Tämä syksynä koulumaailmassa (somen avulla) levisi salamannopeudella oppilaiden kuvaama video opettajasta, joka oli menettänyt tilanteen hallinnan ryhmässään. Opettaja purki turhautumistaan oppilaisiin, valitettavasti väärään osoitteeseen. Kasvatustilanteen epäonnistuessa ei vikaa voi hakea kasvatettavasta, vaan vääristä toimenpiteistä.
Ei ole tarve tässä lähteä ilman lähtötietoja arvioimaan asiaa enemmän. Kun tilanne on päässyt tuohon pisteeseen on työnohjaustarvetta varmasti ollut, eikä sitä ole ajoissa annettu.
Professori Timo Saloviita on eräs niistä, jotka ovat jo pitkään puhuneet opettajan ammattiosaamisen arvioinnin päivittämisen puolesta. Häntä oli haastateltu esim. Helsingin Sanomissa 5.12. jolloin Saloviita otti jälleen esille sen, että ryhmän hallinnan taitoja voidaan ja tulisi opettaa. Miksi opettajille ei opeteta käytännön valmiuksia auktoriteetin kehittämisestä, kysyi Saloviita. Sitä olemme kysyneet kirjoissammekin. Muutamaa opettajankouluttajaakin on asialla vaivattu, mutta ei oikein saatu vastausta. Yliopisto-opetus nyt vaan on akateemista, joka tarkoittaa enimmäkseen teoreettista. Auktoriteettia ei kylläkään voi ottaa työkalukseen vain teoriassa, sitä pitää kasvattaa muuttuvissa tilanteissa myös käytännössä. Toisaalta opettajien koulutus ei taida sisältää ryhmän hallinnan teoreettisia aakkosiakaan? Käytännön kasvatusongelmien ratkaisun osaamista ei tutkijakoulutuksen saaneilla opettajienkouluttajilla voi edellyttää olevankaan.
Muistan oman opiskeluajan parhaina hetkinä sitä, kun Matti Somero, Lastenlinnan sairaalakoulun opettaja, veti meille Prakticum-kurssia. Siinä käytiin läpi haastavia kasvatustilanteita ja käytiinpä laitoksissa, joissa tehdään töitä haastavissa olosuhteissa. Kun Matti lopetti, kurssi loppui, ilmeisesti tarpeettomana... Käytännössä nuori opettaja joutuu kohtaamaan ensimmäisen vakavan konfliktin oppilaan (ja mahdollisesti perheen) kanssa melko valmistautumattomana ja usein yksin. Ei ihme jos epäonnistumisiakin tulee.
Kun nykyään ei voida ajatella, että opettaja hallitsee luokkaansa, koska häntä pelätään, niin tilanne vaatii osaamista. Ryhmä tarvitsee opettajan ohjaamaan/johtamaan, jotta siinä voisi toteutua kulloinkin annettu oppimistehtävä tai mieluiten vielä pitkän ajan kuluessa tapahtuvaa oppimaan oppimisen prosessia. Opettaja on johtaja, jolloin tarvitaan auktoriteettia. Nykyisin sen ansaitsee ilmeisesti kunnioituksen avulla. Jos oppilaat suhtautuvat opettajaansa epäkunnioittavasti, ei opettajalla ole mahdollisuuksia toimia ryhmän johtajana. Nykyään kasvatuksessa pyritään helposti kaveruussuhteeseen, joka on hyvä erottaa auktoriteetistä.
Muistan, että vähän suutuin nuorena opiskelijana, kun ohjaajani sanoi, että ei sinun tarvitse olla aina oppilaiden kaveri. Tuo hyvää tarkoittava lausunto selvisi minulle paljon myöhemmin. Nykyään ajattelen, että opettaja voi liukua auktoriteetin ja kaveruuden rooleissaan, kunhan ilmoittaa selvästi oppilailleen mistä on milloinkin kyse. Itse olen ratkonut asiaa siten, että ilmoitan mahdollisuuksien mukaan asiat, joista päätän itse (perustellusti) ja sitten ne asiat joista voidaan tasa-arvoisesti neuvotella. Silloin ollaan enempi kaveritilanteessa.
En tässä nyt laadi omaa auktoriteetin kasvattamisen käsikirjaa. Auktoriteetin saavuttaminen ja sen käyttö ovat varmasti hyvin yksilöllinen asia. Keskinäinen kunnioitus on hyvä rakennusaine. Eikä haittaa, jos oppilaat pitävät opettajastaan ja opettaja oppilaistaan. Avoin vuorovaikutus ja yhteisöllinen ilmapiiri ovat kestävän auktoriteetinkin rakentumisen peruspilareita.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti