lauantai 9. huhtikuuta 2016

Oppimisen yhteisöllisyys

Blogini nimenä on yhteisöllinen pedagogia. Se ei taida olla kovinkaan "virallinen" termi, mutta kuvaa ilmiötä, joka on olemassa. Päivitän ajatuksiani yhteisöllisestä oppimisesta ja pedagogiasta, taas kerran.

Jos oikein laitan mutkia suoriksi, niin yhteisöllinen pedagogia, yhdessä oppiminen on ollut tapa oppia vuosisadat. Vasta  kouluoppimisen alkuvaihe on tuottanut näkemyksen yksin oppimisen hyveestä.
Opettaja opettaa ja oppilaat oppivat. Siinä asetelmassa opettaja usein käsittelee ryhmäänsä joukkona yksilöitä, opettaja kokee opettavansa jokaista erikseen. Tämän käytännön tiedämme huonoksi, mutta sitkeästi se elää, tosin jo puolustusasemissa. Jos ryhmää käsitellään yksilöinä, ei voi nähdä metsää puilta. Opettamisella ja kasvatuksella on sosiaalinen luonteensa, ryhmän ohjaaminen on vähintäin yhtä tärkeää kuin ryhmässä olevien yksilöiden huomaaminen. Yksilökeskeinen opetus saattaa juontaa alkunsa yksilökeskeisestä arvioinnista, vai?

Yhteisöllisyyttä voi kuvata hyvin vaikkapa jalkapallojoukkueen kautta. Menestyvän joukkueen jäsenilla on sama tiedostettu tavoite. sovittu työnjako  ja kyky kantaa vastuuta, Tämä tapahtuu silloin kun joukkueen jäsenet kokevat ryhmään kuulumisensa tärkeäksi, heillä on mahdollisuus osallistua ja kokea olevansa tärkeä osa kokonaisuutta.

Kun ajattelemme koulua yhteisönä, jossa opitaan, on opettajalla kaksi  pelikenttää. Hän on ensinnäkin osa ammatillista yhteisöä, johon kuuluvat kaikki koulun kasvatus- ja opetustehtävää toteuttavat aikuiset. Oppiakseen uutta ja kehittyäkseen yhä paremmaksi työssään, yhteisö tarvitsee yhteistyötä. Nyt kun olen kouluja paljon nähnyt, on helppo huomata miten erilaisia opetuskäytäntöjä ja oppilaisiin suhtautumista samassakin koulussa voi olla. Tosin koulussa on usein jokin "henki" (virallinen tai epävirallinen), joka varmaankin on koulussa työtään tekevien aikuisten aikaansaamaa. Erilaisuus on varmasti rikkautta, mutta erilaisuudessa asustelee myös hyviä ja vähemmän hyviä opetuskäytäntöjä. On myös parempia ja huonompia tapoja kohdata lapsia, nuoria tai vanhempia. Oppivassa yhteisössä jaetaan onnistumisia ja korjataan virheitä.
Koulut ovat perinteisesti olleet paikkoja, joissa kollegoiden työhön ei puututa, kehuen tai arvioiden. Tähän on tulossa muutosta, mutta vaikeaa on. Usein opettaja voi kokea itsenäisen työn eduksi ja ammatillinen yhteistyö sekoitetaan ystävyyssuhteen kanssa." Ei löydy sopivaa yhteistyökumppania", sanoo moni. Omaa työtään on kuitenkin vaikea arvioida ja kehittää.
Jos oliskin niin, että koulussa ei ole yhtään hankalaa oppilasta, luokkaa tai ryhmää? Sen sijaan on haasteita, joihin yhdessä haetaan vastausta. Silloin ei opettajienhuoneessa kukaan sano että: "Onpas meillä hankala kahdeksas luokka", vaan kysytään porukalla: " Miksi luokka on huonossa opiskelutilassa?" Onko luokalla ollut liian aikaisin liian monta opettajaa?" " Mitä oppilaat toivovat?" " Miten meidän opettajien tulisi yhdessä toimia, millä strategialla saadaan muutos ryhmään?"
Tuhannen taalan kysymyksiä ovat:
Millaisia yhteisötaitoja opettaja tarvitsee ollakseen osa oppivaa ammattiryhmää? Miten sellainen kouluun organisoidaan?

Sitten on se toinen pelikenttä, varsinainen opetustyö oppilaiden parissa. On heti sanottava, että jos opettaja vaihtuu usein, ei ryhmä välttämättä ota opettajaa valmentajakseen, vaan kokee hänet vihollisena. Ryhmään sisään pääsee vain luottamuksen kautta ja se rakennetaan ajan kanssa. Luokanopettajalla onkin helpompi paikka, mikäli hänellä on riittävästi tunteja luokassaan. Luokkaa voi valmentaa oppivaksi ryhmäksi parhaiten olemalla läsnä. Oppimisen yhteisöllinen luonne opetustilanteessa taitaa olla melko uusi ajatus. Silloin kun opettaja itsevaltiaana johti tuntia ja oppiminen perustui toistoihin ja muistamiseen, ei oppiminen ollut, eikä sen tarvinnut olla, yhteisöllistä. Nyt, kun puhutaan uudesta oppimisesta, tilanne on toinen. Opetussuunitelmat uusine oppimisen tavoitteineen ja uudet oppimisen välineet muuttavat perinteisen opettaja/oppilas asetelman. Opettaminen ei oikein voi enää nojata luentoihin, vaan oppilaiden tulee olla aktiivisia. Silloin oppimistilanne jakautuu usein ryhmiin ja ehkä moniin tiloihinkin. Tarvitaan sitä yhteisöllistä pedagogiaa.
Uudenlainen opettaminen merkitsee jostakin vanhasta luopumista ja uuden oppimista. Tämä koskee monessa tapauksessa myös vanhojen työtapojen hylkäämistä. Olen laittanut merkille, että uudet opetusjärjestelyt uusine värkkeineen (viittaan tietotekniikkaan) eivät  miellytä, jos opettaja ei ole opetellut sopivia työtapoja. Luokan yhtäaikainen ohjaaminen on erilaista kuin vaikkapa ryhmien työhön (prosessiin) saattaminen. Homma ei sinänsä ole kuitenkaan sen kummempaa kuin se, että autoteknikon pitää opetella huoltamaan myös sähköautoja. Käyttökelpoisten työtapojen ja -ohjeiden hallinta on vähän kuin käsityötaito, mutta välttämätön pedagogiselle kehittämiselle. Ryhmätyö vaatii hyvää organisointia, muuten ne eivät tuota.
Lähdetään vaikkapa siitä, että ryhmissä työskennellessä  pitää olla selkeä tehtävä, työnjako ja aikataulu.

Yksin tekemisen kulttuurissä opettajan on aika vaikea korjata omaa toimintaansa. Vikaa on silloin laitteissa, oppilaissa, ryhmän koossa ja vaikkapa rehtorissa.
Yhdessä oppimisesta innostuneet opettajat ylittävät monet esteet, siltä näyttää. Ja se myös tuntuu kivalta.

Tästä voi alkaa tai jatkaa: Dianne Laufenberg kuvailee uutta oppimista tässä innostavasti, katso 9 minuutin video

Aika vapaa käännös hänen tärkeästä ajatuksestaan:
"Lapset eivät tule kouluun enää saadakseen tietoa,  nyt meidän on kysyttävä heiltä mitä tiedolla tehdään"

Ei kommentteja: