maanantai 16. lokakuuta 2017

Tarvitseeko koulu ankeuttajia?

Joskus näyttää siltä, että kasvatus-ja opetuskeskustelu ei kehity mihinkään. Jo Sakari (tai Zachris) Topelius totesi 150 vuotta sitten: " Makkarantäyttöjärjestelmä ahtaa oppilaihin kuollutta tietoa, hajanaista hedelmätöntä pikkurihkamaa. Koulu on kirjan ja koulusalin vanki."

Tätä keskustelua jatketaan tänäänkin, uuden opsimme herättämän innostuksen tai ärtymyksen siivittämänä. Ja tietenkin, maailma muuttuu kiivaammin kuin Topeliuksen eläessä, vaikka silloinkin muutoksia koettiin.


Pitääkö koulussa olla kivaa, pilaavatko digilaiteet oppimisen tai ovatko uudenlaiset oppimisen tavat ja tilat huonoja? Siinä vakioaiheita kiivaillekin väittelyille. Meillä olisi aiheista tutkittuakin tietoa, että ei väiteltäisi siitä, kenen mielipide on paras.


Törmäsin somessa tänään Anni Kytömäen kirjoitukseen: Pulpetit takaisin. Kirjoituksen tarkoitus oli varmasti hyvä ja Lastensuojelun keskusliitto oli nähnyt tarpeelliseksi julkaista  juttu. Mutta. Ote: "En usko, että olin aikoinani ainut, joka kammosi opettajan kehotusta siirtää pulpetit syrjään ja ottaa luku neljään, sillä nyt tehtäisiin jotain erilaista! Miten ihanaa oli yhteistoiminnan päätyttyä työntää pulpetti omalle paikalle ja keskittyä itse asiaan, opiskeluun." Siis apua! Kuvaus ajasta jolloin ryhmätöitä tehtiin ilman koulutusta asiaan - ja epäonnistuttiin. Nyt puhutaan jo yhteistoiminnallisista menetelmistä. Itse käytän käsitettä yhteisöllinen pedagogia. Keskeinen epäonnistumisen syy oli tuo jako neljään tai sitten laitettiin ahkera (tyttö) vahtimaan laiskoja... Ei annettu aikaa ryhmälle oppia toisistaan ja löytää jokaiselle toimiva rooli. Se on prosessi, jota ei parin oppitunnin aikana voi käydä läpi.


Miksi oppimisen pitää olla ankeaa? Kun itse aikoinani lähdin työkaverin kanssa muuttamaan pedagogiaani paljonkin kysymys kuului vanhempainillassa: Opitaanko teillä mitään, kun te vaan leikitte? Tämä siis ekaluokkalaisten ensimmäisessä vanhempainillassa, kun koulua oli käyty kaksi viikkoa... Ja kyllä, tarkoitus oli siirtää leikinomainen oppiminen varhaiskasvatuksen periaattein myös perusopetukseen. Väitän että hyvin meni. 


Koulussa pitää olla viihtyisää, turvallinen mahdollisuus ylläpitää ystävyyssuhteita ja innostavaa opetusta, ei se ole sen kummempaa. Sillä lapset ja nuoret elävät koulussa elämäänsä, koulu ei ole heidän työpaikkansa.  Mutta opettajalle on usein tarve laittaa lapset hiljaiseen itsenäiseen työhön, jolloin opettaja pitää yllä työrauhaa. Jatkuva opettajan vartioima "työrauha" passivoi, eikä anna oppilaille työintoa. Hiljaisuudelle on tietysti paikkansa koulussakin, mutta se sopii parhaiten lepoon. Lapset ja nuoret jaksavat yhdessä eniten. Siksi tarvitaan uudenlaisia koulutiloja.


Kun vastustetaan yhteistoimintaa suosivia koulutiloja ja "uutta" oppimista, johtuu se minusta koulutuksen puutteesta. Opettajajohtoinen, edestä tapahtuva opetus on aivan erilaista kuin oppilaiden valmennus oppiviksi yhteisöiksi. Siitä olen jo ollut kirjoittamassa kirjoja (Karttakepin kuolema, Yhteisöllinen pedagogia, Rakenna oppiva ryhmä), eikä niiden referointi ole tässä mielekästä. Jos halutaan muuttaa oppilaan rooli aktiiviseksi ja suosia vuorovaikutuksen minimoinnin sijaan sen lisäämistä, tarvitsevat opettajat ammattiosaamisen päivitystä. Koulutus ei ole heille/meille yleensä antanut tarpeeksi eväitä siirtyä tiedon siirtäjästä oppimisen valmentajiksi. 


Jos siirrytään avoimiin tai monimuotoisiin oppimisympäristöihin, niin oppilaat on valmennettava näihin työtiloihin pienestä pitäen. Tarvitaan yhteisötaitoja ja opettajia, jotka osaavat niihin valmentaa. Ei voida vain siirtyä uudenlaisiin tiloihin ja toivoa että kaikki sujuu hyvin- ja jos ei toimi, niin se ei tarkoita että esimerkiksi pulpetittomuus on huono idea. Toivon todella että kunnissa ymmärretään laittaa resursseja koulujen kasvatuskulttuurin kehittymiseen, muuten käykin juuri niin kuin Anni pelkää. 


Onneksi ollaan muuttamassa yli sadan vuoden takaista koulunäkyä. Esimerkiksi tutor-toiminta on hieno satsaus opettajien hyvien kokemusten kehittymiselle ja jakamiselle. Onnea innostuneille!


Ja niin, ne ankeuttajat... Nehän ovat vain satuolentoja, eikös?




maanantai 9. lokakuuta 2017

Hiljaisuuden hyve

Kierrätän. Katselin vanhoja kirjoituksiani, joista jotkut tuntuvat vieläkin hyvältä. Tai siis ainakin semmoisilta, että paljon en muuttaisi.  Olen muutaman vuoden ajan  kirjoittanut Steinerkasvatuslehteen artikkeleja, kun pyydetiin näkökulmia Steiner-koulujen ulkopuolelta, olen siis ollut eräänlainen peruskoulun normiedustaja, heh. Ja mikäs siinä. Lehtihän on viime aikoina varsinkin ollut hyvä ja keskusteleva. Tämä hiljaisuuden pedagogiaan kantaa ottava kirjoitus tuntuu ajankohtaiselta ja uuteen opsiin nojaavalta, eikös vain?
------------------------------
Hiljaa hyvä tulee?

Mikä onkaan lasten ja nuorten koulussa ja ehkä kotonakin usein kuulema kehoitus?
Veikkaan että muodossa tai toisessa: Ole hiljaa! Anna työrauha! Istu paikallasi?
Mitä kasvava siitä oppii?

Opettajana olen usein vanhempainilloissa pohdituttanut vanhemmilla työrauha-käsitettä. Siinä yhteydessä olen kysynyt, millä ominaisuuksilla he uskovat lapsiensa menestyvän tulevaisuuden työelämässä? Työhaastattelussa ei varmaankaan kovin usein ole vahvuutena se, että ilmoittaa osaavansa hyvin olla hiljaa.

Hiljaa olemisen suhteen  väittämäni on, että sen tarve periytyy ensin sääty-yhteiskunnasta, jossa alempiarvoiset olivat hiljaa alistumisen merkkinä ja sitten teollisen (ositetun) tuotannon mallista, jossa keskustelu häiritsi yksittäisen työntekijän optimisuoritusta.

Toinen syy olla hiljaa on vakavuus. Vakavasti otettava koulu ja vakava opiskelu ovat tavoitetava asia, eikö? Usein opettajatkin (ja vanhemmat) tulkitsevat niin, että vakava opiskelu on hiljaista, mutta  ikävää, ainakin lapsen näkökulmasta. Oppimisen ilo ilmenee kuitenkin usein  äänenä ja liikkeenä. Onko sille tarpeeksi tilaa?

Koulut on yleensä rakennettu hiljaisuuden pedagogiaa tukemaan. Käytävät ja niillä olevat luokkahuoneet muovaavat tilan, jossa ei oppilaiden keskinäiselle vuorovaikutukselle ole juuri sijaa. Hiljaa työskentely jättää oppilaat yksin ja vuorovaikutustyhjiöön.

Olen lukenut innostuneena nuorisotutkijoiden Tommi Hoikkalan ja Petri Pajun etnograafisen tutkimuksen kuvausta kirjassa Apina pulpetissa. Kasvattajalle avartavaa luettavaa. Tutkijat kävivät pulpetissa istuen yhdeksännen luokan, mukana oppilasjoukossa. On varsin virkistävää, kun tutkimuksen näkökulma on pulpetista käsin. Usein tuntuu, että kasvatustieteellinen tutkimus tarkastelee tutkittaviaan ulkoapäin ja kasvottomasti.

Tulen vähitellen hiljaisuuden seuraavaan näkökulmaan. Tutkijat nimesivät melko pian opettajan mielestä turhan häslingin (jota opettaja pyrki poistamaa) kioskitoiminnaksi. Suuressa ryhmässä yksilön ja varsinkin nuoren suurin pelko on jäädä yksin. Tutkijat totesivat, että nuorelle on ryhmässä hyvin tärkeää pitää yllä sosiaalista verkkoaan jatkuvasti, myös tunneilla. (Kyseisessä koulussa oli vielä käytössä 75 minuutin oppitunnit) Vaihdetaan kumeja, lähetetään viestejä, näpelöidään känykkää ja juoruillaan. Tämä on kioskitoimintaa, joka on nuorelle tärkeää, mutta opettajalle häiritsevää. Siispä oppilaita käsketään olla hiljaa. Se ei poista perustavaa tarvetta olla yhteydessä muihin. Tällöin luokassa alkaa kahden erilaisen tarpeen kamppailu: Opettaja haluaa hiljentää ryhmän ja saada jakamattoman huomion, oppilaat haluavat huomioda toisiaan. Nämä kaksi erilaisen tarpeen kehää kohtasivat tutkijoiden mukaan hyvin heikosti. Siitä aiheutui että ryhmässä useimmat vain suorittivat koulua, pyrkivät päsemään vähällä joka käänteessä, jotta aikaa jäisi tuolle perustavalle tarpeelle olla ryhmässä ja vielä hyvässä asemassa. Vain harvat tulivat tunneille oppimaan.

Kuulostaako tutulta? Olen pohtinut, miten nämä virallisen koulun ja oppilaiden epävirallisen koulun tarpeet voisi paremmin yhdistää? Eikö olisi mahdollista lisätä oppilaiden välistä vuorovaikutusta ja siten tuoda turvallisuutta ryhmässä olemiseen? Opettaja voi jo melko yksinkertaisilla opetusjärjestelyillä suosia oppilaslähtöistä ja vuorovaikutukseen pohjaavaa oppimista.

Uskon, että monissa tutkimuksissa havaittu opiskelumotivaation lasku peruskoulun parin ensimmäisen kouluvuoden jälkeen liittyy vahvasti hiljaa olemisen (ja osallistumattomuuden) ongelmaan.

Kaikesta edellä olevasta on voinut syntyä käsitys, että koulussa pitää olla mielestäni meteliä koko ajan. Hiljaisuudesta toki nauttivat myös lapset (vaikka aikuiset vielä useammin) ja sille on annettava tilansa. Suomalaiseen kulttuuriin kuuluu, että osaamme nauttia hiljaisuudesta. Suuren lapsiryhmän perustila ei kuitenkaan ole hiljaisuus. Kun hiljaisuutta vaaditaan pitää syynä olla jokin muu kuin epätarkoituksenmukainen tila tai opettajan mukavuus. Hiljaisuus pitää voida perustella pedagogisesti ja oikeasti lapsilähtöisesti.

(kirjoitus on julkaistu Steinerkasvatuslehdessä 2013)

keskiviikko 4. lokakuuta 2017

Vaihtamalla paranee?

Joskus tuntuu, että yhteisöllinen kasvatusote tai -pedagogia on jäänyt hieman yksilön tukemisen ja vaikkapa digiloikan varjoon. Silloin koulun kehittäminen alkaa näyttäytyä yksittäisinä projekteina, joita tulee ja menee, ilman pysyvää toimintakulttuurin kehittymistä.

Tämä tuli mieleen kun juttelin taannoin siitä, miten usein opettajan pitää vaihtua ja toisaalta nyt nousussa olevaa vahvuuspedagogiaa miettiessäni. Vahvuuspedagogiaa ilmentävät mielestäni vaikkapa Huomaa hyvä-kirja ja sen oheistuotteet sekä Syvien vahvuuksien koulu-hanke. Parhaimmillaan tämän kaltainen kasvatusote nostaa koulun kasvatustehtävän arvoonsa ja toiminnan keskiöön. Parhaat (pysyvät) tulokset saavutetaan varmasti koko kouluyhteisön sitouttamisella ja yhteisöllistä pedagogiaa vahvistamalla.  Kun koulussa tavoitellaan oppilaiden varustamista hyvään elämään ja positiiviseen kansalaisuuteen, on tarpeen purkaa myös joitakin kouluissa eläviä kasvatusmyyttejä.

Myyteistä sitkeimpiä lienee käsitys siitä, että opettajan on syytä vaihtaa melko tiheään ohjaamaansa ryhmää. Asiaa perustellaan usein oppilaiden etuna. En osta tätä ajatusta.

Eri kouluissa on tässä hyvin erilainen toimintakulttuuri. Peruskouluun on syntynyt ilman kasvatuksellisia perusteita nivelvaiheita, joihin katsotaan usein kuuluvan opettajan vaihtuminen. Kyseessä on aikuisten sopima työnjako, jota saatetaan perustella oppilaan/opettajan etuna. Perusteet ovat minusta pikkuisen hatusta vedettyjä. Alkuopetus nähdään oman kokonaisuutenaan, ninpä opettaja vaihtuu usein kolmannella. Sitten onkin kovin monenlaisia käytäntöjä tai ei minkäänlaista sovittua käytäntöä. Opettaja vaihtuu ilman suunnitelmaa kun kouluun tulee uusia opettajia. Aika usein opettaja käytännössä vaihtuu kahden vuoden välein. On myös jakoja 1-3 ja 4-6 jne. Seiskaluokalle mennessä oppilaalla vaihtuu yleensä ryhmä sekä luokanvalvoja. Luokanvalvojakin saattaa vaihtua lyhyen yläkouluvaiheen (kolme vuotta) aikana. Yläkoulun luokanvalvojana voi toimia opettaja jolla ei ole lainkaan aineensa tunteja ryhmässään. Onko niin että emme tiedä mikä olisi oppilaan hyvä ja että koulu järjestyy sitten aikuisten työpaikan ehdoilla, kuten Lea Pulkkinen on todennut?

Jos ajatellaan koulun kasvatustehtävää, niin sekä yksittäinen oppilas, että ohjattava ryhmä tarvitsee pysyvyyttä ihmissuhteissa. Jos perustellaan opettajan vaihtoa sillä, että siten ei kärsitä ns. huonoa kemiaa opettajan ja oppilaan välillä koko koulun, niin se on melkoisen epäammattimainen peruste. Samoin perustein voitaisiin suositella lapsille ja nuorille uusia vanhempia parin, kolmen vuoden välein. Ammattikasvattajan tehtävä on tulla vastaan ja sietää myös vaikeita vaiheita opettaja-oppilassuhteessa. Monilla opettajalla (itseni lisäksi) on varmaankin muistoja oppilaista, joiden kanssa on ollut vaikeaa, mutta lopulta on saavutettu luottamus.

Luottamus. Turvallisuus. Siinä kaksi tunnetilaa, joita kasvattaja tavoittelee kasvatettavansa kanssa, olipa kyseessä yksilö tai ryhmä. Tällöin on mahdollista saavuttaa luonnollinen auktoriteetti jota aikamme johtajuudelta odottaa. Kasvatustavoitteisiin on hyvin vaikeaa päästä ilman johtajuutta, koska kasvatus on ohjaamista ja esimerkkinä toimimista. Aluksi mainitut tunnetilat eivät ole synnytettävissä pikatiellä. Luottamus rakennetaan pitkällä aikavälillä, joidenkin kanssa jopa vuosien ajan. Vain tuttu aikuinen herättää lapsessa tai nuoressa turvallisuuden tunteen. Oppilaamme elävät maailmassa, jossa ihmiset vaihtuvat tiuhaan. Sen seurauksena voi tulla kiusaus vaihtaa ihmisiä, kun keskinäistä suhdettä rakennettaessa tulee eteen haasteita. Silloin ei tapahdu ihmisenä kasvua.

Opettaja ei ole opetuskone. Hän on koulussa turvallinen ja esimerkkiä antava aikuinen, ryhmänsä johtaja. Kasvattajan täytyy huomioida tunteet, koska ne ohjaavat käytöstä. Opettajuuteen liittyy vahvasti oma ihmisenä kasvu, ammatillisen kasvun osana. Vaihtamalla ei parane. Jatkuvuus palkitsee.

Kaikissa kasvatustoimissa on lähdettävä lasten ja nuorten edusta. Mikä on heille parasta? Samoin voidaan opetusta suunniteltaessa ajatella mikä on luontainen tapa oppia ko. asia. Jos koulussa on kulttuuri, että luokanvalvojaa vaihdetaan vuoden, parin välein, se kertoo oppilaille, että he eivät ole arvokkaita. Oppilaat eivät uskalla hevin rakentaa luottamussuhdetta aikuiseen joka pian jättää heidät. Tämmöinen kasvatuskulttuuri heijastuu helposti koko koulun ilmapiiriin. Koulussa tarvitaan yhteisöllistä ajattelua, yksittäiset toimet eivät riitä. Ne auttavat ollessaan osa suunniteltua kokonaisuutta.




tiistai 26. syyskuuta 2017

Koko koulu kasvattaa

Olipa kivaa olla vaarina lapsenlapsen, ekaluokkalaisen kanssa lauantaikoulussa, Järvenpään Saunalahden koulussa. Koulun on mukana Syvien vahvuuksien koulu-projektissa.

Olihan se aika mahtavaa, kun me kaikki aikuiset kuuntelimme tarkasti projektin tavoitteita ja käytettävää sanastoa ja sitten piirsimme vahvuuskäsiä urakalla. Sen jälkeen oman lapsen kanssa täytettiin vahvuuspassi ja oman perheen vahvuuspuu. Tuli tunne että tässä tehdään jotain tärkeää yhdessä.

Puuttumatta sen syvemmin projektin tai menetelmän yksityiskohtiin, niin otan esille periaatteet, jotka ovat tässä ansiokkaita. Samoja periaatteita voidaan varmasti edistää monin tavoin.

- Koulussa nostetaan kasvatustehtävä tärkeään rooliin ja vielä niin että sitä voidaan toteuttaa yhdessä kotien kanssa. On kumminkin niin, että opetus menee aika paljon hukkaan jos ei kasvatustavoitteissa onnistuta.

- Oppilaan kannalta on hyvin palkitsevaa, että kaikilla on vahvuuksia. Yleensä oppilasarvostelu kertoo oppilaille, ketkä ovat hyviä ja ketkä huonoja (jos vähän oikaistaa) Tämä arviointi toteuttaa sitten itseään läpi koulutuksen melko muuttumattomasti, oppilaat omaksuvat piankin roolin, minkä arviointi tarjoaa. Kun korostetaan vahvuuksia, on kaikilla paremmat mahdollisuudet kasvattaa itsetuntoa ja sitä kautta itseohjautuvuuttakin. Elämälle kertyy hyvää evästä.

- Kasvatuksellisesti vahvuuksien kehittäminen edustaa kasvatusoptimismia, joka on oikeastaan ainoa mahdollinen lähtökohta kasvattajalle. Kasvattajalla  hyvä olla työkaluja tämä asian muistamiseen, kaiken aikaa.

- Tämänkaltainen projekti on hieno kanava lisätä koulun yhteisöllisyyttä ja henkilöstön ammatillista kunnianhimoa. Koulussa opettajat ovat vieläkin mieluusti vapaita taiteilijoita, joita on vaikea saada yhdessä oppiviksi tiimeiksi. Kun on yhteinen tavoite, joka näkyy ja tuntuu arjessa, niin varmaankin siitä myös puhutaan ja seurataan tuloksia. Yhteiset pitkäkestoiset ja kirjatut tavoitteet ja arvioinnit ovat yhteisöllisen toimintakulttuurin peruskiviä.

Onnea ja intoa Saunikseen!
Ja tietenkin kaikille kasvattajille tärkeässä (maailman tärkeimmässä) työssä.


lauantai 16. syyskuuta 2017

Netforum 2017-käytiin markkinoilla

Oli tilaisuus tutustua Netforumin tämänvuotiseen tarjontaan. Tilaisuutta mainostetaan opetusalan kohtaamispaikkana, aiheena oppiminen ja teknologia. Messutapahtuma täyttää hyvin sosiaalisen kohtaamisen tarpeet ja antaahan se aina muutaman virikkeenkin.

