo pitkään työssä olleilla opettajillakin saattaa olla hukassa käsitys omasta työajasta. Toisaalta onhan se aikamoinen soppa... En ole mikään asiantuntija opettajan työaika-asiassa, mutta suunnilleen olen ehkä asian pääpiirteet ymmärtänyt oikein. Eli:

Melko usein opettajat viittaavat työaikaansa, kun eivät halua tehdä jotain ylimääräistä tai siksi kokemaansa tehtävää. Koulutuksenkin pitäisi tapahtua usein "työajalla". On kumminkin niin, että opettajan työajan minimiä tai maksimia ei ole määritelty. On vain melko epämääräinen työehtosopimuksen sisältämä luettelo tehtävistä, joita tarpeen tullen tarkennetaan ja täydennetään.

Oppitunnit ovat palkanmaksun pääasiallinen peruste, mutta eivät läheskään kata koko työmäärää. Opettamisen lisäksi (johon kuuluu siis valmistelu ja vaikka kokeiden korjaus) opettaja ainakin kasvattaa, ohjaa ja seuraa omaa ryhmäänsä ja tarvittaessa hoitaa toisen opettajan tehtäviä, on yhteydessä koteihin ja muihin tarpeellisin tahoihin, osallistuu koulunsa kehittämiseen, huolehtii turvallisuudesta ja järjestyksestä ja kehittää omaa ammatitaitoaan. Varmuuden vuoksi on sovittu, että opettaja huolehtii muistakin hänelle erikseen määrätyistä tehtävistä.
Tästä seuraa että opettajia on monenlaisia. On niitäkin jotka katoavat koulusta heti kun oppitunnit päättyvät ja niitä, jotka eivät millään malta lähteä kotiin. Ja sitten jotain siltä väliltä, tietysti. Kaikilla on kuitenkin sama palkka.

Opettajan ammatin vapauteen kuuluu työajan melko itsenäinen järjestely. Oman työn ohjaaminen on vaativaa. Luulenpa (ja onhan sitä ihan tutkittu) että moni opettaja tekee paljon töitä työnantajan laariin. Olen itsekin ollut jonkinlainen rikkuri vaikkapa leirikouluilla ja retkillä, jolloin työaikaa on kertynyt rutkasti yli normaalin, ilman korvausta tietenkin. Mutta kun se oli niin kivaa...

Kun näistä on keskusteltu, olen aina toivonut että opettajat eivät levittäisi semmoista käsitystä että oppitunnit ovat työaika. Eihän sitten voisi valittaa palkasta...

Mutta asiani tässä yhteydessä ja blogini aiheen mukaan:  Kun ei ole määriteltyä työaikaa, on yksilöllinen vapaus suunnitella, rytmittää omaa työtä. Itse tein viimeisinä vuosina ratkaisun, että en vie töitä kotiin ollenkaan. Hoidin kaikki valmistelu- yms. työn koulun jälkeen ja usein seuraavan viikon valmistelun viikonloppuna koululla, kun siellä oli rauhallista.

Itsenäisessä työn rytmittämisessä on tässä ajassa yhä isompi ongelma:
 Kun ollaan töissä eri aikaan, ei ole aikaa yhteistyölle.
Työyhteisön kehittäminen tai vaikka opettajaparin tai tiimin työskently vaatisi yhteistä aikaa. Semmoisen järjestäminen on nykyisessä järjestelmässä välillä erittäin hankalaa, mutta toisaalta mahdollista.

Maailma muuttu, uusi opsi tulee, uudet oppimisen välineet haastavat opetusjärjestelyjä. Yksin on vaikea pysyä vauhdissa. Lukuvuoden alussa olisi erittäin hyvä, että raivataan kalenteriin tilaa säännölliselle yhteistyölle. Se on kumminkin palkitsevaa; auttaa jaksamaan ja oppimaan työstä. Ellei sitten joskus sovita viimein siitä kokonaistyöajasta...

Hyvää työaikaa kaikille opettajille!


lauantai 1. elokuuta 2015

Luokka ei ole ryhmä

Elokuun ensimmäinen päivä. Koulu tulee mieleen, vaikka kesä jatkuu.

Olen kesän kuluessa seurannut naamakirjassa hyviä keskusteluja koulusta. Eräs koski luokan kokoa ja sen merkitystä. Melko yleinen perusväite on, että pienempi luokka olisi parempi oppilaille ja opettamiselle. Siihen viittaavaa tutkimustietoa on vain vaikea löytää. Yleensä luokan pienentäminen saattaa tuntua tärkeältä jos luokka nähdään yksilöinä, joita kaikkia opettaja opettaa yksilöllisesti. Silloin ei luokan koko voisi ylittää juurikaan kymmentä.

Mutta siitähän piti kirjoittaa, että keskustelun aikana huomasin, että koulussa yleisesti ajatellaan luokan ja ryhmän tarkoittavan samaa. Johtunee käsitteestä ryhmäkoko, joka sekin voi tarkoittaa muuta kuin luokkaa.

Kasvatuksen, pedagogian ja varsinkaan psykologian näkökulmasta ei luokkaa pitäisi nähdä  ryhmänä (linkki määritelmään), ainakaan itsestään selvyytenä.  Jos ryhmällä tarkoitetaan sellaista porukkaa, jolla on yhteinen tavoite, sovittu työnjako ja yhteenkuuluvuuden tunne, ei luokka yleensä ole sellainen. Luokka on lauma, satunnainen joukkio, joka vaeltaa tunnilta toiselle, usein konfliktien ja valtataistelujen häiritessä toimintaa. Jos ja kun opettaja vaihtuu usein, ei luokassa ole läsnäolevaa johtajuutta, eikä se välttämättä kehity ollenkaan ryhmäksi joka tuottaa yhteistä hyvää. Johtajaton ryhmä on arvaamaton ja usein negatiivinen. Niin sanotut ryhmäytyspäivät (tai usein siis päivä) eivät saata koululuokkaa oppivan ryhmän prosessiin, joka on pitkä ja jatkuvasti aikuisen osaajan johdettava. Luokka ei muotoudu ryhmäksi itsestään eikä lyhyessä ajassa. Joskus, oikein hyvällä tuurilla,  luokka voi itseohjautua keskuudessaan olevien sosiaalisten tähtien avulla oppivan ryhmän suuntaan.

Opettajat ja muutkin kasvattajat puhuvat usein vaikeista ja helpoista luokista/ryhmistä. Usein ajatellaan vielä, että asialle ei oikein voi mitään, paitsi ehkä muuttamalla porukan koostumusta. Tilanne kyllä silloin muuttuu, mutta samalla palataan lähtöruutuun. Uskon että kaikki luokat, porukat, voidaan saada toimimaan ryhmänä, pitkäjänteisellä ohjauksella. Luokan "helppous" ei ole välttämättä arpapeliä. Niin sanottu vaikea luokka on jätetty omien ratkaisemattomien konfliktiensa keskelle. Varsinkaan lapset tai nuoret eivät kykene itse selvittämään ryhmän sisäisiä jännitteitä, ainakaan ilman että jotkut saavat haavoja. Toimivaksi ryhmäksi voidaan ohjata, ryhmäksi kasvetaan.
Jos ryhmää aletaan prosessissa kasvattamaan, niin  toimivuuden takaamiseksi on joukko jaettava pienempiin osaryhmiin, soluihin. Tästä prosessista on tarkempi kuvaus kirjassamme Rakenna oppiva ryhmä.

Uuden opsin ja koulun alun lähestyessä on hyvä miettiä millä keinoin voidaan ohjata koulun luokkia oppiviksi ryhmiksi. Vaikka luokkien koolla on jossain mielessä varmasti merkitystä, ainakin opettajan työmäärälle, niin luokkien ohjaamiseen toimiviksi ryhmiksi kannattaa varata aikaa ja voimavaroja. Koulun tasolla voidaan vaikuttaa luokkien sisäiseen dynamiikkaan kuitenkin  helpommin kuin luokkien kokoon. Tämä edellyttää opettajien yhteistyötä. työyhteisön yhteisten tavoitteiden ja toimintatapojen sopimista.

keskiviikko 8. heinäkuuta 2015

Sateinen kesä ja ops-hedelmät

Keskikesä on aikaa, jolloin koulu on kaukana arjesta ja julkisuudesta. Jälleen sateisen päivän alkaessa havahduin miettimään jo sitä, että reilun kuukauden päästä koulu on taas paljon esillä. Koulujen alkaessa mediassa kehittyy aina jokin koulua koskeva kohu tai ainakin puheenaihe.

