tiistai 27. joulukuuta 2016

Tärkeä ja jännittävä tutkimus tulossa

Eilen 26.12. julkaistiin Hesarissa professori Katariina Salmela-Aron haastattelu jossa oli ainakin kaksi tärkeää aihetta: Huoli poikien ja nuorten miesten pärjäämisestä ja OECD-maiden uusin vertaileva tutkimushanke.

Ihmeen hiljaista on ollutkin viimeisten PISA- ja TIMSS- tulosten julkaisun jälkeen, jossa sijoituksemme putoamista kyllä uutisoitiin, mutta vähemmän sitä, että oikeastaan koko tulosten huononeminen johtuu poikien jyrkästä tuloskunnon laskusta. Mukavaa että Salmela-Aro uskaltaa ottaa tärkeää asiaa esiin. Luulenpa että asia on niin hämmentävä, että ei monikaan "guru" arvaa lausua asiasta oikein mitään, ainakaan vielä. Toivottavasti kuitenkin joku tekee jotain jossain... 

Muutoin artikkelista voi poimia niitä huomioita tai parannusehdotuksia, joilla Salmela-Aro näkee voitavan nostaa motivaatiota ja vähentää kasvavaa eriarvoisuutta koulutuksessa.
Oppivelvollisuusiän nosto 18:sta vuoteen voisi hänen mukaansa auttaa tärkeän nivelvaiheen ylittämisessä. Kaikki pitäisi nimittäin saada peruskoulun jälkeen jatkokoulutukseen. Muutoin Salmela-Aro näkee kaikkein tärkeimmäksi antaa jokaisella elämänhallintataidot: "Koulu voi tasata näitä eroja opettamalla jokaiselle perustaidot; lukemisen ja laskemisen lisäksi ainakin raha-asioiden hoidon, silittämisen ja kyvyn elää ja tehdä työtä yhdessä. Ehkä kaikkein tärkeintä olisi auttaa jokaista nuorta löytämään se asia, missä juuri hän on hyvä. ”Pienelläkin kannustuksella voi joskus saada aikaan hyvän kierteen. Jokainen – ihan jokainen – on kuitenkin hyvä jossain.”

Varmasti tästä on helppo olla yhtä mieltä. Miten tähän päästään, on toinen asia. Minusta kouluissa tapahtuu liikaa kasvatusvastuun ja koko yhteisön hajoamista.  Yhä useamman aikuisen ohjaama oppija ei välttämättä saa kokonaista kuvaa itsestään. Yhtenäiseen opinpolkuun ei päästä oppilaan kannalta oikein missään, vaikka siitä paljon puhutaankin. Jos halutaan vahvistaa kasvatusotetta, pitäisi oppilaiden kontaktikuormaa kasvattajien kanssa keventää.

Mutta se jännittävä uusi tutkimus. Katariina Salmela-Aro on ollut kehittämässä uutta lasten sosioemotionaalisten taitojen mittaria, jota aletaan kokeilemaan ensi vuonna OECD-maissa.
Mitattavia alueita on kolme:
1. Kyky asettaa ja saavuttaa tavoitteita.
2. Yhteistyötaidot
3. Kyky ilmaista ja säädellä tunteita

On kyllä jännää myöhemmin nähdä, miten tämän tutkimuksen tulokset suhtautuvat Pisaan ja miten sijoitumme muiden maiden joukossa. Tosin, tässä tutkimuksessa on varmaankin vielä vaikeampaa kuin Pisassa erottaa kulttuurisia tekijöitä tulosten vaikutuksesta. Mutta hyvä että yritetään, sillä tässä tuntuisi olevan tutkittavana nykykoulun tärkeimmän tehtävän saavuttaminen. Tarvitsemme ihmisiä, jotka tuntevat vahvuutensa ja asettavat tavoitteensa niiden mukaan, jotka osaavat yhdessä saavuttaa enemmän kuin yksin ja jotka osaavat ilmaista itseään ja nauttia tunteistaan tasapainoisella tavalla.  

On hyvin tärkeää että näitä taitoja, jotka monella tavalla liittyvät yhteisötaitohin, mitataan ja sen perusteella osataan sitten ohjata koulujen toimintaa. Ei voida ajatella, että jokaiselle laaditaan vain oma, yksilöllinen  opinpolku tiedollisten taitojen hallintaan. Elämässä tärkeintä on tulla toimeen itsensä ja muiden kanssa. Koulun pitää osata ohjata myös näissä taidoissa. Opetushan menee melkolailla hukkaan jos kasvatuksessa epäonnistutaan. 

Ensituloksia odotellessa toivotan kaikille tasapuolisesti hyvää ja kiinnostavaa uutta vuotta!





tiistai 20. joulukuuta 2016

Opettaja on ryhmänsä johtaja

Tämä syksynä koulumaailmassa (somen avulla) levisi salamannopeudella oppilaiden kuvaama video opettajasta, joka oli menettänyt tilanteen hallinnan ryhmässään. Opettaja purki turhautumistaan oppilaisiin, valitettavasti väärään osoitteeseen. Kasvatustilanteen epäonnistuessa ei vikaa voi hakea kasvatettavasta, vaan vääristä toimenpiteistä.

 Ei ole tarve tässä lähteä ilman lähtötietoja arvioimaan asiaa enemmän. Kun tilanne on päässyt tuohon pisteeseen on työnohjaustarvetta varmasti ollut, eikä sitä ole ajoissa annettu.

Professori Timo Saloviita on eräs niistä, jotka ovat jo pitkään puhuneet opettajan ammattiosaamisen arvioinnin päivittämisen puolesta. Häntä oli haastateltu esim. Helsingin Sanomissa 5.12. jolloin Saloviita otti jälleen esille sen, että ryhmän hallinnan taitoja voidaan ja tulisi opettaa. Miksi opettajille ei opeteta käytännön valmiuksia auktoriteetin kehittämisestä, kysyi Saloviita. Sitä olemme kysyneet kirjoissammekin. Muutamaa opettajankouluttajaakin on asialla vaivattu, mutta ei oikein saatu vastausta. Yliopisto-opetus nyt vaan on akateemista, joka tarkoittaa enimmäkseen teoreettista. Auktoriteettia ei kylläkään voi ottaa työkalukseen vain teoriassa, sitä pitää kasvattaa muuttuvissa tilanteissa myös käytännössä. Toisaalta opettajien koulutus ei taida sisältää ryhmän hallinnan  teoreettisia aakkosiakaan?  Käytännön kasvatusongelmien  ratkaisun osaamista ei tutkijakoulutuksen saaneilla opettajienkouluttajilla voi edellyttää olevankaan.

Muistan oman opiskeluajan parhaina hetkinä sitä, kun Matti Somero, Lastenlinnan sairaalakoulun opettaja, veti meille Prakticum-kurssia. Siinä käytiin läpi haastavia kasvatustilanteita ja käytiinpä laitoksissa, joissa tehdään töitä haastavissa olosuhteissa. Kun Matti lopetti, kurssi loppui, ilmeisesti tarpeettomana... Käytännössä nuori opettaja joutuu kohtaamaan ensimmäisen vakavan konfliktin oppilaan (ja mahdollisesti perheen) kanssa melko valmistautumattomana ja usein yksin. Ei ihme jos epäonnistumisiakin tulee.

Kun nykyään ei voida ajatella, että opettaja hallitsee luokkaansa, koska häntä pelätään, niin tilanne vaatii osaamista. Ryhmä tarvitsee opettajan ohjaamaan/johtamaan, jotta siinä voisi toteutua kulloinkin annettu oppimistehtävä tai mieluiten vielä pitkän ajan kuluessa tapahtuvaa oppimaan oppimisen prosessia. Opettaja on johtaja, jolloin tarvitaan auktoriteettia. Nykyisin sen ansaitsee ilmeisesti kunnioituksen avulla. Jos oppilaat suhtautuvat opettajaansa epäkunnioittavasti, ei opettajalla ole mahdollisuuksia toimia ryhmän johtajana. Nykyään kasvatuksessa pyritään helposti kaveruussuhteeseen, joka on hyvä erottaa auktoriteetistä.

 Muistan, että vähän suutuin nuorena opiskelijana, kun ohjaajani sanoi, että ei sinun tarvitse olla aina oppilaiden kaveri. Tuo hyvää tarkoittava lausunto selvisi minulle paljon myöhemmin. Nykyään ajattelen, että opettaja voi liukua auktoriteetin ja kaveruuden rooleissaan, kunhan ilmoittaa selvästi oppilailleen mistä on milloinkin kyse. Itse olen ratkonut asiaa siten, että ilmoitan mahdollisuuksien mukaan asiat, joista päätän itse (perustellusti) ja sitten ne asiat joista voidaan tasa-arvoisesti neuvotella. Silloin ollaan enempi kaveritilanteessa.

En tässä nyt laadi omaa auktoriteetin kasvattamisen käsikirjaa. Auktoriteetin saavuttaminen ja sen käyttö ovat varmasti hyvin yksilöllinen asia. Keskinäinen kunnioitus on hyvä rakennusaine. Eikä haittaa, jos oppilaat pitävät opettajastaan ja opettaja oppilaistaan. Avoin vuorovaikutus ja yhteisöllinen ilmapiiri ovat kestävän auktoriteetinkin rakentumisen peruspilareita.


lauantai 10. joulukuuta 2016

Pisa 2015, melko hämmentävää

Uusin Pisa2015-raportti tuntuu ensitutustumisen jälkeen yhteiskunnallisesti merkittävältä. Sen tärkeimmät havainnot liittyvät tasa-arvoon ja sen toteutumiseen. On syytä kysyä, mitä suomalaiselle tasa-arvoihanteelle on tapahtumassa?

Raporttiin voi tutustua vaikka julkistamistilaisuuden tallenteen avulla.

Pisa-raportti on sisällöltään monipuolinen. Vaikka oppimistulokset ovat usein uutisten kärjessä niin Pisassa pyritään saamaan tietoa myös asenteista ja motiiveista. Nehän selittävät tuloksia paljonkin.

Yleisesti voi todeta että suomalainen perusopetus on edelleen maailman parhaita. Tästä raportista voidaan nostaa esiin huoli koulutuksen tasa-arvosta, kuten Suomen Pisa-tutkimuksen johtaja, professori Jouni Välijärvikin tekee.

Tasa-arvon heikentyminen näkyy raportissa kolmella alueella:

1. Tyttöjen ja poikien osaamisen erot ovat kasvaneet. Tytöt olivat ensi kertaa kaikilla osa-alueilla poikia parempia. Erot sukupuolten osaamisessa olivat kaikista tutkituista maista suurimmat. Siispa hienoa tytöt, kuten jossain on jo kirjoitettu. Mutta jotenkin ihmeellisesti tämä näyttää olevan pojilta pois, koska heidän tuloksensa ovat pudonneet.  Tytöt ovat mahtavasti toisena, mutta poikien sijoitus on kymmenes. Koko Suomen sijoituksen putoaminen selittyy oikeastaan vain poikien tulosten huonontumisella. Sukupuolten välinen  osaamisero johtuu siis poikien tulosten huonontumisesta, ei tyttöjen entistä paremmista tuloksista. Tähän on kommentoitu ihmeen vaisusti. Ehkä siksi, että tämän epätasa-arvon kasvamiseen on vaikea löytää järkeenkäypää syytä. Miten Suomi poikkeaa poikien kasvattamisessa ja opettamisessa muista maista?