Mutta, jäin miettimään aiemmin viikolla lukemaani professori Teppo Järvisen haastattelua (HS 13.9.). Hänen perusväittämänsä on, että jopa puolet terveydenhuollon hoitotoimenpiteistä ovat turhia. Jos turhista hoidoista luovuttaisiin, niin terveydenhuollon resurssit riittäisivät nykyisellään ja tulevaisuudessa vallan hyvin. Tämä johtuu Järvisen mukaan siitä, että kun potilaasta on tullut asiakas, niin lääkäristä on tullut myyjä. Myydään sitä mitä asiakas haluaa ja ehkä vielä vähän sen päällekkin, jotta hän on sitten tyytyväinen. Asiakas ei vain yleensä tiedä mitä hän tarvitsee. Tämä sama kuva piirtyy mieleeni koulujen tietotekniikan käytöstä ja Netforuminkin kaltaisissa tilaisuuksissa.

Kun Netforumin tyyppisiin paikkoihin lähdetään työajalla ja työantajan rahoilla, tulee messutilaisuudesta jotenkin virallisen oloinen. Saattaapa se käydä koulutuspäivästäkin. Mutta on tärkeää muistaa, että messuilla myydään, se on niiden tarkoitus. Aika monet luennotkin olivat myyntipuheita, joissa saatettiin myydä jotain uutta ideaa, josta ei ollut vielä käyttökokemuksiakaan. Käytävillä näkyi kivoja robotteja ja Starwarsbudha 3-d tulostettuna. Ja paljon karkkeja, tottakai.

Työnantajan on hyvä tiedostaa, että tvt-messuille osallistuminen ei poista koulutustarvetta. Massatilaisuuksiin osallistuminen on mukava tapa tavata ihmisiä ja saada ideoita, mutta opetuksen tasolle siirtyy vain harvoin laajasti uutta pysyvää toimintaa.

Eihän tässä ole sinänsä mitään pahaa. Veikkaan kuitenkin, että kouluihin on ostettu, hiukan huonosti harkiten, paljon välineitä ja ohjelmia, joille ei ole ollut juuri lainkaan yleisempää  käyttöä. Kustannustehokkuutta on haettava myös tvt-maailmassa.
Kun kunnat, koulut ja opettajat ovat tvt-messulla asiakkaita, niin myyjähän myy. Asiakas ei välttämättä tiedä mitä hän tarvitsee, mutta hankittava on, sellaista mikä on nyt juuri in. Usein koulujen laitehankinnoista saatetaan päättää myös kunnan it-osastolla, ilman pedagogisia perusteita. Tämä on voinut meillä hidastaa esim. chromebookien esiinmarssia.

Mutta sainhan sieltä sitä mitä halusinkin eli vahvistusta. On aina mukavaa kun joku itseä suurempi guru ajattelee asioista siten kuin itse ymmärtää. Kirsti Lonka piti jälleen kaunistelemattoman ja selkeän esityksen koulujemme tilasta etenkin digimaailmassa  otsikolla Maailman paras koulu ? Laitoin muistiin muun muassa seuraavaa:

- Jos opettajopiskelijat istuvat luennoilla, niin tuskin mitään merkittävää muutosta tapahtuu kouluissa.
- Työympäristöt muuttuvat digin mukana paljon ja vanhoja pitää muuttaa, jotta ne toimivat uudella tavalla.
- Oppilaat eivät enää saa kunnon eväitä koulun jälkeiseen elämäänsä.
- ja etenkin tämä : Koulusta syrjäytyvien joukossa on yhä enemmän heitä, joilla on parhaat digivalmiudet. He ovat koulussa offline-tilassa. Opettajat eivät pysty tukemaan näitä osaajia tarpeeksi.
Ensi kerta koulu syrjäyttää oppilaita, koska he ovat jossain asiassa lahjakkaita.
- Opettajien täydennyskoulutus tarvitsee vallankumouksen, Opettajien pitää oppia yhdessä, omassa työyhteisössään, koulutus pitää viedä kouluille. Tämä on ainoa täydennyskoulutusmuoto, jonka vaikutuksista on todisteita. Kirsti mainitsi myös Claned-konseptin, johon uskon lujasti.
- Johtamisen pitää muuttua ja sen koulutusta uudistaa. Otetaan käyttöön edisteet (hauska uusi termi arvioinnin ja palautteen sijaan) ja toimivan työyhteisön valmennus.

Olen ihan samaa mieltä kaikesta. Lopulta digiloikkakin on yhteisöllinen haaste, tarvitaan yhteisötaitoja ja yhteisöllisen pedagogian kehittämistä.

Myöskin Topi Litmanen, joka esitteli Clanedia, totesi melkein samoja asioita: Yksilölliset koulutukset eivät enää kehitä työyhteisöä. Organisaatiot etsivät kuumeisesti yhteisöllistä oppimista.

Isoja haasteita, jotta suomalainen koulu saataisiin takaisin kehityksen terävimpään kärkeen.

Ja lopuksi pitää sanoa : Aina harmittaa näissä isoissa tilaisuuksissa vertaiskohtaamisten ohuus. Kun paikalla on vaikka kuinka monta osaajaa ja ihmistä joilta voisi saada vinkkejä ja kokemuksia, pitäisi kohtaamisten mahdollisuus organisoida. Ei kai se digimaailmassa ole kovin vaikeaa?

maanantai 11. syyskuuta 2017

Kokemus kasvattaa osaamista

Tapasin jälleen opettajakurssini, joka valmistui Helsingin yliopistolta vuonna 1977, tasavuosijuhla siis.
Olemme hellineet ajatusta että olemme Paraskurssi, ainakin omasta mielestämme. Mitä sen leikkimielisen arvonimen takana on?

On ollut kannustavaa pitää yllä tapaamisia vuosikymmenien ajan. Aina on puhuttu paljon koulusta, pedagogiasta ja kasvatuksesta, ja tietysti muustakin. Monet ovat kouluttautuneet edelleen, muutamat tehneet ihan muita töitä. Mutta yhteistä on ollut oman työn arvostus ja kiinnostus oman alan muuutoksiin. Eräs kurssikaverini sanoi asian hienosti jotenkin näin: "Nämä tapaamiset ovat hienoja, kun aina voi tuntea ammattiylpeyttä. Tässä on porukka joka on tehnyt työtä tosissaan ja halunut oppia uutta".  Luulenpa, että opettajat yleensäkin jakavat tämän tunteen, ainakin toivon sitä.

Tulemme kokemuksen tuomaan osaamisen ja sen siirtämiseen edelleen. Puhuimme kurssikaverien kesken jälleen siitä, että onko opettajakulttuurissa erilainen tapa toimia kuin vaikkapa lääkäreiden tai insinöörien keskuudessa.
Yleinen ja varmaan oikea käsitys on, että lääkärien ammattikunnassa ei keksitä yhä uudelleen hyvää tapaa parantaa sairauksia tai korjata ihmistä. Hyviä tuloksia antavat menetelmä otetaan käyttöön ja niitä kehitellään edelleen. Koulutuksen suhteen tuntuu, että opettajasukupolvi toisensa jälkeen keksii uudelleen jo sata vuotta vanhoja pedagogisia innovaatioita. Uuden opsin on väitetty tuovan paljon uutta. Totta sekin, mutta toisaalta se toistaa edellisten opetussuunnitelmien perusajatuksia. Sen huomaavat myös ulkopuoliset. Hauskaa oli kun tapasin jokin aika sitten erään entisen oppilaani äidin. Hän totesi: "Olen lukenut nyt vähän uutta opsia. Tehän teitte silloin 90-luvulla jo noi kaikki asiat".  Ja niin teki moni muukin, jo aiemminkin. Mutta yleistä muutosta koulujen toimintakulttuuriin ei tullut. Opetussuunnitelmat ovat tähän asti suurelta osin epäonnistuneet pyrkimyksessään muuttaa opetusta ja kasvatusta kouluissa.

Mistä ihmeestä tämä johtuu? Kouluissa tai opettajien ammattikunnan keskuudessa ei ole rakennetta tiedon ja osaamisen siirtämiseksi. Kun opettaja lähtee koulusta, niin yleensä ovi heilahtaa ja opettaja vie osaamisensa mukanaan. Tämä tapahtuu mielestäni pitkälti siksi, että opettaminen mielletään vieläkin aivan liiaksi persoonalliseksi osaamiseksi, jossa vain oma tapa toimia on itselle sopiva.

Heitimme ilmaan ajatuksen, että jospa nyt työuran lopussa kehittäisimmme uuden koulutusmuodon: Tilaa vanhojen ja viisaiden ryhmä. Veso-päiville voisi tilata ryhmän kokeneita opettajia keskustelemaan opettamisen kehittymisestä ja kehittämisestä. Kasvattaminen ja opettaminen on kuitenkin paljon myös osaamista, eikä vain tietämisen asia. Osaamista oppii parhaiten harjoittelemalla eli kokemuksen kautta. Opettajien olisi hyödyllistä myös nähdä tehtävänsä jatkumona. Kun pyritään uudistamaan koulua on hyvä tietää, mitkä seikat koulutuksen perinteestä estävät ja mitkä edistävät muutosta. Jokainen opettaja on kuitenkin osa isoa kokonaisuutta omassa historiallisessa ajassaan.

lauantai 26. elokuuta 2017

Mitä on opettaminen?

Tuli taas mieleen opettamisen dilemma. Eräässä keskustelussa todettiin (jälleen kerran) että  opettaja joutuu opettamaan isoissa luokissa yhtäaikaa lähes kolmeakymmentä lasta, ja että se on kauhea iso urakka.
No, sehän on mahdoton.

Jos ajatellaan, että opettaminen on sitä, että joku saa oivalluksen asiaan, jota ei ole vielä oivaltanut, niin opettaminen on parasta kohdentaa yksilöllisesti. Jos opettaja ottaa vastuulleen kaikkien oppilaidensa oivaltamisen  (ja vielä suunnilleen samaan aikaan), niin sitten koululuokka/ryhmä voi olla korkeintaan noin 10 oppilasta. Opettamista voi olla tietenkin muunkinlaista, mutta tuo on kai se ammattitaitoa eniten vaativa ja myöskin arvostusta herättävä opettamisen puoli. Jos parasta oppimista on oivaltaminen, niin se tapahtuu kaikilla omilla ehdoillaan. Tuskinpa luokassa muutenkaan syntyy tilannetta, jossa kaikilla oppilailla on yhtäaikaa sama ongelma.

