Kirjassamme Rakenna oppiva ryhmä- pedagogisen viihtymisen käsikirja lähdimme siitä, että oppiminen on emotionaalinen tapahtuma. Oikeastaan olisi voinut sanoa että myös sosioemotionaalinen tapahtuma.
Luin juuri Yliopisto (Helsingin siis) -lehteä 2/2015 ja sen Madonluvut kolumnia. Madonlukuja antoi Antti Kivimäki "hyvien koulujen" hyville tuloksille. Hänen mukaansa vakiovirhe on ylistää kouluja, jotka saavat korkea keskiarvon oppilaita ja joiden oppilaat sitten valmistuvat korkeilla keskiarvoilla.
Suomessa on useiden tutkimuslaitosten voimin kerätty aineistoa noin 10 000 nuoresta seiskaluokalta yhdeksännen loppuun. Aineisto kertoo että erot oppimistuloksissa ovat koulujen välisiä, eivät kuntien välisiä. Etenkin pääkaupunkiseudun suurimmat kunnat (Helsinki ja Espoo) saavat analyysissä suurimmat erot koulujen välillä. Tämä johtuu asuinalueiden suurista sosiaalisista eroista.
Tästä päästään sitten alun ajatukseen oppimisen sosioemotionaalisesta luonteesta tai ulottuvuudesta. Alueet joissa on paljon oppilaita, joiden hyvinvointiasiat eivät ole kunnossa, eivät saa parhaita tuloksia oppimisessa. Oppilaat, lapset ja nuoret, tuovat perheistään joka aamu kouluun oman tunnetilansa, elämäntilanteensa. Jos oppija ei voi hyvin, hänen on vaikeampi oppia.
Kirjassamme linjasimme turvallisuuden tärkeimmäksi oppimista edistäväksi tunteeksi. Turvaton ihminen ei ole utelias uusista asioista ympäristössään eikä hänellä ole energiaa iloiseen tutkimiseen. Mikäli oppilaan elinpiirissä on turvattomuutta herättäviä asioita, on koulussa iso haaste saada oppilas oppimisen tilaan. Koulut, joissa oppilaat saavat heikompia keskiarvoja voivat olla aivan loistavia. Niiden toimintaa pitää arvioida paljon syvällisemmin kuin keskiarvoilla.
Lisämausteen tähän oppimisen sosiaaliseen ulottuvuuteen tuo vanhempien (erityisesti on tutkittu äidin) koulutustaustan merkitys lasten asenteisiin ja uskomuksiin koskien omaa opiskelua. Tiivistäen voi sanoa , että heikommin koulutettu äiti "periyttää" usein lapselleen matalan kiinnostuksen oppimiseen tai heikon minäkuvan itsestä oppijana.
Suomessa ovat koululaisten asenteet opiskeluun ja koulua kohtaan muuttuneet 2000-luvulla yleisesti hiukan heikommiksi ja koulujen oppimistulokselliset erot kasvaneet. Ensi kertaa eroja voinee pitää merkittävinä. Keskustelu hyvistä ja huonoista kouluista tulee lisääntymään. Alueellista eriarvoa edistää aiemmin blokkaamani koulushoppailu, jossa hyvin toimeentulevat perheet muuttavat alueille, jossa asuu muita hyvin toimeentulevia- ja jossa on se "hyvä" koulu. (En tietenkään tarkoita etteikö sellaisen alueen koulu voisi olla oikeasti hyvä) Alueellisen eriarvoistumisen kierrettä on vaikea hillitä, kun sen itseruokkiva mekanismi on kerran päässyt käyntiin.
Opettajan on tärkeä tiedostaa nämä asiat. Jos koululainen ei tee tehtäviään, on pois koulusta tai ainakin poissaoleva, ei hän ole laiska tai tyhmä. Opettajan on oleellista tietää mistä hänen oppilaansa tulee, mikä hänen mielentilansa koulussa. Siksi hiukan vierastan uuden opettajasukupolven virkamiesmäistymistä, jossa huomio kiinnittyy opetuksen metodeihin ja omaan suorittamiseen. Töihin tullaan mieluummin etäältä, silloin ei opi tuntemaan kouluun vaikuttavaa paikallista kulttuuria. Opettaja ei voi tietenkään poistaa oppilaan elinpiirin mahdollisia ongelmia, mutta niistä tietäminen auttaa suhtautumaan ja löytämään ehkä oikean tavan tukea oppilaan oppimista.
Laitan lopuksi muistoni kymmenien vuosien takaa. Tapaus, jossa opin että taustat on todellakin hyvä tuntea:
Olin aloittava opettaja silloisella tarkkailuluokalla Sipoossa, jossa oli paljon läheisen romanien lastenkodin asukkaita. Eräs pojista oli aina hyvin levoton, eikä millään jaksanut tehdä tehtäviä saati pysyä luokassa, jolloin hän aiheutti hämminkiä koulussa ja pihalla. Tästä jouduin poikaa useasti torumaan. Muutaman viikon jälkeen, kun poika oli taas pois tunnilta, kysyin muilta, että mikä poikaa oikein vaivaa. Muut vastasivat, että pojan suvulla on selvittämättömiä asioita erään toisen suvun kanssa. Hän alkoi olla sen ikäinen että olisi lähdettävä Ruotsiin tai valmistauduttava ikävyyksiin.
Ja minä kun ihmettelin että miksi kertotauluja on niin vaikea opetella!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti