Timo Saloviidan madonluvut

Sattumalta edellinen blokkaus sai virikkeitä Yliopisto-lehden Madonluvut kolumnista. Eipä mennyt montaakaan päivää, kun professori Timo Saloviita latasi oikein kunnon madonlukuja: Opettajien edunvalvonta haittaa koulutyötä (HS 4.3.2015)

Onneksi olen jo siinä asemassa, että ei heti provosoidu, kun ammattikuntaa arvioidaan kielteiseen sävyyn.  Edunvalvonta on jo sinänsä kuuma aihe ja opettajien ammatti-identiteetti on vahva. Mutta yritänpä ottaa suhteellisen viileän näkökulman Saloviidan keskeisiin, jo tuttuihinkin teeseihin.

Kirjoituksessa oli mielestäni kolme pääkohtaa:
- Edunvalvonta ja sen ongelmat
- Ryhmäkoot
- Erityisopetus

Edunvalvonta
Suomessa on ainutlaatuisesti koko opetusala samassa ammattijärjestössä. Opettaminen  on arvostettua työtä ja Opettajien ammattijärjestö OAJ on melko vahva toimija. Opettajan työstä siirrytään usein järjestöihin ja luottamustoimiin, siinähän verkostutaan helposti. Saloviidan mielestä opettajat vaikuttavat liikaa oman työnsä sisältöön ja työehtoihin. Samasta voi tietysti syyttää vaikkapa lääkäreitä, joiden töitä valvovat toiset lääkärit. Opettajien edunvalvonta on tietenkin opettajien etuja valvovaa toimintaa, jolla on vastapoolinsa työnantajapuolella. Aina ei voida samalla ajaa myös oppilaiden etuja, sehän on selvä. Yksityinen opettaja toki sitä usein tekee, mutta ammattijärjestön tehtävänä on valvoa jäsenistönsä etuja. Sen pitäisi olla ihan ok. Kyllähän opettajien palkkaus on muodostunut melkoiseksi viidakoksi ja joskus on tuntunut, että OAJ ei edusta pedagogisesti kovinkaan eteenpäin nojaavaa linjaa, mutta nykyisen puheenjohtajan kaudella on menty siinäkin eteenpäin. Ennemmin Saloviita kai arvostelikin sitä, että opettajataustaisia henkilöitä on paljon vaikuttamassa opetuksen hallinnossa sen kaikilla tasoilla. Siitä on varmasti myös hyötyä, mutta voi olla haittaakin. Kallistun kuitenkin hyödyn puolelle. Aika monen ammattiryhmän kohdalla ilmiö ja sen tuomat ongelmat ovat samoja.

Kaksi Saloviidan lempiaihetta ovat ryhmäkoot ja erityisopetuksen järjestäminen. Varmasti opettajat ovat vaikuttaneet molempiin ja joskus kyllä on tuntunut, että ei aina  vain tieteellisiin perustein.  Saloviidan kirjoituksen kärki olikin suunnattu siihen, että hyvistä vaikutusmahdollisuuksistaan opettajat ovat haitanneet näiden kahden opetuksen alueen mielekästä ja tutkimukseen pohjaavaa kehittämistä. Oma kompetenssini ei ihan riitä arvioimaan asiaa tarkasti, mutta havaintoja asiasta on. Vaikka en oikein osaa olla Saloviidan kanssa kaikesta samaa mieltä, niin meidänkin ammattikunnassamme on myyttejä, joita vaalitaan. Niitä myyttejä on ihan hyvä toisinaan pöyhiä.

Luokkakoko
on yksi myytti. Edunvalvonnassa luokkien pienentäminen on ollut OAJ:n toiminnassa tärkeässä asemassa jo vuosia. Opettajat mainitsevat tutkimuskyselyissä usein suuret ryhmät kuormittavuustekijöiden kärkeen. Onhan selvää että pienessä luokassa on jo vähemmän kokeita korjattavana ja vähemmän koteja, joihin tulee pitää yhteyttä. Suuren luokka vaatii osin erilaisia pedagogisia ratkaisuja kuin pieni. Yhteisöllisyyden ja ryhmädynamiikan ymmärtämistä tarvitaan kun suurta luokkaa luotsataan oppivaksi ryhmäksi. Eikä se siltikään ole aina helppoa. Opettajien koulutus on varmaankin epäonnistunut, eikä ole antanut tarpeeksi (jos lainkaan) eväitä ryhmien hallintaan. 
Jos opettaja näkee luokkansa koostuvan vain yksilöistä, on luokkakoolla todellakin väliä. Luokka on kuitenkin ennen kaikkea suurryhmä, joka on sinällään hyvin vaikeasti ohjattava ja se tulisi jakaa toiminnallisiin "soluihin". Opettajat ovat kyllä sitkeästi halunneet pienempiä luokkia, osin oikein perustein, mutta tosinaan myös näkemättä erilaisia pedagogisia ja yhteisöllisiä ratkaisuja. Jos luokan näkee yksilöiden joukkona, ei luokka voi oikeastaan koskaan olla liian pieni.

Erityisopetus
pitää sisällään myös myyttejä, jotka liittyvät, sanoisinko,  sen kaikkivoipaisuuteen. Se on aina ollut suurena apuna, mutta on erityisopetuksessa sudenkuoppansa. Nuorena opettajana aloitin silloisella tarkkailuluokalla. Aika nopeasti saatoin havaita erityisryhmän leimaavan oppilaansa voimakkaasti. Oli myös opettajia, jotka lähettivät oppilaan erityisluokka-arviointiin helpommin kuin toiset. Vaativa oppilas kuluttaa opettajan voimia, se on selvä. Toisinaan voimia on enemmän, toisinaan vähemmän. Tämä ei ole varmaankaan vuosien aikana muuttunut. Itse hylkäsin ajatuksen erityisluokanopettajan urasta ja ajattelin että yritän osaltani toimia niin että luokastani lähdetään vain oppilaan edun ehdottomasti vaatiessa erityisryhmään. Yhden oppilaan kohdalla eväät siltikin loppuivat...
Sosiaalisten ja emotionaalisten syiden takia erityisryhmään pääseminen/joutuminen tuntuu avaavan oppilaille polun josta on vaikea poiketa. Liian harva palaa normaaliluokkaan. Oppimisvaikeudet eivät useinkaan eristä samalla tavalla, sen olen huomannut.
 Tukiopetukseenkin, tukkariin, lähdetään usein vaivautuneena. Ryhmästä joutuu poistumaan. Eräs oppilaani sanoin kerran: " Ei kai mun enää tarvitse mennä tukiopetukseen? Enkös mä osaa jo ihan hyvin?" Oppilaat eivät halua erottua muista, silloinkaan kun erityisopetuksesta on selvää hyötyä.

Saloviita ottaa vahvasti kantaa siihen että erityistukea annettaisiin omassa luokassa tai ryhmässä, siten että opettaja liikkuu, ei oppilas. Aina se ei ole mahdollista ja sitoo resurssia, mutta tämä on varmasti oikea tavoite. Väitän silti, että osaltaan erityisopetuksen toteutumista omassa ryhmässä on estänyt myös  opettajien haluttomuus asian edistämiseen. Oppilaan luokasta lähteminen tuntuu vähentävän omaa työtä, toisia erityisopettajan tulo tunnille voi hermostuttaa.

Erityisopetusta voidaan arvostella siitä, että tavoitteisiin ei useinkaan päästä. Mutta se on toisaalta aivan luonnollista. Paljon voidaan kuitenkin auttaa. Niukkenevien resurssien aikana on tosi tärkeää, että saavutetaan yksimielisyyttä erityisopetuksen tehokkaista muodoista. Siinä tarvitaan tutkimuksen ja käytännön vuoropuhelua, ei vastakkainasettelua.