2. Perusopetuksemme ei enää tasaa perhetaustan merkityksiä oppimisessa entiseen malliin. Kymmenen vuotta sitten Suomi loisti siinä, että perhetaustan vaikutus Pisa-tuloksiin oli vertailumaiden pienin. Tässä uudessä tutkimuksessa tämä etu on kadonnut. Perhetaustan merkitys lapsen koulumenestykseen näkyy nyt vähintäin keskivertoisesti.
Mitä on tapahtunut?

3. Alueelliset erot ovat kasvaneet. Suomalaisen peruskoulun ylpeyden aihe on ollut se, että joka puolella maatamme oppii yhtä hyvin. Nyt alueellisia eroja on ja suurempia kuin koskaan. Onko jatkuva muuttoliike kasvukeskuksiin vienyt jo uskoa tulevaisuuteen?

Näistä kolmesta trendistä kaksi on aika hyvin selitettävissä tai ainakin syitä voi arvella.

Alueelliset erot voivat olla työmarkkinoiden nopean muutoksen aikaansaamia. Monilla muuttotappiopaikkakunnilla tulevaisuuden horisontti hämärtyy ja varmaan heikentää motivaatiota opiskella.

Peruskoulun perustamisen tavoitteena oli taata kaikille mahdollisuus opiskella mitä haluaa, perhetaustasta riippumatta, Vaikka vanhempien koulutustaso määrittelee melko pitkälle lapsen tulevaa koulutustasoa, niin perusopetuksessa ovat lapset menestyneet omilla vahvuuksillaan. Perhetausta ei ole näkynyt tulosten jakautumisessa. Kun nyt näkyy, nopeana muutoksena, niin on syytä huoleen. Saammeko lahjakkuudet käyttöön ja saavatko oppilaamme toteuttaa omia kykyjään täysimittaisesti? On mahdollista, että akateemisten tai korkeasti koulutettujen työalojen viehätys on laskenut. Yhteiskuntarauhan kannalta on hyvin tärkeää, että uusia säätyjä ei synny, ainakaan laajalti ja tiiviinä.

Tyttöjen ja poikien tulosten erot ovat kehittyneet kummalliseen suuntaan, enkä löydä helposti selitystä sille. Eipä ole löytäneet minua fiksummatkaan. Poikien tulosten notkahdusta on selitetty sillä että pojat eivät lue, vaan pelaavat. Pojilta ei vaadita tarpeeksi. Pojat eivät jaksa kiinnostua, ja niin edelleen. Nämä seikat eivät ole syitä, vaan seurausta kasvatustyön epäonnistumisesta, niin kodeissa kuin kouluissa-sikäli kun nämä asiat edes liittyvät poikien kehnoon sijoittumiseen. Sen sijaan ne edustavat ajatusta, että pojissa on jotain vikaa. Olisko osa poikien huonontuneesta tulosesta selitettävissä tällä? Kuinka paljon useammin pojat saavat kuulla: Pojat olkaa hiljaa! Pojat älkää metelöikö! Onko kouluihimme hiipinyt eräänlainen poikia syrjivä (ja tyttöjä suosiva) toimintakulttuuri jonka seuraukset tulevat näkyviin nyt? Poikien osallistaminen on kouluissa yhä vaikeampaa, he eivät saa otetta oman oppimisen omistamiseen? Tämä on erittäin kiinnostava kysymys juuri tässä ajassa, kun luulimme että sukupuolella ei ole väliä koulussa- tai ainakin pyrimme vahvasti siihen. On ehkä epäkorrektia mainita vielä se, että miesopettajia on kouluissa yhä vähemmän (joskus ei yhtään) , ja monilla pojilla on miehen mallin puute. Mutta mainitaan nyt kuitenkin.

Jouni Välijärvi muotoili Ylen haastattelussa: "Näkisin, että meidän pitäisi tietää paljon enemmän siitä, mitä koulu merkitsee tänä päivänä nuorten maailmassa, miten teknologian mukaantulo on vaikuttanut, ja miten se vaikuttaa tytöillä ja pojilla. Nämä ovat mielestäni keskeisiä tekijöitä."

Palataan siis siihen, ett opiminen on emotionaalinen tapahtuma. Poikien elämysmaailma on keskiarvoltaan hiukan eri kuin tytöillä. Pojat käyttävät tietotekniikkaa tutkimiseen ja usein pelilliseen oppimiseen (pelatessa nimittäin oppii), tytöt viestintään. On arveltu että tyttöjen tapa käyttää tietotekniikkaa tukee paremmin koulunkäyntiä. Taidan kääntää asian hiukan toisinpäin. Suomessa on uuden teknologian käyttö kouluissa hyvin haparoivaa, eikä pedagogista uudistumista ole vielä sen avulla syntynyt. Tuloksissaan notkahtaneet pojat ovat diginatiivien sukupolvea. He ovat tottuneet oppimaan ubiikisti, kaikkialla ja aina halutessaan. Voi olla että pojille on sallitua olla motivaatiosidonnaisempia kuin tytöille. Pisa-tulokset kertovat, että tytöt saavuttavat tuloksia silloinkin kun he eivät ole motivoituneita, vaikka ei huvita. Kun Suomi on korkean teknologian maa, pitäisi arjen uusia tietotaitoja kehittää ja käyttää koulussa, yhteisöllisen pedagogian periaattein. Jos niin ei tehdä, niin tyttöjenkin tulokset ovat putoamassa, ennustan.

Poikien tulokset ovat pudonneet edellisen OPS2004:n aikana. Siitä jäi toteutumatta tyttöjen ja poikien erilaisuuden huomoiminen, veikkaan,.  Vika ei siis ole opsin, vaan siinä että korjausliikettä poikien hyväksi ei saatu tehtyä. Ei ehkä otettu kyllin vakavasti? Merkithän ovat olleet ilmassa jo kauan. Pojat eivä enää motivoidu siitä, että saavat noin numeron huonomia keskiarvoja. Korjausliike pitää saada aikaan uuden opetussuunnitelman myötä.

Ja vielä on otettava esiin se, että opettajien täydennyskoulutus näyttää olevan meillä aika surkealla tolalla. Toinen äskettäin julkaistu kouluvertailu TIMSS kertoi, että Suomessa opettajat lisäkouluttautuvat hyvin heikosti verrattuna muihin maihin. Muutosta tähän tarvitaan.
Tasa-arvon vahvistaminen on oikeastaan polittiinen, koko yhteiskuntaa koskeva kysymys. Luulen silti että koulutuksen tasa-arvoa tuetaan myös käytännön opetustyössä kiinnostavilla ja oppilasta innostavilla menetelmillä. Siihen tarvitaan opettajan koko työuran kestävää uuden oppimista.

maanantai 5. joulukuuta 2016

Kiusaaminen on yhteisön asia

Tänään oli taas hyvä kirjoitus Hesarin yleisökirjoituksissa otsikolla Kiusaaminen koskettaa koko luokkaa. Kyllä näin on. Silloin kun kiusaamista tapahtuu ryhmässä, kuten luokassa, on se jotain muutakin kuin vain kiusaajan ja kiusatun välinen ongelma- jollaisena sitä pitäisi ratkoakin. Tästä oli jo aiemmin hyvä artikkeli lehdessä: Kiusaamisen kitkeminen on ryhmätyötä.  (HS  19.11.2017) Aiheesta  olen kyllä kirjoittanut kai ennenkin, mutta on tämä tärkeää...

Kirjoittajat (nimimerkki) totesivat hyvin, että kiusaamisella on koulusssa sen salliva tai hyväksyvä yleisö, muutoin se ei ole ryhmässä mahdollista. Kiusaamiseen puuttuminen on  jälkihoitoa. Jos keskitytään entistä enemmän ryhmien/yhteisön hyvinvointiin, kiusaamista voidaan ehkäistä ennalta.

Varsinkin suurissa kouluissa on paljon erityishenkilökuntaa, kuraattori, koulupsykologi, terveydenhoitaja ja muita oppilashuoltoryhmään kuuluvia. Vakavat kiusaamistilanteet ohjataan oppilashuollon hoidettaviksi. Silloin käy yleensä niin, kuten kirjoittajatkin mainitsevat, että kiusaamistapaus eriytetään  uhrien ja tekijän väliseksi asiaksi. Luokan osallistaminen tilanteen ratkomiseksi on helposti satunnaista, tai ainakin käytännöt vaihtelevia.

Kirjoituksessa mainittiin vanhemmat ja heidän merkityksensä luokan yhteisöllisyydelle. Koulussa vanhempien merkitys on suuri, vaikka he eivät olisikaan paikalla. Vanhemmat ovat lapsiensa kasvatuksen asiantuntijoita. Jos he saavat tietoa koulun tilanteesta ja voivat vaikuttaa taustalla usein paljonkin. Nyt en haluaisi hermostuttaa ketään, mutta joskus tuntuu, että koulun ja kotien välit voisivat olla läheisemmät. Opettajat saattavat kokea vanhemmat häiritsevinä tai ovat ainakin epävarmoja yhteistyössä kotien kanssa. Vanhempien tuki pitää ansaita ja sen eteen kannattaa tehdä töitä.

Jos hyväksytään se, että kiusaaminen on yhteisöään koskeva ilmiö, niin kiusaamista voidaan ehkäistä ja jo syntynyt tilannekin ratkoa yhteisöllisen pedagogian avulla. Kirjoittajat toivoivat, että kiusaamistilanteessa myös luokan vanhemmat otettaisiin mukaan riittävällä tiedottamisella. Näin voitaisiin vahvistaa yhteisön eheyttävää voimaa. Asia, josta ei tiedä mitään, jää huomaamatta.

Salassapitovelvoitetta ei pitäisi ymmärtää niin, että mitään ei voi kertoa, edes silloin kun se olisi kaikkien etu. Kiusatun ja hänen vanhempien kanssa voi sopia, millaisella avoimuudella yhteisön tukea rakennetaan. On erittäin tärkeää, että luokassa voidaan tilannetta käsitellä suhteellisen avoimesti, jotta sekä kiusattu että kiusaaja saavat yhteisön tuen tilanteen muuttamiseksi. Parasta tietenkin on luoda käytäntöjä, jossa kiusaamista ei juuri synny. Esimerkiksi luokassa voi säännöllisesti pitää anonyymisti luokkahengen kyselyn, vaikka sähköisesti. Jatkuva, turvallinen seuranta on eräs parhaita tapoja saada tietoa luokan/ryhmän tilanteesta ja puuttua nopeasti ongelmiin.

Samassa päivän lehdessä oli muuten toinen erittäin kiinnostava koulujuttu otsikolla Opettajille ei opetata kurinpitoa. Onneton otsikko, mutta sisältö asiaa, kiitos Timo Saloviidan. Olisin toivonut otsikoksi: Opettajille ei opeteta yhteisön ohjaamisen taitoja. Silloin oltaisiin myös tämän kiusaamisasian äärellä. Mutta tuohon asiaan pitää palata, toisessa kirjoituksessa.

perjantai 2. joulukuuta 2016

Timss - poikajytky

Voihan pojat!
Viimeisin TIMSS-raportti ( Trends in International Mathematics and Science Study) julkaistiin 29.11. Opetus- ja kulttuuriministeriön toimesta ( linkki tiedotteeseen
Varsinaisen tutkimustyön on suorittanut Koulutuksen tutkimuslaitos Jyväskylän yliopistossa. TIMMS-tutkimus tallentaa paljon erilaisia taustatekijöitä, joiden vertailusta saadaan monipuolista tietoa. Neljäsluokkalaisten tutkimustulosten julkistamistilaisuuden videotallenne löytyy tästä: TIMSS-julkistamistilaisuus

Tallenne on kiintoisaa katseltavaa, suosittelen. Merkittävin muutos on tapahtunut viiden vuoden sisällä poikien osaamisessa, joka on laskenut paljon sekä matematiikassa, että luonontieteissä. Tyttöjenkin tulokset ovat heikentyneet, mutta paljon vähemmän. Tytöt ovat kaikilla osa-alueilla nyt poikia parempia.













Suomen kokonaissijoitus on silti edelleen hyvä. Meillä on vahvuutena  vähäinen heikosti osaavien joukko ja edelleen hyvä tulos muiden paitsi erinomaisesti pärjäävien ryhmässä.













Tiedotustilaisuudessa tutkijat vielä arvailivat tulosten syitä. Nythän lähinnä julkistettiin tuloksia, joiden syitä arvioidaan seuraavissa tutkimuksissa. Tutkittavaa varmasti riittää.
Paljon kiintoisaa on jo nyt nähtävissä. Arvailen mielellään itsekin tulosten syitä. Suuri osa tutkimustuloksia oli jo ennestäänkin tuttuja, vaikka niitä media mielellään uusina tarjoaakin.

Myös PISA-tuloksistamme tuttu heikentyvä motivaatio näkyy tuloksissa. Kiintoisaa on, että esimerkiksi korealaiset opiskelijat pitävät vähiten matematiikasta, mutta saavat huippusijoituksen. Kun meillä ei enää varmaankaan haluta/voida palata autoritääriseen pakko-oppimiseen, näyttäytyy meillä suhtautuminen oppiaineeseen tärkeänä tulostekijänä. Ehkä etenkin pojilla?



Olihan tutkimuksessa paljon hyvää. Oppimistuloksemme ovat edelleen tasalaatuisia. Koulut ja opettajat ympäri Suomen tuottavat lähes samanlaisia tuloksia. Oppilaiden sosiaalinen asema selittää eniten oppimistulosten eroja, mutta niinhän se on muuallakin aina ollut. Vaikka kirjojen määrä kotona voidaan yhdistää matematiikassa menestymiseen, ei kirjoja hyllyyn lisäämällä saada automaatisesti lapsen matematiikan taitoja paremmiksi.

Merkittävä huomio oli se, että kansainvälisesti luokanopettajat Suomessa lisäkouluttautuvat hyvin heikosti, vaikka koulutustaso ammattiin on korkea. Syyt ovat varmaan sysissä ja sepissä eli säästöt ja haluttomuuskin. Asia pitää korjata, vaikka opetusmenetelmien aiheuttamaa eroa ei löytynytkään. Johtunee osin siitä, että niissä ei ole tilastollisesti merkittäviä eroja, ainakaan vielä. Uusi ops saattaa muuttaa tilannetta.

Mutta se tärkein eli pojat, pojat. Olen huomannut somessa käydyissä keskusteluissakin, että aihe on vaikea. Me olemme muiden Pohjoismaiden tapaan pitkään tehneet paljon työtä sukupuolten tasavertaisuuden hyväksi. Tähän asti on silloin parannettu yksinomaan tyttöjen ja naisten asemaa. Vieläkin on töitä, mutta on ihan selvää, että pojilla ja miehillä on muunlaisia ongelmia, joihin pitää myös tarttua. Muutoin kehitys johtaa siihen, mitä eräs some-ystäväni jo totesi: Miehiä ei enää tarvita, naiset tekee kaiken paremmin...

Matematiikassa sentään ovat pojat ennen pärjänneet. Nyt näyttää että isoa osaa poikia vaivaa kouluvastaisuus, joka vaikuttaa kaikkeen koulumenestykseen. Pojathan ovat jo pitkään saaneet paljon huonompia keskiarvoja. Tytöt saavat halutuimmat opiskelupaikat ja täyttävät korkeimman asteen koulutuspaikkoja muutenkin. Näyttää siltä että tytöillä on paremmat elämänhallintataidot ja he pärjäävät heikosti motivoituneinakin. Syrjäyneistä valtaosa on miehiä.

Tutkijat nostivat julkistamistilaisuudessa esiin kotitaustan merkityksen oppimistuloksiin. Se ei ole uutta, eikä mielestäni selitä ollenkaan tätä viidessä vuodessa tapahtunutta heikennystä, etenkin pojilla. Tässä ajassa kotitaustat ei ole voineet muuttua selvästi huonommiksi. Edelleen tapahtuva muutos näyttää koulussa kyllä olevan opettajakunnan naisistuminen.  En uskalla väittää että se olisi syynä.

Kun edellistä PISA-tutkimuksen ensituloksia luin, oli siinä merkittävä huomio: "Koulun käytäntöjen ja opiskelijoiden odotusten välillä on lisääntyvä kitka."  Erinomaisesti sanottu! Tämä ilmiö voi hyvinkin olla kumuloituva ja tulee näkyviin pojilla eniten ja ensin. Tämä taas voi johtua kasvatuksesta, että pojilta odotetaan vähemmän vastuunottoa, niin kotona kuin koulussa. 

Opetusmenetelmistä tai oikeastaan oppimisen uudistamisesta on tässä yhteydessä puhuttu turhan vähän. Itselläni on vahva kokemus, että pojat kiinnostuvat matematiikasta aivan yhtä hyvin kuin tytöt, kun tehdään yhteistoiminnallisesti, monipuolisin menetelmin ja kannustetaan kotona ja koulussa. Itselle asetetut tavoitteet ja itsearviointi antavat pojille mahdollisuuden aktiiviseen rooliin, kuten tytöille myös, tietysti.
Valistuneena arviona päättelen, että erityisesti pojat reagoivat koululaitoksemme hiljaiseen muutokseen, jossa naiset ovat valtaosin opettajina (ja myös roolimalleina), tytöt saavat koko ajan parempia arvosanoja ja vähitellen yhä useampi poika ei aseta itselleen koulussa tavoitteita, joilla kilpailisi tyttöjen kanssa.

Koulutusjärjestelmämme ei voi muuttaa kotitaustoja ja niiden merkitystä. Peruskoulu perustettiin nimen omaa tasoittamaan eroja, jotka syntyvät jo varhaislapsuudessa. Nyt näitä eroja pitää alkaa erityisesti tasoittamaan poikien suhteen, juuri kun olemme tilanteessa, jossa luulimme pääsevämme sukupuolen suhteen neutraaliin koulutusilmapiiriin.

Koulussa voidaan hakea innostavampia tapoja opettaa. Samaistumisen kohteiksi pojille tarvitaan miesopettajia, ja vielä sellaisia, jotka arvostavat työtään ja oppilaitaan lämmöllä. Opetusmenetelmien pitäisi varmaankin juuri matematiikassa uudistua paljon. Luulenpa, että pojille sopisi esimerkiksi pelillinen oppiminen, yhdessä muoiden kanssa, tosi hyvin. Jos nyt juututaan siihen keskusteluun, että ei koulussa voi olla vaan kivaa, ovat pojat (ja kohta tytötkin) yhä heikompien tulosten edessä.

Sanotaan mitä sanotaan, niin asenteet ja osaaminen matematiikassa, tässä ajassa, kehittyvät myönteiseksi uteliaisuutta ja oppimisen intoa ruokkimalla. Uskon että tehostettu ja onnistunut täydennyskoulutus uuden opsin hengessä voisi muuttaa paljon. 

Lopuksi tämä. Jälleen kerran kaikki mitä haluaisin sanoa vaikka matikan opetuksesta, on sanottu jo ja paremmin kuin osaisin. Kiitos Laura Tuohilampi: Opettaja ei päätä onko laskeminen hyväksyttyä















torstai 24. marraskuuta 2016

Positiivista pöhinää

On ollut kiva havaita, kuinka uusi opetussuunitelma on saanut paljon myönteistä huomiota ja huomiota yleensäkin. Kohtuullisen pitkän opettajaurani havaintojen perusteella luulisin että nyt on enemmän uteliaisuutta ilmassa kuin aiemmin. Mitä uusi ops muuttaa ja miten?

Tietenkin on käynyt taas niin, että opetussuunnitelmat on työstetty ja niihin tutustuttu kovin eri tavoin eri kunnissa. Varsinkin media on kunnostautunut ottamalla esiin suurimpia muutoksia ja käsittelemällä odotuksia. Paljon on julkaistu tietokirjallisuutta, joka käsittelee uuden opetussuunnitelman painopisteitä ja haasteita. Luenpa viimeisimmän kirjamme myös siihen joukkoon. Oikeastaan ne vanhimmatkin viittaavat uuden opsin henkeen. Olimme siis oikeassa :) No, sehän on ollut aika helppoa, koska uusinkin ops on jatkumoa, suuntaan jota kohti on edetty jo pitkään.

Mutta lopulta, kaikista hyvistä suunnitemista huolimatta, yksittäinen opettaja päättää omassa työssään, miten uusi toteutuu. Suomalaisen opettajan autonominen asema on iso mahdollisuus, tekisi mieli sanoa, että hyvässä ja pahassa.

Mikä on uuden opsin toteutumisen resepti? Sitä on paljon pohdittu medioissa. Hauska ja kiinnostava kirja (monien joukossa) on Reseptit OPSin käyttöön (2016)

Tietokirjailijana ilahdutti se, että tekijöillä, Aki Luostarisella ja Iida-Maria Peltomaalla on ollut kunnioitettavaa yritystä murtaa mausteineen kaikkineen tietokirjan perinteisen hiukan pönöttävää muotoa. Reseptikirja-ajatus sopiikin hyvin ops aiheeseen. OPS kun on joskus opettajien mielestä aika soppa!

Kirjoittajien itseluottamus on ollut kohdallaan, kun on päätetty käsitellä melkein kaikesta kaikkea. Toisaalta niinhän me opettajatkin osaamme vähän kaikkea! Tavallisuudesta poikkeava sisällön muoto on sekä virkistävä ehkä hieman rasittavakin. Lopputulema on kumminkin positiivinen. Kun kirjassa käsitellään kaikkea toimintakulttuurista ohjelmointiin, on kokonaiskuvasta vaikea saada kiinni, ellei sitten luovu sen hakemisesta. Kirjaa voi nimittäin oikein hyvin lukea luku kerrallaan, useina pieninä kokonaisuuksina. Huomasin että omat tottumukset nousevat helposti esteeksi...