Käytännössä on aina niin, että opettajan on jätettävä suurin osa oppilaistaan oman selviytymisensä varaan, ja se on usein hyväkin asia. Omatoimisuus ja itseluottamus kasvavat kun annetaan vastuuta sopivassa määrin. Ei ole järkeä muutenkaan opettaa heitä, jotka jo osaavat. On organisoitava opettamista. Opettamisen keskeisiä haasteita on ajankäytön optimointi.

Kokemukseni mukaan oppilaat voidaan jakaa oppimisen/opetuksen tilanteessa karkeasti kolmeen ryhmään:
 - He, joille asia on jo muualla opittu/tuttu tai sitten he oppivat asian muutamasta lauseesta. Kun sitten jatkan opetusta, on loppu tylsää tai turhaa. Näitä oppijoita on asiasta riippuen noin neljäsosa luokasta.
  - Sitten on keskiverto-oppija, noin puolet luokasta. He tarvitsevat rohkaisua ja hiukan aikaa/tukea ymmärtääkseen/oppiaakseen opetettavan asiaa.
 - Lopuksi on olemassa pieni ryhmä, korkeintaan neljäsosa, oppijoita, joilla on isompia esteitä oppia. Esteet voivat olla fysiologia tai emotionaalisia, usein molempia. Näitä oppijoita pitää tukea paljon, ja mielellään yksilöllisesti. Tällä laskentatavalla heitä on kuitenkin jopa 30 oppilaan luokassa vain noin kuusi. Paljon toki sekin.

Useimmissa oppimistilanteissa oppilaat voivat auttaa toisiaan oppimaan. Ja usein hän, joka opettaa, oppiikin eniten. Itse olen käyttänyt paljon oppivia ryhmiä tai sanotaanko myös yhteisöllistä pedagogiaa, hyvin tuloksin.  Opettaja voi keskittyä halutessaan ohjaamaan luokassa/ryhmässä heitä, jotka eniten opettajan ammattitaitoa tarvisevat.

Asia ei tietenkään ole ihan näin yksinkertainen.Opettaminen on perinteisesti ollut synkronoitua ryhmän opetusta, jossa kaikki oppivat samat asiat yhtäaikaa. Tai ainakin siltä on näyttänyt. Yksilöllisen opettamisen on saanut hoitaa erityisopettaja tai opettaja tukiopetuksessa.

Tullaan siihen dilemmaan: Opettaako opettaja ryhmää vai yksilöitä laumassa?-
Vähän molempia. Yhteisöllisesti ohjattu ryhmä voidaan saada tilaan jossa osaajat jakavat osaamista muille, pitkäjänteisen ohjauksen avulla. Usein vertaisohjaaja on oppijalle paras tuki. Opettaja ohjaa ryhmiä oppimaan ja poimii tarvittaessa lähiohjaukseensa he, jotka apua tarvitsevat. Näin näen opettamisen jo ihan uuden opsinkin valaistuksessa. Ja onhan tuota opetustatapaa tullut harjoiteltua noin 30 vuotta. Siinä ajassa näkee, että jotain meni oikein ja että paljon on itseltä vielä oppimatta.









keskiviikko 16. elokuuta 2017

Opetussuunnitelma rajaa ja avaa

Hyvä Pekka!

Apulaisrehtori Pekka Törrönen kirjoitti osuvasti Helsingin Sanomien Mielipideosastolla opetussuunnitelmasta ja lukioista otsikolla Opetussuunnitelma kaventaa opettajien vapautta (HS 13.8.2017)


Kirjoitus olisi ihan hyvin voinut koskea mitä tahansa koulutusmuotoa. Törrönen toteaa, että opetussuunnitelma määrittää nyt myös opetusmenetelmiä, jolloin opetuksen tulisi pian olla erilaista kuin ennen. Muutos vaatii koulutoimen johdolta ja rehtoreilta pedaogista otetta. 

"Opetussuunnitelman noudattaminen ei ole mielipidekysymys vaan normi. Prosessille on luonnollisesti annettava aikaa ja resursseja."
Opettajalla on edelleen pedagoginen vapaus, mutta vapauden rajoja on kavennettu.

Lisäksi Törrönen toteaa, että Suomen lukiot eroavat huomattavasti toisistaan siinä, miten toimeen on tartuttu. Näin varmasti on myös peruskouluissa. Lopulta opetussuunnitelman 

toteutuminen käytännössä on johtamisen kysymys.  Siihen vaikuttaa myös paljon yksittäisten opettajien innostus ja ja tahto kehittää ammatillista osaamista.

Koulutyöt ovat varmaan alkaneet jo kaikkialla. Uusi opetussuunnitelma etenee koulujen käytännöissä, vielä hetken. Sitten sen vaikutus alkaa vaimentua ja kohta odotetaan uutta. 

Sellainen maailma nyt on.

 Nyt on korkea aika ottaa uudesta opetussuunnitelmasta kaikki hyöty irti. Toisaalta sitä on myös noudatettava, vaikka se ei kaikin osin miellyttäisikään. Tästä syystä ops ilmenee opettajille herkästi eräänlaisena  kaunotar ja hirviö- oliona. Mutta se kannattaa kesyttää palvelemaan omaa ammatillista kehittymistä.

torstai 10. elokuuta 2017

Tuomas Kurttila lasten asialla?

Koulun alkuviikoilla on aina puhetta koulun kuumista aiheista. Nykyään se on digitaalisuus (mitä sillä sitten tarkoitetaankin), ennen arviointi ja huonot koulukokemukset.

Lapsiasiainvaltuutettu Tuomas Kurttila on varmasti lapsen asialla. Mutta on eri asia, kuinka paljon ja mistä tulokulmasta hän arvostelee kouluja digitalisaation käytöstä oppimisen häiriöksi tai laitekeskeisyydestä. LINKKI  koko artikkeliin Savon Sanomissa  7.8.

Tässä Tuomas Kurttilan osuus artikkeliin jossa haastateltiin myös Minna Rucksteinia ja Maria Moisalaa:

"Lapsiasiavaltuutettu Tuomas Kurttila katsoo, että perusopetuksen ensimmäisillä luokilla älylaitteiden käyttö tulisi rajata minimiin.

Opetuksen laitekeskeisyys on Kurttilan mukaan uhka lasten perusvalmiuksien kuten lukutaidon kehittymiselle. Koulussa tulisikin keskittyä opetukseen ja oppimiseen, jotta laitteet voidaan ottaa välineiksi myöhemmin.

– Kouluympäristö pitäisi rauhoittaa. Sen pitäisi olla vastakulttuuri, jossa kaikkialla ympäröivä virike- ja laitepaljous ei olisi läsnä, lapsiasiavaltuutettu painottaa.

– Puhe diginatiiveista on aikuisten suurta hölmöyttä. Olen nähnyt hienosti tehtyjä sähköisiä esityksiä, mutta sisältö on höttöistä.

Myös käytäntö, jossa omat laitteet tuodaan kouluun ja osaksi opetusta, on Kurttilan mukaan haitallinen. Kaikki vanhemmat eivät voi tai halua ostaa lapsilleen älypuhelinta, hän huomauttaa. Puhelimen lisäksi liittymät aiheuttavat kustannuksia perheille.

– Tämä on ongelmallista perusopetuksen maksuttomuuden kannalta. Kun laitteita ei käytettäisi koulussa, huoltajatkin arvioisivat lapsen tarpeita esimerkiksi puhelimelle realistisemmin. Nyt heihin kohdistuu suuri paine hankkia syksyisin reppu ja puhelin.

Koulumaailman osalta kyse on ennen muuta poliittisesta päätöksenteosta ja kansallisista linjauksista, jossa digitaalisuuteen on suhtauduttu Kurttilan mielestä liian kritiikittömästi."  (Savon Sanomat 7.8.2017)


Kun tässä olen viime vuodet saanut olla mukana koulujen digiosaamisen kehittämisessä ihan käytännössä, niin laitanpa tähän muutaman oman ajatuksen asiasta.
- Vanhemmat ostavat lapsilleen älypuhelimen viestimeksi lapsen ja vanhempien välillä. Se on turvallisuutta lisäävä laite sekä lapselle että vanhemmille. Lisäksi lapsi voi pitää yhteyttä vaikka isovanhempiin ja kavereihinsa. Lapsellekin nykyaikainen puhelin on väline yhteisöllisyyden kokemiseen. Koulu ei painosta kännykän hankkimiseen millään lailla. (Juuri tänä aamuna laitoin whatsup-viestin koulunsa aloittavalle lapsenlapselle tsemppinä.)
- En ole havainnut että millään luokka-asteella mentäisiin opetukseen välinevetoisesti, pikemminkin päinvastoin. Koulussa keskitytään opetukseen, oppimiseen ja ihmiseksi kasvamiseen, kuten aina. Monipuolistuvat oppimismahdoillisuudet eivät asiaa muuta, mutta menetelmiä kyllä laajentavat. Meillä opetusta hallitsevat perinteiset kirja, paperi ja kynä. Suomessa oppilaat käyttävät digivälineitä kansainvälisesti mitattuna vähänlaisesti. Uusia digi- ja mediavälineitä voidaan käyttää opetusta parantamaan paljon enemmän, kunhan kehitetään mielekkäitä käyttötapoja lisää.
- Hyvin koulutetut ja osaavat opettajat eivät ole kritiikittömiä. Jos jokin väline haittaa oppimista, ei opettaja sitten käytä sitä- tai kehittää paremman tavan käyttää. Opettajia ei kannata aliarvioida tässä. Pikemminkin on minusta käynyt niin, että opettajat ovat hyvin varovaisia uusien välineiden käytössä. Heitä ei ole myöskään läheskään riittävästi tuettu uusien välineiden vaatiman pedagogian kehittämisessä. Koulutusta tarvitaan opetusalalla jatkuvasti, varsinkin nopeasti muuttuvien informaatiolaitteiden ja -ympäristöjen kanssa
- Kun ja jos oppilaalla on koulussa oma väline, jota voi käyttää oppimiseen, olisi hölmöä kieltää sen käyttö. Samalla periaatteella ei sitten saa esimerkiksi luistella omilla luistimilla liikuntatunneilla. Luistimet maksavat helposti enemmän kuin peruskännykkä. 
- Puhe diginatiiveista on äärimmäisen tärkeää. Olisi hölmöä olla puhumatta heistä. Digitaalisuus on muuttanut informaation tuottamisen ja levittämisen aivan kokonaan. Tietoa on valtavasti kaikkien saatavilla. Se joka parhaiten osaa hyödyntää tietoverkkojen käyttöä, saa varmasti hyvän aseman tulevaisuuden rakentamisesta. Suomessa on jo pitkään havaittu oppilaiden laskeva motivaatio koulun opetuksen vastaanottoon. Pisa-raporteissamme on epäilty että ainakin osin tämä johtuu oppilaiden odotusten ja koulun käytäntöjen kitkasta. On erittäin tärkeä tuntea näiden "diginatiivien" (tai miksi nykylapsia ja nuoria sitten nimitetäänkin) oppimisstrategia ja hyödyntää sitä koulussa.
Digitaalisuus on paljon muuta kuin kännykät. Koulun kannalta on tärkeää luoda mobiileja oppimisympäristöjä, jotka mahdollistavat oppimisen joka paikassa, yhdessä ja innostavasti, jokaisen omaa oppimistapaa tukien.
Ennenkaikkea. Koulu on ollut meillä sivistyksen kehto. Sieltä on saanut elämässä pärjäämiseen tarpeellista tietoa. Olisi aivan väärin, että koulu ei ota koppia uusien tieto- ja viestintävälineiden hyödyllisestä käytöstä. Koulun tehtävä on antaa tietoyhteiskunnan vaatimaa osaamista kaikille, pienestä pitäen. Lapset ovat jo nyt liian yksin verkossa laitteineen, osaavan aikuisen opastusta tarvitaan. Opettaja on siihen luonteva ja oikeastaan ainoa tasapuolinen mahdollisuus.

keskiviikko 2. elokuuta 2017

Kannattaa kokeilla, etenkin tätä!

Uusi lukuvuosi pukkaa päälle. Opettajat alkavat viimeistään nyt suunnitella tulevaa lukuvuotta. Opettajan ammatin hienoimpia puolia on pedagoginen vapaus. Sitä kannattaa todella käyttää.
Lukuvuoden alussa innostusta voi saada jostain uudesta työtavasta.
Nyt on sellainen tarjolla, jos ei ole vielä tuttu. Suosittelen!

Mediapedagogi Ismo Kiesiläinen on jo toistakymmentä vuotta hionut kehittämäänsä kamerakynän pedagogiaa. Opettajan käsikirja on nyt luettavissa ja ladattavissa ilmaiseksi TÄÄLLÄ .

Sivulla on mainio esittelyvideo hankkeen elinkaaresta. Tässä VIDEON LINKKI .

Sitten kun innostut asiasta enemmän ja haluat syvällistää tietojasi mediakasvatuksesta muutenkin, niin Ismo on tuottanut erinomaisen mediakasvatussivuston, josta löytyy harjoitteita ja tietoa. LINKKI

Että miksi suosittelen? Siihen on ainakin kaksi painavaa syytä.

1. Opetus painottuu paljolti tekstiin, vaikka tieto- ja viestintätekniikka (tvt)  mahdollistaa visuaalisen materiaalin käytön opetusta tehostamaan. Tvt:n mielekäs opetuskäyttö on edennyt kouluissa melko hitaasti. Usein vedotaan teknisiin ongelmiin ja kyllähän niitä kouluissa riittää. Kun olen viime vuodet saanut käydä tvt-pedagogiaa käytännössä oppitunneilla yhdessä kehittämässä, niin onhan sitä törmännyt moniin ongelmiin.
Kamerakynä on teknisesti matalan kynnyksen menetelmä. Oppilaat voivat käyttää vaikka omia kännyköitään tai kouluun voi kerätä kodeista muutaman vanhan puhelimen. Varmasti tekniikka toimii. Opettajan ei tarvitse välttämättä tutustua mihinkään uuteen välineeseen tai oppimisympäristöön.

2. Kamerakynämenetelmä vastaa uuden opetussuunnitelman oppimis- ja opetuskäsitystä. Se on moderni ja innostava tapa toteuttaa uuden opsin tavoitteita. Oppilaat toimivat aktiivisesti, tekevät havaintoja ja luovat merkityksiä. Asioita opitaan yhdessä.
Tässä on myös haastetta. Kamerakynämenetelmä ei ole pedagogisesti aivan matalan kynnyksen toimintatapa. Oppilaiden on oltava tottuneita itsenäiseen yhteistoimintaan. Myös opettajan ohjeistus on hyvin tärkeässä asemassa, jotta kaikki toimii. Mikäli ryhmä on tottunut etupäässä opettajajohtoiseen työskentelyyn, pitää yhteisöllisempää tapaa oppia ensin harjoitella. Se voisi olla mukava kehitysprojekti yhteisopettajuudelle.
Kokemuksesta tiedän että oikeastaan kaikki ryhmät oppivat kantamaan vastuuta, varsinkin kun työtapa on innostava ja jos tehtävä kiinnostaa.

Kamerakynä voi tuottaa pedagogista viihtymistä sekä opettajille että oppilaille. Oppiminen syvenee ja opettaja innostuu. Siispa kokeilemaan jos asia ei vielä ole tuttu! Ota mukaan vaikka työpari, silloin uskaltaa ja ymmärtää paremmin.

tiistai 25. heinäkuuta 2017

Hyöty irti

Kesäkeskustelut ovat hauskoja. Ihmisillä voi satunnaisessa tapaamisessakin olla hiukan paremmin aikaa jutella niitä näitä, joskus tärkeistäkin asioista.


Viime viikolla tällä Pulu-veneemme kotilaiturilla Joensuun tilan satamassa tapasin taas erään entisen oppillaani perheen ja äidin kanssa haasteltiin hetki.
Jotenkin vaan puhe siirtyi kouluun ja koulutukseen. Tulin hiukan arvioinneeksi (vaikka kaunis ilma olikin) koulujen tvt:n (tieto- ja viestintätekniikan) käyttöönoton hitautta, tai ainakin sitä, että kaikkia mahdollisuuksia ei ole läheskään hyödynnetty. Äidin kommentti oli hyvä: "Kyllä meillä yritysmaailmassa on otettu uudesta tekniikasta kaikki hyöty irti jo monia vuosia".

Jäin tätä hiukan pohtimaan. Kaikki hyöty-käsite on koulussa  usein mutkikkaampi kuin yritysmaailmassa. Kenen hyöty? Ja mikä hyöty? Opettajan ja oppilaiden hyöty on pitkälti yhteinen, mutta ei aina. Siitä voi olla kyse myös tvt:n pedagogisesti mielekkään käytön hitaahkossa kehitystyössä. Kun opettajalla on usein kiire tai ainakin monta asiaa tehtävänä, ei uusien välineiden ja niiden mahdollisuuksien tutkimiseen tarvittavaa aikaa tahdo löytyä, vaikka haluakin olisi. Jos jotain tärkeää jää tekemättä kun opettaja tutustuu uusiin välineisiin/menetelmiin, niin hyötyä ei oikein synny. Entiselläkin on pärjätty.

Opettajien työaikakysymykseen tullaan taas. Yhteiseen tavoitetietoiseen kehittämiseen ja oppimiseen tulisi olla reilummin aikaa. Jospa olisi vaikka viikko aikaa ennen opetustyön alkua yhdessä kokeilla ja valmistautua ottamaan haltuun uusia välineitä ja alustoja, joita syntyy koko ajan! Yhdessä oppii, innostuu ja uskaltaa enemmän kuin yksin puurtaessa. Takaiskut kestää paremmin kun kaveri on mukana.

Voi olla vaikea erottaa toisistaan uuden mahdollisuudet ja puutteellinen kokeilutoiminta. Jos uusi ei heti toimi, sitä voi moittia huonoksi. Uusi opetussuunnitelma, uudistuva teknologia tarjoaa mahdollisuuksia joihin tarttumalla hyötyä syntyy varmasti. Opettajan työ on entistäkin antoisampaa ja oppilaat voivat oppia paremmin. Aikaa tarvitaan hyödyn kehittämiseen ja sen havaitsemiseen. Ajan organsiointi koulun työyhteisölle on johdon asia. Opettajan asia on poistua hiukan mukavuusalueeltaan tai valloittaa mieluiten uusia mukavuusalueita.

Vielä on kesää jäljellä.


lauantai 15. heinäkuuta 2017

Koulutuksen paikka

Entinen oppilaani ajoi pihan ohi ja pysähtyi juttelemaan. Aika nopeasti aukeni keskustelu koulutuksesta ja työelämästä, tässä ajassa. Kiva juttutuokio.

Matti (nimi muutettu) oli hakeutunut työelämään suoraan lukiosta. Hän oli hakenut isoon yritykseen it-osaamista vaativaan tehtävään, johon vaadittiin ammattikorkeakoulututkinto. Rekrytoija oli kysynyt että miten hän aikoo kompensoida puuttuvan tutkinnon. Ilmeisesti hän oli vakuuttunut nuoren miehen osaamisesta ja tarmosta, koska Matti tuli valituksi. Osaamista yritykset varmaan hakevat enemmän kuin tutkintoja.

Matti kertoi että nyt on kiva tehdä pari vuotta työtä ja hankkia kokemusta ja hoitaa sitten myöhemmin koulutus "alta pois".  Hän arveli, että opiskelusta saa paljon  enemmän irti, kun tietää miten tietoa ja osaamista käytetään työelämässä. Kuvaava oli lausahdus: "Opoista ei kyllä ole hyvää sanottavaa, kukaan ei sanallakaan maininnut, että lukiosta voi mennä myös töihin." Niin, jostain syystä se on valtakunnan virallinen kanta kai, että koulusta mennään opiskelemaan ja sitten tutustutaan opiskellun alan työelämään. Voisiko sen ajetella toisinkin päin? Eikä kaikista voi tulla tutkijoitakaan, vaan nyt on auki monenlaisia opiskeluväyliä. Tämäkin seikka käsiteltiin keskustelussamme monta kertaa.

Keskustelu kuvasi minusta sitä, että työelämän ja koulutuksen rajapinta pitää olla ajan tasalla ja vahva. Nuoret näkevät työmarkkinoiden olevan aivan uudenlaiset, kertakoulutus ei enää riitä, vaan ammatteja vaihdetaan ja työpaikkoja tulee kaikilla olemaan monta. Itse olen ollut aikamoisessa suojatyössä, kun kerran valmistuttuani olen saanut harjoittaa ammattiani samalla työnantajalla yli 30 vuotta. Mutta se ei estä oppimasta uutta, onneksi....

Opetuksesta ja ammattiin valmistumisesta Matti totesi: "Kyllähän opettajissa kohtasi niitä, jotka olivat  ilmeisesti kerran valmistuttuaan ajatelleet, että ei tarvitse oppia uutta. Varsinkin lukiossa huomasin tämän." No, otos on onneksi aika pieni. Sama ilmiö on olemassa varmaan monilla aloilla, varsinkin julkkisella sektorilla, pelkään pahoin. Mutta sekin muuttuu nopeasti.

Tämä pohdiskelu sopii kesään, nyt tai viimeistään koulun alkaessa opettajien kannattaa yhdessäkin pohtia työtään. Mikä on tehtäväni koulussa? Millaisia muutoksia on tarpeen tehdä koulussa?  Miten varustan oppilaani elämään yleensä ja varautumaan nopeassa muutoksessa olevaan työelämään?
Toki voi arvioida myös sitä, mikä on toimivaa ja säilytettävää, sitäkin varmasti on.

perjantai 7. heinäkuuta 2017

Lapsen paras paikka kasvaa?

Opetus- ja kulttuuriministeriö tilasi selvityshenkilöiltä raportin varhaiskasvatuksen tulevaisuudesta (linkki Hesarin uutiseen).

Raportin pohjalta (ja kai muutenkin) ministeriö on lähettänyt lausuntokierrokselle esityksen varhaiskasvatusmaksujen alentamiseksi. (linkki)

Kuulostaa hyvältä vai? Maksujen alentamisella pyritään siihen, että kaikilla on yhtälaiset mahdollisuudet laittaa lapsensa varhaiskasvatuksen piiriin. Mutta tuossa raportissa on muitakin ulottuvuuksia.

Kun samaan aikaan sanotaan, että kannustetaan vanhempia (pääasiassa äitejä, vaikka sitä ei sanota) töihin ja lapsia varhaiskasvatuksen piiriin, tulemme ikuisuuskysmykseen siitä, että missä on lapsen paras paikka kasvaa?  Nämä kaksi tavoitetta eivät välttämättä ole ristiriidattomia. Toisaalta on uskottavaa, että monet näkevät varhaiskasvatuksen tasoittavan koulutuksellisia lähtökohtia, toisaalta paineet saada työvoimaa kodeista liikkeelle voivat olla vastoin lapsen etua.

Raportissa ehdotetaan esiopetuksen ulottamista viisivuotiaisiin. Toivottavasti tämä ajatus ei avaa (taas) keskustelua oppivelvollisuusiän laskemisesta viiteen vuoteen. Sellaisen hyödyllisyydestä ei kai ole hyvää näyttöä?

Raportissa ollaan huolestuneita varsinkin vähäosaisten perheiden lasten heikosta osallistumisesta varhaiskasvatukseen. Tässä suhteesssa vertailumaissa osallistutaan varhaiskasvatukseen runsaammin. Ovatko köyhät siis huonompia kasvattajia kuin varakkaat, jos juuri heidän lastensa paikka olisi ennemmin varhaiskasvatuksessa? Hiukan kärjistäen näinkin voi kysyä.  Lapset ovat vanhempiensa vastuulla ja koti pienen lapsen paras paikka kasvaa. Tämä lienee arvo, jonka kaikki hyväksyvät? Poikkeamia tietenkin on. Kaikilla lapsilla ei ole hyvä koti, mutta useimmilla on.

Se, että pienituloisten lapset ovat enemmän kotona kasvamassa, on luonnollista. Hyvätuloisilla on urapaineita ja varmaan usein halujakin käydä töissä enemmän kuin pienituloisilla. Veikkaanpa , että useilla hyvätuloisilla on vaikeuksia löytää aikaa riittävästi lapsilleen.

Keskustelu lasten edusta on usein kaksijakoinen. Toisaalta yhteiskunta asiantuntijoineen haluaa parantaa kaikkien olosuhteita, jolloin holhoukseltakin on vaikea välttyä. Toisaalta ainakin Suomessa on kotien asema ollut suvereeni ja lasten kasvatus perheiden oma asia. Vuoropuhelu on tarpeen ja se jatkuu. Toistaisesti olen ollut aidon valinnavapauden vankka kannattaja.

Raportissa halutaan ilmeisesti myös ottaa kantaa varhaiskasvatuksen nimikkeisiin. Sosionomeja ei enää nimitettäisi opettajiksi. Johtuuko tämä siitä, että työryhmää on vetänyt professori?  Rajanveto on ehkä koulutusyksiköiden ja ammattiliittojen välistä vallanjakoa. Mikäli nimikkeiden käyttöön ei liity arvostusasetelmaan, niin hyvä sitten.

Varhaiskasvatuksen työyhteisöissä on muutoinkin olemassa näkyviä tai näkymättömiä jännitteitä eri työntekijäryhminen arvoasetelmissa. Työyhteisö toimii, kun työntekijät tuovat oman vahvuutensa yhteiseen tehtävään. Arvostuksen ei tarvitse nousta ammattiasemasta käsin. Hyvin toimivat varhaiskasvatusyhteisöt toimivat varmaan juuri keskinäisen arvostuksen ja luottamuksen lämmössä.

Olen saanut olla kasvattaja töissäni ja kotona. Muiden lapsien kasvattaminen muistuttaa oman vanhemman roolin vastuullisuudesta. Kaikessa tässä hyvää tarkoittavassa kotien kasvatustehtävän täydentämisessä/auttamisessa minua joskus huolestuttaa, että miten se tuki saadaan kotiin saakka? Sinne missä sitä eniten tarvitaan.  Jos vanhemmat luovuttavat liian suuren osan kasvatustehtävästään yhteiskunnalle, seuraa siitä myös voimattomuutta omaan tärkeään rooliin kasvamisessa.


perjantai 16. kesäkuuta 2017

Opettajan loma

Kesäloman aikaa opettajilla.

Olen aina ihmetellyt koulujen rankkaa loppusuoraa arviointineen ja juhlineen. Voisiko loppurutista lieventää? Ainakin isoilla kouluilla juhlien järjestelyvuorot helpottavat. Luulisi, että uuden opsin arviointiuudistukset mahdollistavat toukokuun koeruuhkan lievennystä.

Pitkä kesäloma, onhan se hieno asia.  Aina sitä on jouduttu vähän selittelemään. Opettajat sanovat mielellään, että opettaminen on niin raskasta ja vaativaa ja pitkä loma on siksi tarpeen. Mutta onhan muitakin vaativia töitä, että sikäli monet muutkin ansaitsisivat samaa. Vaikkapa kaikki vuoro- tai yötyöläiset olisivat pitkän loman tarpeessa. Taikka sairaanhoitajat ja onhan heitä.

Mutta muistellaanpa. Opettajien loman ovat taanneet meille aikoinaan asiakkaamme eli lapset, nuoret ja etenkin heidän vanhempansa. Maatalous-Suomessa ei ennen nimittäin voinut pitää lapsia "joutilaina" kesällä koulussa, vaan heitä tarvittiin  töihin. Ja syksyllä annettiin vielä perunannostolomaa. Opettajan palkassa taidettiin alun perin huomioida opettajan joutilas aika...

 Nyt loma on saavutettu etu, vaikkakin tavallaan opettajilla on vain normiloma, mutta työskentely on keskeytetty. Kolmen kuukauden loma meni aikoja sitten.

Lomalla sopii olla myös hiukan laiska, vaikka perinteisesti suomalaiset menevät mökeilleen työlomalle. Onkohan se muuttumassa? Aika monille kertyy kuitenkin lomalle rästejä.

Kun kirjoittaminen kesällä ei aina maistu, niin laitan tähän vlogin opettajan lomasta:

video




torstai 8. kesäkuuta 2017

Koulun tehtävä

Juttelin äskettäin entisen rehtorini kanssa. Jorma lähtee eläkkeelle (ainakin ositttain)  oltuaan yli 40 vuotta saman koulun ensimmäisenä rehtorina Sipoon Söderkullassa. Aikamoinen suoritus!

Keskustelumme ajautui, kuten niin usein ennenkin siihen, että mikä on koulun tehtävä? Keitä varten koulut ovat? Olemme aina olleet täsmälleen samaa mieltä. Koulut ovat koteja ja oppilaita varten. Yhteistyötä kotien kanssa on vaalittava ja tiivistettävä. Koulussa on hyvä olla ovet auki. Tiedän, on muitakin näkökulmia tai ainakin painotuksia.

Kun olen hiukan tutkinut koulujen historiaa täällä Sipoossa, huomaa, että opettajat ymmärsivät ennen tehtävänsä laajasti sivistyksen ja kulttuurin edistäjiksi. Opettajat istuttivat marjapensaita, opettivat terveellisiä elintapoja ja jopa tilasivat kylälleen sanomalehtiä. Esimerkiksi opettaja Mimmi Lindroos, joka toimi myöskin yli 40 vuotta koulussaan Sipoon Massbyssä, antoi aina koulun päättävälle oppilaalleen omenapuun istutetettavaksi. Hieno tapa!

Miten tämän laajan sivistystyön näkemyksen voisi tuoda tähän päivään ja onko se edes tarpeellista? Minusta on. Tietoa on saatavilla enemmän kuin koskaan. Koulun merkityksellisyys syntyy sen tehtävästä ja siitä kasvavasta arvostuksesta.  Minusta tehtävää voisi kuvata näin: Koulun tehtävä on tuottaa ympäristöönsä hyvinvointia. 

Uskon vahvasti, että opettajan työn mielekkyys syntyy siitä, että voi tehdä jotain tärkeää ja palvella tulevaisuutta. Ihminen on kokonaisuus, pelkkää tietoa ei voi jakaa, vaan ensin olisi huolehdittava siitä, että mahdollisuudet oppimiseen ovat hyvät. Opettaja voi vaikuttaa oppilaidensa ja ohjattavan ryhmänsä innostukseen ja itseluottamukseen. Hän voi ohjailla ryhmän dynamiikkaa itseohajutuvalle tielle. Pitämällä hyvät yhteydet koteihin koulu ja yksittäinen opettaja saavat tukea kodeista. Syntyy yhteisöllisen oppimisen mahdollisuus. Se tapa miten on opittu, vaikuttaa suuresti sosiaalisten taitojen kehittymiseen ja oppilaan kykyyn tuntea vahvuutensa. Koulusssa jaetaan tärkeitä elämän eväitä.

Voisiko uuden opsin edellyttämä kokonaisempi opetus ja opettajien yhteistyö mahdollistaa entistä paremmin sen, että koulun työyhteisöllä on yhteisenä arvona oppilaiden hyvinvoinnin lisääminen? Ja etenkin sen, että sen eteen voidaan tehdä yhdessä töitä, yhteisin sopimuksin? Uskonpa, että tätä monessa koulussa on ajateltu ja kesän jälkeen aletaan toteuttamaan. Silloin palattaisin tavallaan menneisyyteen, hyvällä tavalla. Koulu on tärkeä hyvinvoinnin perusta kaikille oppilailleen.


lauantai 20. toukokuuta 2017

Tutorit tuloo!

Olen viime aikoina saanut olla mukana  ideoimassa paikallista tutor-toimintaa. Se on oikein hyvä hanke, jonka tavoitteita ei ole pelkästään helppo toteuttaa. Samalla hiukan huolestuneena panen taas merkille, miten samoja ideota tarjotaan uusina uusille sukupolville. Merkki siitä että oppimisella on lyhyet muistijäljet.

Uskon vahvasti että opetuksen kehittämisen ja yhdessä oppimisen kannalta ajatus aidossa tilanteessa tehtävästä vertaisohjauksesta on erittäin toimiva. Opettajien täydennyskouutuksessa on palanut rahaa hukkaan kymmenien vuosien ajan. Valmiiksi innostuneet opettajat ovat lähteneet kurseille, mielellään kauas, tapaamaan toisia samoin ajattelevia. Kouluun palattuaan opettaja on usein saanut huomata, että hänen oppimansa ei kiinnosta muita.  Opetustyö mielletään niin persoonalliseksi, että sitä ei voi ymmärtää muut kuin jokainen opettaja itse. Onneksi muutoksia on tullut ja tulee. Yhteisopettajuus kiinnostaa yhä enemmän. Kun osallistuin  OPH:n ensimmäiselle työparikurssille kohta kaksikymmentä vuotta sitten, oli kurssia vaikea saada Heinolassa täyteen...

Mutta nämä tuutorit. Työsarka tulee olemaan haastava ja tutoreilta vaaditaan monia taitoja. OPH onkin listannut tutorien koulutustarpeita. 

Toivottavasti kovin moni tutori ei lue listaa, ainakaan liian tunnollisesti. Kaikkea ei tarvitse osata mutta on hyvä tutustua monipuolisesti asioihin.

Anneli Rautianen kuvaa Opetin -sivustolla tutorien osaamista näin:

On tärkeää, että tällaisella opettajalla on vahvat pedagogiset ja kehittämisen taidot. Hänellä on hyvä olla myös vahva teknologiaosaaminen ja taito opettaa vertaisiaan, tiivistää opetusneuvos Anneli Rautiainen tutoropettajalta vaadittavaa osaamista.

Ei ole helppo löytää opettajia, jotka ovat vahvoja ainakin kolmella alueella:

- monipuolinen pedagoginen osaamien ja uusien välineiden hallinta
- halu kehittää uutta ja kokeilla
- hyvät vuorovaikutustaidot, joiden avulla saavutetaan tutortoiminnassa tarvittava luottamus

Mutta, tutor-opettajakin on oppimassa, eikä hänen tarvitse olla valmis. Tarvitaan halua kehittyä, ymmärtää näkemäänsä ja toimia yhdessä.

Kun tässä on jo useita vuosia kulunut tvt-pedagogian parissa niin on syntynyt käsitys, että tarvitaan paitsi osaamista käyttää uusia välineitä, niin varsinkin kykyä ymmärtää mitä lisäarvoa ne tuovat opetukseen. Ja sen jälkeen tulisi löytää mielekkäitä ja toimiva opetusjärjestelyjä, joissa oppilaat ottavat paljon vastuuta ja toimivat yhdessä. Tällöin pitää luopua opettajajohtoisesta toiminnasta aika suurelta osin ja siirtyä johtamaan taustalta. Jos semmoinen asetelma ei ole tuttu, niin toimintaa voi oppia. Tutorit ovat toivottavasti juuri näissä tilanteissa suureksi avuksi.

Kyllä on kiinnostavaa nähdä miten uutta opsia saadaan myös tutorien avulla jalkautumaan.



maanantai 8. toukokuuta 2017

Oppimisen kuuluu olla kivaa

Otsikon lause on lainaus Laura Tuohilammen kirjoituksesta Tule sellaisena kuin olet? (lue tästä)
Kirjoitus kuuluu Teknologiateollisuuden 100-vuotissäätiön tilaamaan kirjoitussarjaan Sata tarinaa matematiikasta. Hieno tapa osallistua juhlavuoteen!

Laura on mainion Matikkanälkä- kirjan kirjoittaja, tutkija ja yliopistonopettaja. Hän puolustaa rohkeasti matematiikan asemaa hauskana ja oppimiseen innostavana aineena. Olen ihan samoilla linjoilla Lauran kanssa. Jos jokin asia on vaativaa, niin se voi silti olla (ja nimenomaa siksi)  innostavaa. Kun jotain haluaa kovasti tietää, jaksaa myös ponnistella.

Tulee mieleen Kamerakynä-koulutusvideo Kevään merkkejä jossa oppilas (tokaluokkalainen poika) toteaa että kuvaustehtävä oli kiva koska "Se oli semmosta vaikeeta eikä helppoa". Hän tarkoittaa varmaankin että oli riittävästi haastetta, jotta kiinnostus herää ja säilyy. Kun tämmöinen voimavara on olemassa, niin se kannattaisi valjastaa  mahdollisimman usein palvelemaan oppimista koulussa.

"Pakko on huono innostaja" toteaa Laura.  Tulevaisuuden työmarkkinoilla, jonne koululaisiamme kasvatamme, ei enää riitä että tekee työtään vain velvollisuuden tunteesta. Silloin yleensä jäävät uudet ideat ja käytännöt syntymättä. Innoton työteko ei tuota kovin paljon uutta ajattelua, jota kuitenkin kaivataan yhä useammin.

Kun sanotaan, että on tarpeen oppia puurtamaan ja tekemään ikäviäkin töitä, niin ollaan oikeassa ja väärässä. Varmaan on hyvä kasvattaa lapsi sietämään tylsää ja innostamatonta toimintaa, mutta eihän se voi olla enää kovin tärkeä kasvatustavoite. Markkinatalouteen perustuva hyvinvointiyhteiskuntamme on jo päättänyt arvoksi, että jokaisella on oikeus toteuttaa itseään ja löytää vahvuutensa. Jo aivan pieni lapsi oppii tekemän valintoja, jotka palvelevat hänen yksilöllisiä tarpeitaan. Olisi kovin hurskasta ajatella, että koulussa voidaan opettaa omaksumaan ihan toisia arvoja kuin ympäröivässä yhteiskunnassa on. Kriittistä ajattelua kylläkin on hyvä aina opettaa.

Kun on opittava joka tapauksessa entistä monimutkaisempia asioita ja jatkuvasti uutta, niin tuosta haasteesta selviää ilman muuta parhaiten jos opetus ja kasvatus on pystynyt tuottamaan sisäisen motivaation. Silloin säilyy halu ja kyky oppia uutta parhaiten.

Lainaan vielä lopuksi Lauraa: "Tämä on koulutukselle paras mahdollinen lopputulos: Itseohjautuva ja itseään kehittävä yksilö, jota ei tarvitse loppuelämänsä ajan ohjailla erilaisin pakkokeinoin."
Näin on.



sunnuntai 30. huhtikuuta 2017

Ihmisen laiskuudesta

Vapunaatto. Lumi- ja räntäsade ulkona ei oikein tunnu asiaankuuluvalta. Mutta, vappu on kuulemma työn juhlaa, joten on hyvä hetki pohtia työtä, ahkeruutta ja laiskuutta.
Ehkä en pelkätään laiskuuttani palaa hiukan samaan aiheeseen kuin edellisessä päivityksessä.

Ahkeruus on ilomme, opetettiin kai ennen ja jotenkin samoin ajatuksin nytkin suhtaudutaan työtekoon. On hiukan filosofinen kysymys ovatko lapset ja nuoret työssä koulussa. Työn etiikkaa kumminkin tarjoamme oppimiseen ja opiskeluun. Koulussa ollaan myös elämässä elämää ja kasvamassa, se on hyvä muistaa. Koulu on työpaikka vain opettajille.

Miten suhtautua ahkeruuteen ja laiskuuteen kasvattajana? Olen sitä usein pohtinut. Varsinkin aikamme jossa on käynnissä arvaamaton kulttuurinen murros, asettaa monet teollisen ajan hyveet uuteen valoon. Nyt työnteko saa ja usein sen pitääkin olla hauskaa, jos halutaan synnyttää uusia innovaatioita. Ilman laiskuutta tai ainakin halua tehdä asiat helpommin, olisi moni keksintö jäänyt keksimättä. Oppimisesta tiedämme kai nykyään, että siinä voi olla rentoja hetkiä ja sitten myös ahkerointia, vaikkapa puurtamistakin- mutta ei liikaa, koska se tappaa kiinnostuksen.

Vanha kamuni Martti kirjoitti mainiosti blogissaan uuden opsin suhteesta koulun arkeen:                 "Ope mä oppisin paremmin jos sä selittäisit ja kertoisit" (linkki)

Martti kertoo kuinka eräs opettaja oli halunut toteuttaa uutta opsia ja kyseli oppilailtaan miltä uusi opetustapa tuntuu. Vastaukset olivat (tietysti) konservatismin vastaisku, joista opettaja teki sen päätelmän, että pitää siirtyä osittain entiseen.

Tarkastelelen paria lausetta:

"Mä en tee mitään ku ei tästä tuu numeroo"  Mitä se on? Koulu on häivyttänyt lapsen luontaisen innon oppia ja tutkia. Ulkoinen palkkio on syrjäyttänyt sisäisen motivaation.

"Oppisin paremmin jos pitäisit kokeen" Mitä se on? Ihan sama ilmiö kuin edellä. Tässä vielä korostuu se, että oppilas on luovuttanut opiskelunsa motivaation ylläpidon opettajalle.

"Ope mä oppisin paremmin jos sä selittäisit ja kertoisit" Mitä se on? Oppilas on tottunut olemaan vastaanottaja ja on omaksunut roolin jossa ei paljon tarvitse ajatella itse.