Koulua koskevissa keskusteluissa on hyvää se, että jokainen on käynyt koulua ja on siten mielestään asiantuntija. Mutta se on myös uhka.  Nykyään on keksitty hyvä sana; kokemusasiantuntija. Olisikin tarpeen muistaa erotella kokemusasiantuntijuus siitä asiantuntijuudesta (sanan varsinaisessa merkityksessä) joka syntyy, kun tietää asia-alueestaan enemmän kuin useimmat muut.

Toivon, että tämänvuotinen lukuvuoden alkuun liittyvä mediakeskustelu liittyisi ainakin jotenkin uuteen opetussuunnitelmaan ja siihen miten sen tuloon valmistaudutaan. Aikaa on oikeastaan vähän. Opetussuunnitelmia on tullut ja mennyt nykyään kymmenen vuoden välein. Mitä niistä on jäänyt käytänteisiin? Aika vaikeaa heti sanoa, mutta varmasti jotain jälkiä on, vaikka ne on joskus vaikea havaita. Uusi opetussuunnitelma on entistä kunnianhimoisempi. Sen avulla halutaan todella muuttaa tai oikeammin kehittää opetusta, kasvatusta ja koulujen käytäntöjä. Hämmästyttävää minusta on, että samanaikaisesti opetussuunnitelmien viimeistely ja varsinkin toteutus jätetään yhä enemmän kuntien ja yksittäisten koulujen (rehtorien) huoleksi. Vaikka meillä onkin valtavan hyvin toimiva kouluverkosto, niin tästä seuraa väistämättä eriarvoisuutta. Kun jokainen keksii pyörää itse, niin jossain pyörä pyörii paremmin kuin toisaalla.

Uusi opetussunnitelma tuli ihan väkisin mieleen kun luin jälleen vanhan kamuni Martti Hellströmin blogia. Martti nosti esiin minusta aivan loistavan tiivistyksen reformien etenemisestä, tai oikeastaan etenemättömyydestä:

Suurien reformien eteneminen (Jonas A. Orring)

1. Aluksi uudistusajatusta pilkataan; sitä pidetään täysin utopistisena.
2. Toisessa kehitysvaiheessa uudistusta vastaan käydään taidokasta ja sitkeää sotaa.
3. Lopuksi kaikki hyväksyvät reformaation selviönä.

Kyllä tuli mieleen opettajien huoneen keskustelut paristakin opetussuunnitelmasta. Paitsi että kohtaan kolme ei välttämättä päästä kahden ensimmäisen jälkeen...Väitän ihan kokemusasiantuntijuuden pohjalta, että opettajat eivät yleensä ota riemumielin vastaan uusia opetussuunnitelmia. Tämä heikentää paljon niiden ohjaavaa vaikutusta. Opettajat ovat myös ihmisiä. Meillä on kokemusta omasta koulunkäynnistämme ja edellisistä opetussuunnitelmista. Kokemusten perusteella arvioimme uutta, jonka arvo ei välttämättä etukäteen ole näkyvissä. Uudet asiat tietävät ylimääräistä vaivaa. 

Lisäksi opetussuunnitelmat otetaan opettajien käytännön työn kannalta ihan väärään aikaan. Lukuvuoden alku on niin kiireistä aikaa, että mitään uutta ei ajatuksiin oikein mahdu. Niinpä uuteen opetussuunnitelmaan liittyvät strategiset suunnitelmat ja käytännön  muutokset on hyvä ajatella läpi nyt tänä kesänä, kun sääkin suosii. Ensi lukuvuosi on mainiota aikaa käydä keskusteluja ja tehdä suunnitelmia. Ketkä otat mukaan yhdessä uuden opetussuunnitelman arvointiin ja oman työn kehittämiseen?

On siellä niin paljon hyviä juttuja.