Itselleni ehdottomasti kiintoisinta luettavaa olivat luvut 1.Toimintakulttuurin merkitys ja sen kehittäminen sekä luku 5.Oppimisympäristö. Nämä tietenkin liittyvät tiukasti yhteen. Uusi OPS tuo mielestäni myös eniten muutoksia näihin kahteen koulunpidon peruspilariin- tai ainakin sen pitäisi tuoda.

Jokaisen luvun kohdalla annetaan aiheita keskustelulle ja yksityiskohtaisiakin toimenpideohjeita. Ansiokasta on sekin että kirja pyrkii olemaan lukijansa työnohjaaja. Reflektion ja itsereflektion merkitys uuden luomisessa onkin tärkeää juuri toimintakulttuurin kehittämisessä. Oppivan yhteisön käytänteisiin kuuluu keskustelu, ajatusten ja kokemusten vaihto. Oppiva opettaja harkitsee, tarkkailee toimintaansa ja arvioi uuden ja vanhan osaamisensa merkitystä.

Oppimisympäristön käsittely on kirjassa miellyttävää luettavaa. Sehän on suuri käsite, joka sisältää oikeastaan koulun koko pedagogisen ajatuksen. Ihan OPSin suurin haaste minusta tulee olemaan, miten saadaan oppiminen tapahtumaan kaikkialla, irti suljettujen tilojen perinteestä. Tämä tulee esiin varsinkin uusien mobiilien laitteiden hyödyntämisessä. Ne eivät tarvitse perinteistä tilajakoa tai perinteistä opettaja-oppilaat asetelmaa. Erityisen lämmittävää oli, että kirjoittajat nostivat esiin tässä yhteydessä emootiot ja turvallisuuden varsinkin. Sehän onkin meidän pedagogisen viihtymisen termimme tärkeä kulmakivi. Kun oppimisympäristöä kehitetään, on siinä sekä materiaalinen että emotionaalinen ulottuvuus.

Kyllähän se on niin, että  lukeminen on edelleen hyödyllistä ja mukavaa!


lauantai 19. marraskuuta 2016

Kiusaaminen ryhmäilmiönä

Vihdoinkin ja kiitos Hesarille!

Olin kyllä tosi tyytyväinen  aamulehteä lukiessani. Melkein tasan kaksi vuotta TV2:n Suuren koulukiusaamisillan  jälkeen Hesarissa puhuttiin täyttä asiaa kiusaamisesta ja sen ennaltaehkäisystä.


Tuossapa vasemmassa reunassa istun minäkin. Paikalle oli syksyllä 2014 kutsuttu eri syistä iso liuta asiantuntijoita, minut varmaan kirjojemme Yhteisöllinen pedagogia ja Rakenna oppiva ryhmä- pedagogisen viihtymisen käsikirja takia.  Oli ollut puhetta, että saisin kysymyksen kiusaamisen luonteesta sosiaalisena tapahtumana, sen ryhmäilmiöihin kuuluvista piirteistä. Sitä kysymystä ei sitten tullut ja koskettavat yksilökeskeiset tarinat täyttyvät illan. Kiusaamisen ehkäisykeinot jäivät melko lailla ilmaan tai toiveiden tasolle. Enemmän puhuttiin melkein jälkihoidosta... Muistan, että studion toisella puolella istui professori Christina Salmivalli, Kiva-koulu hankeen kehittäjän ominaisuudessa. Hänelle taisi käydä aika samoin. Ketään ei kiinnostanut kiusaamisilmiön viileämpi asiapitoinen tarkastelu, siltä tuntui.

No, tänään siis Hesarin pääkirjoitus kertoi tämän totuuden:


















Lainaus kirjoituksesta: "Kiusaaminen onkin ensisijaisesti ryhmäilmiö. Siksi pitäisikin vaikuttaa koko ryhmään niin, etteivät toiset ryhmän jäsenet tue kiusaamista."

Kyllä. Voisinpa vielä sanoa, että ryhmään on pyrittävä vaikuttamaan niin, että se ehkäisee kiusaamistilanteen syntyä. Kiusaaminen on ihmisyhteisöjen ryhmäilmiö. Mitä suurempi ryhmä ja mitä heikommin tunnetaan siinä toisia, niin kiusaamista tapahtuu sitä varmemmin. Sitä ei voi ymmärtää vain muutaman yksilön vuorovaikutusongelmana, vaikka se sillä lailla ryhmässä näkyykin. Ryhmään on helpompi vaikuttaa, kuin muuttaa yksilöitä, väitän. Harmi, että ryhmäilmiöitä ei opettajille koulutuksessaan tai myöhemminkään juuri opeteta, saati ryhmien ohjausta. Ryhmien kanssa opettajat kumminkin ovat ensisijassa tekemisissä. No, asiaan voi toki paneutua muutenkin, eihän ryhmäilmiöiden perusolettamukset ole mitään rakettitiedettä.

Toivon että kouluissa katseet käännetään entistä enemmän ryhmien ohjaamiseen. Ryhmien pitäisi olla riittävän kiinteitä ja pitkäkestoisia, jotta ne kehittyvät (arvioinnin ja ohjauksen avulla)   yhteisöllisiksi, turvallisiksi kaikille jäsenilleen. Paljon kiusaamista ehkäisee jo se, että kukaan ei ole yksin ja se, että ongelmat ovat yhteisiä ja avoimessa käsittelyssä. Kaikkien ongelmien yksilöllistäminen syö helposti koulussa yhä enemmän voimavaroja, silloinkin kun yksilölliset tukitoimet eivät edes tuota tulosta. Olisiko mahdollista, että yhteisöpedagogit voisivat tuoda tuoretta näkemystä kouluun, sen yhteisöjen rakenteellistamiseen?

Mistä oikein johtuu, että negatiiviset ryhmäilmiöt nähdään yleensä vain yksilöiden ongelmina? Onko helpompaa "ulkoistaa" yksittäisiin ihmisiin yhteinen syyllisyys vaikkapa syrjimisestä? Toisaalta tietoa tarvitaan paljon lisää. Kun esimerkiksi koulussa tapahtuu kiusaamista, niin se on kuitenkin jonkun reaktio järjestelyyn, jossa kiusaaminen on paitsi mahdollista myös todennäköistä. 

Mutta siis paljon kiitoksia Hesarille! Lehti on kunnostautunut muutenkin viime aikoina uuden opetussuunnitelman käsittelyssä ja tärkeiden kouluteemojen asiantuntevilla artikkeleilla. Ja hyviä alan kirjoja suorastaan tursuaa markkinoille. Kun vain saadaan opettajayhteisöihin innostunutta pöhinää, jossa tarkastellaan koulun ilmiöitä tuorein ajatuksin, yhdessä.






maanantai 14. marraskuuta 2016

Miten kaaos järjestetään?

Tänään oli taas kovaa pöhinää somessa. Eräs vanhempi kirjoitti Hesarissa (linkki):  Lapseni on ujo, herkkä ja älykäs – hänen kaltaisilleen nykyinen koulunkäynti on kaoottista sirkusta. 

Kirjoittaja oli huolissaan siitä, että uudet vuorovaikutteiset ja aktiivisuutta vaativat työtavat tuottavat ahdistusta ujoille, sosiaalisissa tilanteissa hitaasti lämpiäville. Koulupäivä voi tuntua kaaokselta, kun ryhmät ja työtavat vaihtelevat tiuhaan. Näinkin voi tuntua. Jos uutta ajetaan, on hyvä antaa aikaa totutella ja harjoitella. Tästä aukeni taas näky siitä, että koulu järjestyy helposti aikuisen ehdoilla. Sosiaalinen kasvattaminen voi tapahtua usein riuskan ja ulospäinsuuntautuneen opettajan ehdoilla " Kaikkien pitää tulla toimeen kaikkien kanssa".  Hyvä periaate, mutta...

Koulussa syntyy helposti liian suuri kontaktikuorma.

Yhteistoiminnan tärkein ehto on turvallisuus. Nyt kun tai jos opetus saa uusia pirteitä opsin hengessä, on mietittävä pedagogiaa tarkkaan. Jos aiemmin tehtiin työtä ryhmissä harvoin, ei kontaktien kuorma kasvanut kovin suureksi. Silloin opettaja monesti päätti ryhmät/parit sillä perusteella että kaikki tutustuvat toisiinsa. Silloinkin annettiin samaan aikaan kaksi vaativaa tehtävää: Rakentaa luottamussuhde ja tuottaa annetun tehtävän ratkaisu. Nyt jos opetusjärjestelyihin sisältyy aiempaa enemmän yhteistoimintaa, tilanne voi olla toinen.

Olen aina suosinut pitkäkestoisia oppivia ryhmiä. Lastenkin maailma rakentuu jo nyt liian monista vaihtuvista ihmisistä. Koulussa voitaisiin  ihan hyvin miettiä kontaktien lisäämisen sijaan niiden rajoittamista. Jos pitää joka päivä alkaa ryhmän työskentely ilmapiirin luomisella ja sen tunnustelulla, millaisen roolin kukin ottaa, on se monille liian rankkaa. Uudet aktiiviset opetusjärjestelyt edellytävät minusta sitä, että opettaja huolehtii siitä, että ystävyyssuhteita hyödynnetään oppimisessakin, enemmän kuin on tavattu tehdä. Kun oppilas tuntee olevansa oman sosiaalisen verkoston suojassa, hänen on helpompi hyväksyä muita. Sen sijaan, että ollaan huolissaan siitä, että jotkut ystävykset ovat liiaksi yhdessä, voidaan joutua nyt miettimään sitä, saako oppilas olla riittavästi koulupäivän aikana myös kaverinsa/kaveriensa seurassa. Lyhyet välitunnit eivät ole tarpeeksi pitkä aika, eikä silloin yleensä opita oppimaan yhdessä.

Lapsi ja nuori ei ole koulussa töissä, van elämässä elämäänsä. Koulussa kaverit ovat tärkeitä. Kaveruussuhteet ovat voimavara, jota voidaan käyttää myös vaativien työmuotojen harjoittelussa. Mikäli oppilas ei voi vaikuttaa lainkaan siihen, millaisiin sosiaalisiin tilanteisiin hän koulupäivän mittaan joutuu, on se monille ahdistavaa. Ulospäinsuuntaituvat, sosiaalisesti synnyintaitavat pärjäävät kyllä. Mutta toisillakin pitää olla mukavaa, oppia uusia asioita, yhdessä ja turvassa. Mainostan taas kirjaamme, jossa olemme kuvanneet asiaa parhaan ymmäryksemme mukaan: Rakenna oppiva ryhmä- pedagogisen viihtymisen käsikirja. 






lauantai 5. marraskuuta 2016

Millainen koulu pitäisi rakentaa nyt?

Uusi oppimiskäsitys, opettajan uusi rooli. Näitä termejä käännellään kun uutta opetussuunnitelmaa otetaan käyttöön. No, aika vähän maailmassa on mitään täysin uutta. "Uuden" oppimiskäsityksenkin ideat syntyivät ainakin sata vuotta sitten.

Uutta on minusta kylläkin puhe uudenlaisista oppimisympäristöistä. Kesti kauan, ennen kuin ymmärsin, että koulujen seiniin on rakennettu jokin pedagoginen käsitys. Arkkitehdillä on mielessään kuva toimivasta koulusta, kun hän piirtää koulun tiloja. Toista sataa vuotta koulut ovat olleet oikeastaan hyvin samanlaisia. Täällä Sipoossakin käytettiin osittain samoja piirustuksia, kun kyläkouluja 1900-luvun alussa ja sitä ennenkin, rakennettiin. Koulujen kasvaessa laitettiin kouluun käytäviä, joiden varrella opettajien hallitsema työtila eli luokka oli. Nyt on alettu  hahmottamaan koulujen työtila aivan toisin. Tosin, eihän sekään ihan uutta ole... Olen käynyt kymmenen vuotta sitten Muijalan koulussa Lohjalla, jossa oli tila-ajattelu laitettu aikalailla uusiksi.

Opetushallitus on lopettanut koulujen tilaohjelmien julkistamisen, eikä koulutiloja haluta enää normittaa, vaan voidaan keksiä ihan uusia ratkaisuja. Mielestäni mahdottoman hyvä asia, mahdollisesti. Toivon kovasti, että tätä normien purkua ei nähdä pääasiassa mahdollisuutena säästää koulurakentamisessa.

Kuten jo totesin, koulu määrittää tiloillaan siellä parhaiten mahdollistuvaa pedagogiaa. Käytäväkoulussa joudutaan pitämään ovia kiinni ja rajoittamaan oppilaiden liikkumista, ellei vahvasti päätetä yhdessä toisin. Mikäli halutaan käyttää enemmän yhteistoiminnallisia työtapoja ja ainerajat ylittävää projektioppimista, niin oppilaille pitää löytyä monipuolisia työtiloja. Koulua ei sitten suunnitellakaan opettajien, vaan etupäässä oppilaiden työskentelyn ehdoilla.



Professori Kirsti Lonka toteaa (linkki videoon)  että heidän tutkimuksissaan näkyy koulutilojen merkitys. Innovatiivisissa ympäristöissä on usein modernit ja monipuoliset opetusjärjestelyt. Uudenlainen kouluarkkitehtuuri houkuttaa ja mahdollistaa opetuksen kehittämisen- ja houkuttelee töihin uutta oppimaan haluavia opettajia.

Täällä Sipoossa on käynnissä entisen kouluni laajennushanke, joka tulee olemaan ihan valtakunnallisesti merkittävä. Ollaan rakentamassa erästä Suomen suurinta peruskoulua noin 1200-1300 oppilaalle, avoimen oppimisympäristön periaatteella. Arkkitehtiryhmä on lukenut uuden opsin ja uusimmat oppimista koskevat tutkimukset ihailtavan hyvin. Vaikka suuri koko hiukan epäilyttää, tulevat monet innovatiiviset tilaratkaisut muuttamaan lähes kaiken. Kun opettajilla ei olekaan omaksi miellettävää (suljettavaa) työtilaa, on pakko tehdä yhteistyötä. Kun koulun sisään halutaan rakentaa monta melko itsenäistä hieman yli sadan hengen oppilasryhmää (yhteisöä), tulee näitä ryhmiä ohjata jollain toisella tavalla kuin perinteistä luokkaa. Jännittävä haaste. Kun valmista, hyväksi koettua toimintakulttuuria ei ole, se pitää kehittää. Johtaminen, koulun organisointi on aivan erilaista kuin parinsadan oppilaan koulussa.

Yhteisöllisessä mielessä ollaan todella uuden edessä. Miten voidaan luoda yhteisöön kuulumisen turvallinen olo kaikille  todella isossa joukossa? Suunnittelijoiden visioima ison massan jakaminen pienempiin yhteisöihin on varmaan paras lähtöasetelma. Toivottavasti visio osataan myös toteuttaa.

Hankkeella on hyvät kotisivut jossa myös se pedagogia, johon pyritään, on kuvailtu varsin hyvin. (linkki pedagogiseen kuvailuun)

Varmaan tuommoinen koulu ei käy ihan kaikille opettajille, vielä. Luulen tai esitän valistuneen arvauksen, että tuohon suuntaan ollaan kuitenkin menossa. Sitä tukee vahvasti sekä tilojen taloudellinen käyttö että onneksi  myös opetuksen uudet tuulet.


Hanketta kannattaa seurata, vaikka ei vieressä asuisikaan. Linkki hankkeen etusivulle.




sunnuntai 30. lokakuuta 2016

MIten reagoida tulevaisuuteen?

Eilen lauantaina oli Hesarin vieraskynässä jälleen kiinnostava kirjoitus:

Koulutus ei reagoi työn muutokseen (linkki artikkeliin)

Tiejenkäsittelytieteen tutkijat Matti Tedre ja Peter J. Denning kirjoittavat siitä, miten nopeasti tulevaisuudesta tulee nykyhetkeä tässä maailmassa. Koulutuksen reagointi uusiin tarpeisiin on aivan keskeinen asia, kun yhteiskunnan tulevaisuuden hyvinvointia rakennetaan. 

Kirjoituksessa oltiiin uuden opetussuunnitelmankin äärellä, vaikka sitä ei erikseen mainittu. Kirjoittajat halusivat yleisellä tasolla muistuttaa, miten vanhat ammatit muuttuvat tai lakkaavat olemasta, myös uudella tietotekniikan alalla. Koulutus on onnistunutta, jos se antaa valmiudet myös oppia uutta ja muuntua uusissa tilanteissa. 

Tulevaisuuden ennustelu on aina vaikeaa ja siinä voi joutua vähättelyn ja naurun alaiseksi. On niin paljon ennustuksia, jotka eivät ole toteutuneet. On  myös paljon suuria muutoksia, joita ei ole osattu ennustaa. Tutkijat esittävätkin artikkelissaan sitä muutosta joka on jo tapahtunut, perusteena koulutuksen muutostarpeelle. Heidän kohteenaan on erityisesti tietotyö, josta Suomessakin odotetaan ( ja onhan se jo) kansantalouden veturia:  "Koneoppimisen avulla tietokoneet tekevät tarkkaan rajattuja asioita nopeammin, väsymättä, halvemmalla ja usein paremmin kuin ihmiset."
---
"Tietotyö vähenee koneiden kehittyessä, mutta siihen kiinteästi liittyvät uudenlaiset työt – esimerkiksi uutta luova designtyö – lisääntyvät. "

Automaatio vie siis työtä myös tutkimuksen ja kehittämisen parista, mutta samalla syntyy uusia tehtäviä, entisä vaativampia ja ehkä entistä harvemmille. Kun uuden opetussuunniteman mukana kohkataan kouluissa paljon koodaamisesta, niin tutkijat hämmentävät tämän uuden ja odotetun opetuksen merkitystä:
"Tietotekniikassa korostuvat koodaustaitojen sijaan yhteisöjen, kielen, mentoroinnin, innovoinnin, kulttuurin, arvojen, lisäarvon ja yhteiskunnallisten muutosten taju ja taidot. Piilaaksossa juuri tällaisia taitoja hallitsevat designtyöläiset ovat tietotyön automatisoinnin ja uusien palvelujen takana." 
Olemmeko taas vähän myöhässä? Parempi kuitenkin opetella koodausta kuin olla opettelematta. Käytännössä näytää kumminkin siltä että koulujen koodaaminen onkin mieluummin ohjelmointia- ja parempi niin. Mutta sekään ei ole lainkaan tuota suurien kokonaisuuksien ymmärtämisen valmennusta.

Kiinnostavaa ja lohdullista on, että kirjoittajat avaavat tietoyhteiskunnan seuravan portaan haasteita. Meidän tulee ymmärtää ihmisestä enemmän: 
"Onnistunut designtyöhön valmistava opetus yhdistää teknisiä, yhteisöllisiä ja ihmisen ymmärtämisen taitoja. Meidän ei tule opettaa, kuinka robottien kanssa kilpaillaan. Sen sijaan ihmisiä on valmennettava – automaatiota hyödyntäen – ratkaisemaan ongelmia, joista robotit eivät vielä suoriudu."

Kun katsotaan päivän uutisaiheita, niin todellakin toivon, että ihmisen ymmärtämisen taidot opetettaisiin kotona ja koulussa, niin että yhteisöjä voidaan kehittää kaikille turvallisiksi.  Iso haaaste opettajille, mutta himmeen kiinnostava!

sunnuntai 23. lokakuuta 2016

Miten kootaan tuottava ryhmä?

Viime aikoina olen taas miettinyt kouluissa käydessäni työryhmien muodostamisen käytäntöjä ja mahdollisia myyttejä.

Ollaan aika usein tehty kuvausharjoituksia kamerakynäpedagogian hengessä. Menetelmässä käytetään toiminnallista työtapaa, jossa tarvitaan pieni työryhmä, noin 2-4 henkeä. Usein parilla on hyvä aloittaa.  Opettajilla on hyvin erilaisia tapoja muodostaa työryhmiä. Joskus opettajalla on valmiit parit, toisinaan opettaja määrää lennossa parit, joku saattaa arpoa parit.
Aika usein olen ehdottanut, että oppilaat saisivat itse valita parin tai ryhmänsä. Olen huomannut että lähes yhtä usein tämä ajatus on outo. " Eivät oppilaat voi itse päättää ryhmäänsä, sittenhän he valitsevat vain kavereitaan". Olisko se niinkään paha juttu? Pohditaan asiaa. Koulussa perustellaan opettajan päättämiä, usein vaihtuvia ryhmiä sillä, että oppilaat tutustuvat toisiinsa paremmin ja oppivat olemaan kaikkien kanssa. Totta on, että yhdessä työskentely on hyvä tapa tutustua. Parhaimmillaan voi kehittyä keskinäinen arvostus.

Mutta. Varsinkin uutta työtapaa harjoitellessa kannattaa pysähtyä miettimään, mikä on toiminnan tavoite.
Ryhmällä on aina kaksi tehtävää, niin koulussa kuin missä muualla tahansa. Ensinnä on annettu tulostehtävä, tässä tapauksessa lyhyen videon tuottaminen.Sen lisäksi ryhmällä on aina keskinäisistä suhteista huolehtimisen tehtävä. Puhutaan ryhmän kaksoistehtävästä. Jos opettaja antaa vielä kolmannen tehtävän, tutustumisen ja ohessa sosiaalisten taitojen opettelunkin, alkaa varsinaisen tehtävän kannalta tuottavuus olla niin ja näin. Hyvässä ryhmässä, vaikka työparissakin, on sopivasti erilaista osaamista ja luottamukseen perustuva turvallinen ilmapiiri.

Ajatellaan tutkimus- tai miksei myös yritysmaailmaa. Jos tutkijat perustavat työryhmän jotain erityistä ongelmaa ratkomaan, niin ryhmän jäseniä ei arvota. Jos yritys perustaa projektiryhmän vaikkapa jotain uutta tuotetta kehittämään, ei arpominen siinäkään ole mahdolista. Tuottavuuteen tähtäävät ryhmät muodostetaan osaamisen perusteella. Jokaisen pitää tuoda ryhmään omaa osaamistaan. No, koulussa ei ole aina tuottavuuden vaatimus niin suuri ja kasvatustehtävä on tärkeä, myönnetään. Kuitenkin, jos yhdessä tehdään annettuja tehtäviä, pitäisi siitä seurata lisäarvoa. Yhdessä osataan enemmän.
Jos opetellaan uutta tai tehtävä on vaativa, voisivat kriteerit ryhmän muodostamiselle perustua myös koulussa osaamiseen ja oppilaiden ominaisuuksiin. Näin opettajat usein pyrkivätkin tekemään. Vastuuta valinnoista voi kuitenkin siirtää myös oppilaille. Ihanteellisessa tapauksessa oppilaita opetetaan arvioimaan omaa osaamistaan ja muidenkin. Heille annetaan työkaluja valita itse kuhunkin tehtävään sopivia kumppaneita. Kokemukseni mukaan tämä on mahdollista.

Sitten on vielä otettava huomioon oppimisen emotionaalinen luonne. Jos työpari tai -ryhmä vaihtuu jatkuvasti, on se monille oppilaille rasite ja epävarmuuden aihe. Turvallisuuden tunne on tärkeä perustarve ja sen häiriintyminen vaikeuttaa keskittymistä tehtävään. Turvattomassa ryhmässä työskentely ei lähde kunnolla käyntiin, ennen kuin asian tilaan saadaan muutos. Yksi oppitunti ei useinkaan riitä rakentamaan luottamusta oppilaiden kesken, Turvallisuus kun rakentuu keskinäiselle luottamukselle, joka ansaitaan ajan kuluessa, käytännössä.

 Luokassa oppilaat eivät tunne kaikkia hyvin. On aivan oikea tavoite edistää luokan turvaverkon laajuutta ja tiiviyttä. Jos ryhmiä vaihdellaan, kannattaa antaa ryhmän työskennellä useamman kerran yhdessä. Tällöin kokemuksista voi oppia ja tuttuuden tunteen lisääntyessä turvallisuuden tunne paranee.

Omassa toiminnassani suosin aina pysyviä työpareja, joita voi yhdistellä. Myös esimerkiksi vierailuviikko vaikka naapuriluokkaan (tutun parin kanssa) voi avartaa.  Kaikessa yhteistoiminnassa on tärkeää harjoittaa arviointia ja reflektointia. Oppilaat oppivat iästä riippumatta yleensä hämmästyttävän nopeasti arvioimaan omaa toimintaansa avoimesti ja rehellisesti. Siitä voi olla paljon myöhemminkin paljon hyötyä.

Ei varmaankaan ole olemassa yhtä oikeaa tapaa muodostaa oppilaistaan työryhmiä. On hyödyllistä kokeilla erialaisia tapoja ja ennen kaikkea antaa aikaa kokemuksille ja havainnoille. Mielestäni voisi kuitenkin noudattaa nyrkkisääntöä: Mitä haastavampi tehtävä, sitä hyödyllisempää on saada aikaa ryhmiä joissa vallitsee valmiiksi luottamussuhde jäsenten kesken. Muutoin voidaan pettyä ryhmätyöhön kokonaan.

tiistai 18. lokakuuta 2016

Kouluun kiinnittyminen

Tutkija Tuomo Virtasen väitöskirja:
Student engagement in Finnish lower secondary school 
julkaistaan perjantaina 21.10. Jyväskylässä erityispedagogian alalta.

Väitös on saanut jonkin verran julkisuutta, käsitteleehän se myös paljon puhuttua koulussa viihtymistä.YLE uutiset linkki. 
Tutkija haluaa laajentaa kouluviihtymisen käsitettä, juuri siten kun sen itsekin ymmärrän. Virtanen käyttää mieluummin ilmaisua kouluun kiinnittyminen, joka tarkoittaa viihtymistä, ahkerointia koulutehtävissä, koulusta nauttimista, hyväksytyksi tulemisen tunnetta ja koulunkäynnin arvostamista. Hyvin sanottu.
Jos koulussa viihtyminen on joillekin vaikea termi, niin voidaan puolestani vaihtaa se kiinnittymiseen. Mutta kyllähän me aikuisetkin kysytään toisiltamme: Viihdytkö työssäsi? Emme yleensä kysy että miten paljon olet kiinnittynyt työhösi... Miksi sitten koululaisen kohdalla pitäisi olla toisin?

Tärkeää ja huomioitavaa tutkimuksessa on sen esiin tuominen (taas), miten emootiot ohjaavat oppimista ja jaksamista. Kouluun kiinnittymistä voidaan tukea aikuisten toimin kotoa ja koulusta käsin.

Yläkoululainen tarvitsee kotien tukea. Liian usein meillä ajatellaan, että yläkoululainen on ikäänkuin pieni aikuinen, hoitaa työnsä itse. (Eihän se käy kaikilta aikuisiltakaan). Huomioitavaa on, että yläkouluikäiset korostavat itse vanhempien tuen tärkeyttä koulumenestykseen. Tuki tarkoittaa ennen kaikkea rohkaisua ja kiinnostusta, ei niinkään apua opiskelussa.

Koulussa tutkimus nostaa esiin myös itselleni tärkeän asian: opettaja/oppilas-suhteen. Tuomo Virtanen ottaa esiin opettaja/oppilas-suhteen suomalaisen koulun tärkeimpänä kehittämisen kohteena. Tällöin opettajien vuorovaikutustaidot nousevat tärkeiksi työkaluiksi. Aineopettajakoulutukseen ei vain tainne kuulua ko. taitojen opintoja/harjoiuksia, eikä liiaksi luokanopettajakoulutukseenkaan. Vuorovaikutustaitoja voi nimittäin opetella ja opettaa, vaikka ei olisikaan synnynnäisesti taitava vuorovaikuttaja. Omat opettajakokemukset tukevat hyvin Virtasen yhteenvetoja. Jos oppilaaseen saa hyvän suhteen, niin auttaminen on mahdollista vaikeuksien kohdatessa. Hekin, joille koulu on suhteellisen helppoa, työskentelevät motivoituneesti, jos suhde opettajaan on hyvä ja luottamukseen nojaava. Liian usein olen kuullut entisiltä yläkouluun menneiltä oppilailta: En mä viitsi opettaja X:n tunnilla tehdä mitään, kun en tykkää siitä. Tällöin oppilaalla lienee kuva että ei opettajakaan tykkää...Tämä ei tietenkään ole opettajien huonoutta, mutta kun opettajia on paljon, oppilaat motivoituvat usein sen mukaan, kokevatko opettajan "kivaksi". Opettajilla ei useinkaan ole aikaa tai osaamistakaan hoitaa jokaiseen vaihtuvaan oppilaaseensa luottamussuhde kuntoon.  Harmillinen, mutta tosi ilmiö. Miten se voidaan poistaa?

Ja vielä numeroita, onhan kyseessä tutkimus. Oppilaat voidaan jakaa kolmeen ryhmään kiinnittymisen suhteen. Suomessa koululaiset jakaantuvat melko samalla tavalla kuin muuallakin länsimaissa tehdyissä tutkimuksissa:
- korkean kiinnittymisen ja matalan uupumisen ryhmä (40,6 % oppilaista)
keskimääräisen kiinnittymisen ja uupumisen ryhmä (53,9 %) 
heikon kiinnittymisen ja korkean uupumisen ryhmä (5,5 %)
Tämä viime mainittu ryhmä tarvitsee vahvaa onnistunutta tukea, muuten heitä uhkaa koulusta syrjäytyminen ja sen mukana syrjäytymiskierre laajemminkin.

Käyttääkseni viihtymistermiä; oppilaat jotka eivät viihdy koulussa, ovat väsyneitä koulunkäyntiin, vaikka eivät koulussa ahkeroikaan. Väkisin ei jaksa. Tämä on kouluviihtymiskeskustelussa tärkeää.

Lopuksi pieni tuokiokuva tältä päivältä. Olin tänä aamuna mukana erään sipoolaisen koulun erityisluokassa koodaustunnilla. Bebot-robotteja esiteltiin. Koko porukka teki tunnin töitä innokkaasti ja keskittyneenä. Osa olisi halunut jatkaa seuraavan tunninkin. Ei väsyttänyt kun oli kivaa. Ei voi olla paha asia!






tiistai 11. lokakuuta 2016

MItä sinulle kuuluu?

Eilen 10.10.  oli Maailman Mielenterveyspäivä (vai mitenköhän tuokin pitäisi kirjoittaa?) Hyvä sattumus on sekin, että meillä se on myös Aleksis Kiven päivä. Kansalliskirjailijamme ei saanut kaikkea tarvitsemaansa tukea.

Suomen mielenterveysseuralla, joka päivää järjestää, oli jälleen päivään hyvä teema: Mitä sinulle kuuluu? Sen parempaa kysymystä ei kasvattajalla olekaan.

Elämme aikaa, jolloin lasten ja nuorten elämässä on paljon vaihtuvia ihmissuhteita päivähoidossa, koulussa, ystäväpiirissä ja perheessäkin. Pysyvät ja vakaat ihmissuhteet tarjoavat turvallisen kasvualustan, varsinkin kehittyville lapsille ja nuorille. (Linkki MLL:n artikkeliin) Niitä ei ole yleensä ainakaan liikaa. Aika usein ihmettelen muuten sitä, että päivähoidossa ja koulussa ollaan huolissaan siitä, että jollain on liian tiiviit kaverisuhteet- tai että opettajan on tarpeen vaihtua. Kun asetutaan lapsen asemaan, on näkymä usein aivan toisenlainen.

Opettaja on monille koululaisille se aikuinen, jota tavataan eniten. Kouluissa, kuten päivähoidossakin, tehdään tärkeää mielenterveyden rakentumisen työtä. Oppilaat ovat kasvamassa aikuisiksi ja heidän kokemuksensä muovaavat minäkuvaa, jonka avulla elämää aikuisina eletään.

Tänä syksynä on opettajia puhututtanut uusi Ops ja on myös jatkunut näköjään loputon väittely digiloikan olemuksesta ja tarpeellisuudesta. Tärkeintä on kuitenkin ihmisten kohtaaminen. Koulun keskeinen tavoite on hyvinvoinnin edistäminen, nimittäin. Jonkin kirjaprojektin yhteydessä luimme jo vuosia sitten kotona  Pertti V.J. Yliluoman kirjan Hyvä opettaja (2003). Oli mielenkiintoista lukea, miten kiintymys- ja luottamussuhde opettajaan vaikuttaa oppimistuloksiin ja arvatenkin paljon enemmän kouluviihtyvyyteen ja sitä kautta hyvinvointiin. Kouluviihtyvyyskeskustelussa unohdetaan toisinaan, että kyse on kasvavien elämästä ja hyvinvoinnin rakentamisesta.

Jokainen tarvitsee tunteen siitä, että minusta välitetään. Koulussa tästä vastaavat aikuiset. "Mitä sinulle kuuluu?" on tärkeä kysymys. Jos opettaja ei ehdikään  ihan joka päivä kysymään sitä kaikilta, niin siihen voi opettaa oppilaansa. Varsinkin yläkouluissa on mahdollista jäädä syrjään myönteisestä huomiosta. Sen seuraukset voivat olla hyvin huonoja.

Kaiken ops ja digikeskustelun lomassa kasvattajien, opettajien on tarpeen ankkuroitua siihen, että opettaminen on ihmissuhdetyötä ja oppiminen on emotionaalinen kokemus. Turvallisuuden tunne antaa mahdollisuuden uteliaisuutta hyödyntävään oppimiseen. Ryhmässä on turvallista vain jos tietää, että ryhmä hyväksyy ja pitää huolen omistaan. On myös osoitettu että terveeseen ihmiseksi kasvuun tarvitaan vakaita ja luottamukseen perustuvia ihmissuhteita. Jos oppiva lapsi tai nuori ei luota ympäristöönsä tai häntä ohjaavaan aikuiseen, paraskin opetus valuu hukkaan.


perjantai 30. syyskuuta 2016

Ajatuksia ajattelusta

Olin eilen Vanhalla. Siellä tuntuu nykyisin kuin olisi aikamatkalla. Toisin oli ennen.
Olimme vaimon kanssa paikalla, koska PS-kustannus oli kutsunut 20-vuotisjuhliinsa. Oli oikein mukava tilaisuus.

Ajatuksiakin syntyi. Juhlissa julkaisiin Irmeli Halisen & kumppaneiden kirja Ajattelun taidot ja oppiminen  (2016) . Kirjasta olivat keskustelemassa Marketta Mattilan johdolla kirjoittajia ja kommentoimassa Martti Hellström, vanha kamuni.
Ajattelin kommentoida kirjaa tai oikeastaan keskustelua, ennen kuin olen lukenut kirjan. Katsotaan sitten, pitääkö ajatuksia muuttaa lukemisen jälkeen...

Keskusteltiin muun muassa siitä, voiko ajattelua ja oppimista opettaa. Tai oikeastaan Martti Hellström kysyi asiaa. Tekijät olivat tiukasti sitä mieltä, että kyllä voi, tietenkin. No, kyse on myös siitä, että mitä noilla käsitteillä tarkoitetaan. Ajattelussa ja oppimisessa on paljon hallitsematonta, mutta on toki tilanteita joissa on mahdollista oppia ohjaamaan ajatteluaan ja oppimistaan.

Kiinnostavaa keskustelussa oli, että kukaan paikalla olleesta neljästä keskustelijasta ei nostanut esiin minulle ilmeisintä aihetta: Koulussa ei perinteisesti ole suosittu ajattelun opettamista. Ja mitä nyt sitten pitää tehdä toisin? Jaa, että kuinka niin? Koulutus on suosinut sitä, että opettaja antaa tehtävät, joihin hän tietää oikeat vastaukset. Oppilaiden on vain löydettävä nämä vastaukset, jotka ovat peräisin yleensä kirjasta tai muistiinpanoista. Kyse on ollut enemminkin muistamisesta kuin ajattelemisesta. Kyllähän ylioppilaskirjoituksiakin usein arvostellaan siitä, että ne ovat muistikokeita, enemmän kuin kypsyyskokeita. Lisäksi, jos opetusjärjestelyt ovat paljolti opettajakeskeisiä (kuten usein ovat), passivoi se oppilaita, eikä anna aihetta kriittiseen, itsenäiseen ajatteluun. Olenko väärässä? Ainakin uusi Opetussuunnitelma, joka nostaa keskiöön oppilaan aktiivisen toiminnan, tuo muutosta juuri tähän menneisyyden painolastiin. Ilmiöoppimiseta puhutaan nyt opetuksen uudistajana, vaikka termiä ei opsissa tuodakaan esiin. Emme tarvitse enää niinkään tietäjiä kuin ymmärtäjiä, innostuneita ja luovia osaajia. Tämä edellyttää ajattelua ja kykyä/halua oppia aina uutta. Kirjassa ollaan siis tärkeällä asialla.

Otan kaksi esimerkkiä:
1. Koulussa inhosin tai oikeastaan pelkäsin matikkaa. Sen kieli ei auennut. Oikeastaan vasta opettajana tajusin, että matikka on symboleihin perustuvaa kieltä, jota voi ymmärtää. Kerran olin kokeissa yrittänyt laskea tehtävää, johon liittyi muistaakseni muun muassa jakolasku. Kun en ymmärtänyt miten ongelmaa on tarkoitus ratkoa tai miten jakokulma toimii, olin kehittänyt tehtävään ihan omia tapoja laskea. Opettajani kommentti oli suunnilleen tämä:" Eihän tämä vastaus ollut oikein, mutta olit yrittänyt löytää hienosti vastauksen ja tavan laskea, annan sinulle plussan". Tämän muistan (mieli)hyvin noin 50 vuoden jälkeen. Miten edistyksellistä! Matematiikan opettajani palkitsi prosessin, vaikka se ei oikeaa ratkaisua tuonutkaan. Ei taida olla nykyisnkään kovin yleinen tapa arvioida.

2. Muisto muutaman vuoden takaa. Parin viikon matematiikan tvt-projekti sisälsi oppilaita aktivoivan työtavan kokeilua. Oppilaat opettelivat kotona videon avulla tehtävän ratkaisumallin ja koulussa todennettiin yhdessä oppimisen tapahtuneen, Kyseessä oli siis käänteisen oppimisen kokeilu. Kahdeksasluokkalainen tyttö antoi palautetta: "Olihan se ihan kivaa kun tehtiin välillä eri tavalla. Teen kuitenkin mieluiten kuten ennenkin, koska tässä joutui ajattelemaan niin paljon itse." Kun kasiluokkalainen pystyvä tyttö kommentoi näin, niin onhan se aikalailla veret seisauttavaa! Koulu on opettanut menemään siitä missä rima on matalin.

Kaikenlaisia kokemuksia kouluista siis löytyy, monilta vuosikymmeniltä. Mitä ajattelulla milloinkin tarkoitetaankaan, niin itsenäistä ja kriittistä ajattelua tarvitaan enemmän kuin koskaan. Tiedon tulva on niin suuri, että jokaisen täytyy kyetä tietoa arvioimaan. Lisäksi on osattava tehdä työtä muiden kanssa, jolloin pitää arvioida omaa osuuttaan,

 Ajatteluaan voi ohjata ainakin tietyin osin. Oppiminen on usein asenne- ja tunnekysymys. Koulu on onnistunut kun ysiluokkalainen lähtee maailmalle uskoen itseensä ja täynnä oppimisen intoa ja iloa. Katsotaan, antaako kirja eväitä näiden ajatusten rakentumiseen. Palaan siis asiaan.


tiistai 20. syyskuuta 2016

Nuoret miehet joutilaina

Todella huolestuttava tulos, totesi Kristiina Volmari Opetushallituksesta, kun OECD-maiden  laaja, vuotuinen vertailu koulutustilanteestaa julkaistiin (linkki koko raporttiin).  Asiaa otsikoi muun muassa Helsingin Sanomat (linkki uutiseen) ja Lapin Kansa (linkki uutiseen) . Veikkaanpa, että jälkimmäisen lehden lukija-alueella ongelma on varsinkin tuttu, vaikka vertailussa ei käsitelty maiden alueellisia eroja.

Joutilaisuushan voi olla siunattu asia ja monet jopa kaipaavat sitä, tai ainakin sanovat niin. Mutta kun joutilaisuus ei ole valinta vaan tilanne, johon on ajauduttu, on se ongelma.





 (Education at Glance 2016)

Huolestuttava tulos oli siis se, että Suomessa, toisin kuin monissa muissa vertailumaissa, on nuorten miesten joutilaisuus ( so. vailla työtä ja koulutusta ) lisääntynyt nopeasti. Kun vielä vuonna 2005 nuorten miesten opiskelun tai työelämän ulkopuolella olevien määrä oli 12.2 prosenttia, oli vastaava luku vuonna 2015 21.1 prosenttia kaikista 15-29 vuotiasta miehistä. Ei nuorten naistenkaan asema ollut parantunut, mutta muutos oli paljon pienempi. Voihan olla, että tilasto ei kerro ihan koko totuutta, mutta tämä voi liittyä myös aluepolitiikkamme epäonnistumiseen. Nuoret miehet jäävät nuoria naisia useammin kotiseudulleen, pitämään taloa lämpimänä, kun taas naiset lähtevät opintojen ja työn perään kasvukeskuksiin.

Kouluun ja kouluyhteisöihin asia liittyy minusta tiiviisti. Pojat saavat jatkuvasti tyttöjä huonompia arvosanoja ja keskiarvoja peruskoulussa. Tytöt kansoittavat halutut jatko-opintopaikat. Olen täällä ennenkin ihmetellyt, että onko asia okei? Nyt näyttää siltä, että poikien syrjäytyminen koulussa alkaa siirtymään yhä enemmän myös koulun jälkeiseen aikaan, siis sinne mihin perusopetus valmentaa ja antaa eväitä. Kehitys on huolestuttavaa, sehän on selvä. Voi olla että kaikki ns, joutilaat nuoret miehet eivät ole lainkaan joutilaita, eivätkä edes huonossa tilanteessa. Useille kuitenkin on tulossa vaikea vaihe, kun elämässä ei pääse eteenpäin.

Koulu voi osaltaan hidastaa ja muutaa tätä kehitystä. Onko koulusta tullut liikaa tyttöjen koulu? Suosivatko oppisisälläöt ja arviointiperusteet keskimäärin tyttöjä poikia enemmän? Onko se ongelma, että ensimmäiset opettajat ovat useimmiten naisia? Tuetaanko poikia tarpeeksi opiskelemaan?. Onko se ongelma, että eri kehitysvaiheessa olevat tytöt ja pojat alkavat koulunsa samanikäisinä?  Syy ilmiöön on joka tapauksessa olemassa. Se lienee monisyinen, mutta selvitettävissä.

Uusi opetussuunnitelma voi toteutuessaan antaa pojille entistä paremmat mahdollisuudet onnistua ja innostua. Innostava ja oppilasta aktivoiva, oppilaslähtöinen ja yhteisöllinen pedagogia voi osaltaa purkaa tämän hetken huonoa kehitystä.



sunnuntai 11. syyskuuta 2016

Jos ei väkisin, niin pienellä pakolla

Muutama päivä sitten luin Hesarin Vieraskynästä mietittyvän kirjoituksen: Kouluja ei pidä digitalisoida väkisin (HS 7.9.2016) Kirjoittajat Antti Saari ja Janne Säntti ovat yliopistomiehiä. Varmaan tarkoitus oli aiheuttaa keskustelua  kärjistäen asioita. Oman lukukokemuksen perusteella kirjoitus liittyi rintamaan, jossa vastustetaan tieto- ja viestintätekniikan tuloa opetukseen, tällä kertaa jotenkin sillä perusteella, että koulun "ulkopuolelta" ei voida opettajien hallitsemaa opetusta muuttaa. Olen eri mieltä. Enkä näe että mitään rintamajakoa tarvitaan, kun haetaan koulutuksemme päivityksen suuntaa. Joka tapauksessa maailma on tullut kouluihin jo kauan sitten ja muuttua pitää, viisaasti tietenkin.

Jos en tällä kertaa puutu siihen, että digitalisaatio ei ole pedagogisesti kovinkaan järkevä termi silloin kun puhutaan opetuksesta. Digitalisaatio tuo opetuksen ulottuville uusia työkaluja, joita opettajien tulisi käyttää pedagogisesti mielekkäillä tavoilla. Välineiden käyttö on tärkeää myös siksi, että niitä pitää osata käyttää jatko-opinnoissa ja työelämässä. Ne voivat myös auttaa oppimaan innostavasti ja syvällisesti. Digitalisaatio ei ole opetusmenetelmä. Opetusmenetelmiin digitalisaatio voisi toki vaikuttaa nykyistä paljon enemmän, vaikkapa oppijalähtöisyyden lisääntymiseen.

Mutta. Kirjoituksessa oli muutama kiintoisa piirre, jotka liittyvät yhteisöllisyyteen koulussa.
Kirjoittajat toteavat: " Suomalainen opettaja on akateemisesti koulutettu itsenäinen toimija, johon luotetaan. Siksi meidän tulisi kunnioittaa opettajan itsenäistä pedagogista päätöksentekoa, jonka perusteella hän käyttää tai on käyttämättä tieto- ja viestintätekniikkaa osana opetusta. Opetuksen tasokkuus ei ole kiinni ensisijaisesti opettajien tieto- ja viestintäteknisestä osaamisesta. On mahdollista, että tekniikka voi joskus jopa haitata oppimista."
Tähän on todettava että opettajan ei tarvitse kovin paljon osatakaan tekniikkaa, vaan ymmärtää mitä hyötyä uudesta tekniikasta voisi opppimiselle olla. Tekniikka haittaa oppimista, jos sen käyttö ei ole pedagogisesti perusteltua tai siihen liittyvä opetuksen järjestämisen osaaminen ei ole tarkoituksenmukaista.
Eniten kiinnitin huomiota kuitenkin tuohon ilmaisuun itsenäinen. Varmaankin kirjoituksessa haettiin puolustusta opettajan vapaudelle päättää opetuksen menetelmisä ja välineistä. Tuntuu kuitenkin että se on joskus oikeus, joka on ensi sijassa  opettajan (ei oppilaan) etu.
Tässä on kyse yhteisöllisyydestä. Opettajien pitäisi työyhteisöissään rakentaa oppivia yhteisöjä. Oppilaalle ei aukea yhtenäinen opinpolku, jos yksittäisten opettajien oppiminäkemykset ja opetusratkaisut ovat kovin erilaisia. Jokainen opettaja ei voi enää päättää ihan kaikesta opetuksessaan, ei varsinkaan uuden opetussuunnitelman viitoittaman yhteistyötarpeen takia. Itsenäinen toimija opettaja kyllä on edelleen monella tavalla, yhteistyötä ja yhteisiä sopimuksia tarvitaan silti  kouluissa yhä enemmän. Opetustyötä ohjataan sitä paitsi niin opetussuunnitelman kuin kunnan omien linjausten mukaan. Pelkästään itsenäisyyttä korostamalla ei saada aikaan opetuksen yhdessä kehittämistä. Oman kokemukseni mukaan yksin kehittyminen on hidasta. Reflektointi ja vertaispalaute ovat kehittymisen kiihdyttäjiä. Opettajan, jo kenenkään, on hyvä olla elinikäisen oppimisen polulla, mielellään yhdessä työtoveriensa kanssa.

Kirjoittajat toteavat myös:" Emme kyseenalaista tieto- ja viestintätekniikan käyttöä koulutuksessa, mutta kritisoimme sen pitämistä ainoana vaihtoehtona." Tässä kohdin on joko suuri väärinymmärrys tai tarve polarisoida keskustelua. Ongelma Suomessa on ollut, että meillä tieto- ja viestintätekniikkaa käytetään kovin vähän verrattuna muuhun Eurooppaan. Käytön määrä ei tietenkään kerro opetuksen laadusta, mutta varmaan runsas tvt:an käyttö edistää myös hyviä opetuskäytäntöjä. Meillä on syytä olla uteliaampia digitekniikan mahdollisuuksista. Toistaiseksi en ole kuullut, että tvt olisi ainoa vaihtoehto opettaa, pikemminkin joskus päinvastaista kuulee.

Kenen koulu? Lainaus kirjoituksesta: "Onneksi tieto- ja viestintätekniikan käyttöä kouluissamme on kehitetty myös opettajien ja rehtoreiden tarpeiden pohjalta." Ehkä nyt luen yksittäistä tekstiä hiukan vinosta, sori siitä. Äkkiä luettuna tämän voi ymmärtää siten, että koulua tulee kehittää opettajien ja rehtoreiden tarpeiden pohjalta. Ehkä hiukan niinkin, mutta koulut ovat olemassa opiskelijoita varten. Lapset ja nuoret tarvitsevat eväitä tulevaisuudessa selviämiseen, sehän on koulun ainoa tehtävä. Koulua kehitetään siten oppijoidensa tarpeiden mukaan. Tulevaisuuteen on vaikea nähdä ja siksi kehitämme koulutusta valistuneiden arvausten perusteella. Tähän tarvitaan huippuosaajia, heitä joiden lausuntoihin uuden opetussuunnitelmankin perusteet nojaavat. Yksittäinen opettaja, koulu tai kuntakaan ei voi ohittaa tämän asiantuntijajoukon päätelmiä. Digitalisaatio tulee kouluihin, vaikka väkisin.


lauantai 3. syyskuuta 2016

Koulussa saa viihtyä!

Uuden opetussuunnitelman tiimoilta on käyty taas kerran polemiikkia koulussa viihtymisessä. Juuri kun olin Facebookissa sotkeutunut pariinkin keskusteluun/väittelyyn koulussa viihtymisestä, osui silmiini loistava tutkija Riku Ruotsalaisen haastattelu:  Koulu- mikä ja mitä se on?  kuntatiedon Polemiikkii -lehden numerossa 3/2016 (linkki)



Ennen kuin poimin helmiä tuosta artikkelista on todettava, että kuten keskusteluissa herkästi käy, niin viihtymiseen liittyvät käsitteet ovat hiukan epäselviä, tai ainakin usein sekaisin. Kun puhutaan koulussa viihtymisesta, ei ole kyse viihteestä, jota pidetään vieläkin suotta jotenkin epäilyttävänä. Vertaus olisi mielestäni tehtävä enemminkin aikuisten työssäviihtymiseen (vaikka koulu ei olekaan lasten ja nuorten työpaikka). Työssäviihtymisen kyselyjä tehdään, jotta saadaan tietoa työyhteisön tilasta. Hyvinvointi on tärkeää tuottavuuden ja hyvinvoinnin  kannalta. Työssä pahoinvointi indikoi vaikkapa loppuun palamista työssä.
Samoin perustein oppilaiden on tarpeen viihtyä koulussa, niin opiskelussa tunneilla kuin välituntisinkin. Oppimisympäristö ja toteutettu opetusjärjestely vaikuttavat viihtymiseen paljon. Tietysti oppilailla voi olla omassa elämässään vaikeita tilanteita, jolloin ei viihdy koulussakaan, vaikka kuinka innostavassa.

Opettaja ei ole viihdyttäjä, mutta hänen tärkeä tehtävänsä on saada oppilaat oppimaan- ja mielellään innostumaan siitä. Kun opettaja innostuu, se tarttuu oppilaisiinkin, ja kaikki jaksavat paremmin, myös ne väistämättömät tylsätkin hommat. Oppimisen (ja hyvinvoinnin) kannalta opettajan on tarpeen huolehtia pedaogigisesta viihtymisestä, termi jota olemme markkinoinneet kirjassammekin. Tämä tarkoittaa yksinkertaisesti tilaa, jossa oppilaat oppivat mielellään, innostuneesti. Silloin jaksaa keskittyä ja oppimisen muistijälki on syvempi. Emootiot ovat mukana.

Mutta tuohon artikkeliin. Siinä Amsterdamin yliopiston organisaatioteorian apulaisprofessori Riku Ruotsalainen ottaa esiin tärkeitä asioita uudenlaisen koulun tila- ja opetusratkaisuista. Hän toteaa, että koulun luonne muuttuu väjäämättä. Uusi opetussuunnitelma velvoittaa jokaisen koulun tarjomaan monialaisia ilmiölähtöisiä opetuskokonaisuuksia. Yhteisöllinen tiimityöskentely vaatii uusia tilaratkaisuja- ja uutta roolia opettajalta. Perinteisesti suomalainen opettaja on itsenäisesti päättänyt mitä hänen tunneillaan tapahtuu, nyt tarvitaan yhteistyötä yli ainerajojen.  Kontrolloivasta opetuksesta pitäisi nyt siirtyä vapautta ja vastuuta korostavaa oppilaiden aktiiviseen yhdessä työskentelyyn, Kun suuri yleisö usein haluaa kuria ja järjestystä kouluun, pohjautuu uusi ops siihen, että opetus on niin mielenkiintoista, että oppilaat käyvät koulua mielellään. Ruotsalainen toteaa että uuden kulttuurin syntyminen vaatii muutosjohtajuutta, mutta lisäksi jokaisen opettajan tulisi pohtia mitä uusi opettaminen tarkoittaa.

Tutkija nostaa esiin erään näkökulman siihen, miksi oppilaille pitää antaa enemmän vapautta ja vastuuta oppimisestaan. Niin sanotut Mopopojat ovat usein heitä, joiden tulokset eivät koulussa ole kovin hyviä. Ruotsalainen muistuttaa, että he saattavat sinnikkäästi opetella ymmärtämään moottorin toimintaa, jotta osaavat rassata ajokkiaan. Kun asia kiinnostaa, motivaatio antaa voimia ponnistella, oppia.

Lopuksi Riku Ruotsalainen mainitsee koulussa viihtymisen äärimmäisen tärkeä perusteen. " On pitkän päälle kestämätöntä, jos opettajakeskeisesti saavutetaan hyvät oppimistulokset, mutta oppilaat voivat huonosti." Tästä "kympin tyttöjen" oireilusta on ilmeisesti jo merkkejä. Kyse on siis myös koululaistemme hyvinvoinnista. Kontrolloiva ja opettajakeskeinen opetusjärjestely ei useinkaan innosta (lisää kouluviihtyvyyttä), eikä ainakaan osallista tai kasvata ottamaan vastuuta.

Tutkija Riku Ruotsalainen toivoo, ettei nuoria pidetä meillä vain Pisan ja hyvän koulumaineemme viejinä. On tärkeää että he yksilöinä ja henkilöinä kasvavat kantamaan vastuuta. Ihan samaa mieltä - ja vastuuta voi oppia vain harjoittelemalla. Vapaaehtoinen vastuunkanto kasvaa kun on tehtävistään kiinnostunut ja innostunut. Se on sitä pedagogista viihtymistä, josta opettaja on vastuussa.

lisäys 14.9. Kirsti Lonka sanoo tietenkin paremmin kuin minä tästä oppimisen ilosta.