Luulisin, että mitä pienemmiltä oppilailta kysyttäisiin vastaavissa tilanteissa, niin sitä innostuneempia vastauksia saataisiin. Pitkä kouluputki urauttaa...

Kerronpa (vaikka olen täällä varmaan joskus kertonutkin) oma kokemuksen asiasta noin neljän vuoden takaa:

Eräässä koulussa meillä oli tvt-oppimisen projekti. Matematiikan opettaja kokeili pari viikkoa käänteistä opetustilannetta, jossa uuden oppiminen oli siirretty kotiin opetusvideoiden katsomisen pariin. Koulussa siten varmennettiin opittua. Kun päättöarvioinnissa kasiluokkalaiselta tytöltä (hyvin pärjäävältä) kysyttiin, että mitä mieltä hän on ollut tästä tavasta oppia, oli vastaus: "Kyllähän tämä on mukavaa vaihtelua, mutta mieluiten opiskelen vanhalla tavalla." Kun kysyimme miksi, niin syykin selvisi: "No, kun tässä joutuu ajattelemaan niin paljon itse."  Aika jäätävä vastaus....

Suomi elää kulttuurista ennenkokematonta murrosta. Emme tiedä mitä ammatteja on jäljellä tai tullut uusia, kun koulussa nyt olevat valmistuvat ammatteihin. Emme oikein edes tiedä millaisia valmiuksia tulevassa yhteiskunnassa pärjäämiseen tarvitaan. Mutta oppia pitää varmaan haluta.

Keskimäärin olemme mukavuudenhaluisia, minä ainakin. Se on ollut siunaukseksi monen asian kehittämisessä. Ihminen  oppii kun on innostunut, mutta mukavuusalueilta on hyvä osata poistua.

Armeijassa 70-luvun hämärässä menneisyydessä olin huolissani siitä, että suuri osa porukasta tuntui omaksuneen käsityksen, että työn välttely on tarpellinen taito. Eiköhän sielläkin ole menty eteenpäin ja uskon että koulussakin parhaillaan tehdään töitä oppimisen innostuksen palauttamiseksi. Ja opetetaan myös tarvittaessa puurtamaan.

Tärkeää on nostaa koulun merkitystä oppijoiden elämässä  ja pitää yllä oppimisen intoa. Sittenhän kaikki onkin helppoa!





keskiviikko 19. huhtikuuta 2017

Elämäänsä tyytyväiset

Pisa jaksaa aina vaan kiinnostaa, varmaan siksi että sen avulla voidaan valottaa monia todella kiintoisia ilmiöitä.

Tänään levisi medioissa kommentteja uusimman Pisa-tutkimuksen tyytyväisyysmittausten tuloksia.
Kommentoin mediasta lukemaani. Isossa lehdessä (HS 18.4.) oli valotettu asiaa laajasti: Uusi tutkimus paljastaa: Suomalaisnuoret ovat hyvin tyytyväisiä elämäänsä- Aasian menestyjämaat jäivät kauas taakse.

Sattuipa kohdalleen. Edellisessä päivityksessä juuri pohdiskelin koulun kahden päätehtävän, kasvatuksen hyvään elämään ja opetuksen jatko-opintokelposeksi, mahdollista ristiriitaa. Suomalainen koulumenestys näyttäytyy yhä, noh, suomalaisemmalta. Täällä pärjätään ilman hiillostusta ja paineitakin. Menestystekijämme ovat varmasti jatkossakin muualla kuin armottomassa pänttäämisessä ja ylipitkissä koulupäivissä. Sehän tarkoittaa että opettajilla on edessään kiinnostava todellista asiantuntijuutta vaativa tehtävä. Hienoa!

Äkkiä lukien poimin kolme kiinnostavaa asiaa, joiden samanaikainen esiintyminen on ainakin alkuunsa hämmentävää.

- Etenkin pojat ovat elämäänsä tyytyväisiä. Vaikka heidän tuloksensa koulussa ovat tyttöjä paljon huonommat ja vaikka pojista muodostuu se joukko joka uhkaa jäädä koulutuksen ja työelämän ulkopuolelle. Tytöt, vaikka menestyvät paremmin ovat paljon tyytymättömämpiä. Hmm?

- Suomalaisnuoria ei ahdista mahdolliset heikot arvosanat, toisin kuin useissa maissa. Suomessa ei ole myöskään tiukkoja valtakunnallisia testausjärjestelmiä hiostamassa oppilaita ja opettajiakin.

- Nuortemme koulumotivaatio on edelleen kadoksissa. Koululaisten suoritusmotivaatio oli vertailun alhaisin, mutta tulokset toki hyviä.

Tästä seuraa hiukan kummallisia ajatuskulkuja: Pitääkö kasvattaa laiskoja mutta tyytyväisiä kansalaisia vai opettaa ahkeruuteen ja johdattaa stressaavaan suoritusopiskeluun? Ja mieleen nousee satu Muurahainen ja Heinäsirkka...

Ehkäpä vaihtoehdot eivät meillä ole nämä. Poikien (ja tyttöjenkin) myönteinen elämänasenne on vain saatava tukemaan koulumenestystä. Uusi opsimme on jo ottanut huomioon tilanteen. Hesarissa professori Jouni Välijärvi sanoo kaiken sen mitä itse haluaisin sanoa, mutta paremmin kuin osaisin: 

Välijärven mukaan tulevaisuudessa avainsana on osallistava ja yhteisöllinen pedagogiikkaa. Hänen mukaansa nuorten omat ajatukset tulee ottaa entistä enemmän huomioon koulutyön suunnittelussa.  Nuoret olisi tärkeää saada ymmärtämään, että oppiminen ei ole tärkeää vain tutkintojen ja työelämän kannalta, vaan se on arvo sinänsä ja lisää laadukasta elämää.

”Siinä voitaisiin hyödyntää tehokkaammin teknologiaa ja ottaa oppilaiden omat ideat ja aloitteet nykyistä enemmän mukaan koulutyön suunnitteluun. Se on meidän keskeinen haaste”, Välijärvi sanoo.

”Osallistava ja yhteisöllinen pedagogiikkaa on tulevaisuutta, joka myös valmentaa tulevaan työelämään, jossa tehdään asioita yhdessä eikä yksin nurkassa tuhertaen.” HS

Ihan niin. Viimeisimmässä kirjassamme lanseerasimme käsitettä pedagoginen viihtyminen, josta opettaja on ryhmäänsä ohjatessaan vastuussa. Juuri noista asioista on silloin kyse.

Yhteisöllinen pedagogia ja pedagoginen viihtyminen ovat työkaluja jolla voidaan pysäyttää myös huolta herättävä ilmiö, jossa osa koululaisista (15%)  tuntee olevansa koulussa ulkopuolinen. Ulkopuolisuuden tunteesta kehittyy usein koko elämää varjostava haitta. Koulussa voidaan toimintakulttuuria ja pedagogisia käytäntöjä kehittää niin, että kukaan ei jää yksin. 

Uuden opsin toteuttaminen on nyt erityisen tärkeää.  Ja monin paikoin ollaan innolla tehty jo paljon.

tiistai 11. huhtikuuta 2017

Arviointia vai arvostelua?

Kas tässä kysymys.

Olin reilu viikko sitten Kriittisen Korkeakoulun järjestämässä Kasvatuksen foorumissa jossa Irmeli Halinen kuvasi uuden opetussuunnitelman tämän hetken näkymiä: Mikä koulussa muuttuu ja on jo muuttunut ja Juhani Rautapuro valotti arvioinnin nykytilaa esityksellä:  …and justice for all? Perusopetuksen oppilasarviointi puntarissa.

 Oli oikein antoisa tilaisuus, josta riitti kotonakin puhuttavaa. Minulta oli pyydetty puheenvuoro tuohon arviointiesityksen jälkeen. Sen sisältö oli suunnilleen tämän suuntainen (ja siitä ajatus on jo jatkunut):
Opettajan tehtävä on kasvattaa ja opettaa. Jostain syystä silti arviointi kohdistuu lähes täysin opetukseen ja oppimisen tuloksiin ja on ollut enemmän arvostelua kuin arviointia. Vaikka tiedämme  (ja Rautapurokin sen taas esitti) että perinteinen numeroarviointi on melkein arpapelia, niin kuitenkin sitä käytetään. Tutkimukset osoittavat nimittäin selkeästi, että  koulussa kuutonen onkin toisessa koulussa yhdeksän. Numerot eivät vastaa toisiaan ja asettavat oppilaat eriarvoiseen asemaan. Rautapuro totesikin sattuvasti että vanhempien pitäisi yritää saada lapsensa kouluun johon pyritään vähän, On todennäköistä, että siinä koulussa saa hyvät numerot helpommin kuin ns. eliittikouluissa. Kysymys kuulukin: Kun numeroarviointi on melkoisen huono tapa antaa arviointia, miksi sitä kuitenkin käytetään?
Suomessakin halutaan vielä vähentää  pääsykokeita oppilaitoksiin, vaikka ne takaavat parhaiten tasapuolisen mahdollisuuden päästä jatko-opintoihin. Ihmeellistä.

Miksi sitten käytämme (oppimisen) numeroarvostelua, jos siitä ei ole oikein mihinkään?
No, onhan sitä aika helppo käyttää. Ja ainahan sitä on käytetty... Nyt olisi kyllä jo tekniikkaa, jonka avulla voidaan kerätä monipuolista näyttöä. Opettaja joutuu ja on tottunut minusta vieläkin arvioinnissa arvostelemaan opetuksen/oppimisen melko yksiselitteisiä tuloksia, vieläpä vertaamalla muihin. Järjestelmä tuo opettajille valtaa ja kertoo varsinkin koulutuksen tarpeesta tuottaa standarnisoidusti oppineita yksilöitä yhteiskunnan tuottaviin tehtäviin. Kaikuja säätyjen ja teollisen vallankumouksen ajoilta...

Mutta palatakseni kasvatukseen ja opetukseen. Arviointikäytännöt tuovat esiin opettajan kaksijakoisen ongelman koulutuksen nykykäytännöissä. Oppimisen arvostelu lyö usein korville kasvatuksen tavoitteita. 

Vaikka tiedetään että negatiivinen palaute on motivaatiolle tuhoisaa, niin arvostelussa on perinteisesti varattu paikka "huonoille". Kyllä minä sitä aina ihmettelin että miten antamani kuutonen liikunnassa auttaa numeron saanutta poikaa innostumaan elinikäisestä liikuntaharrasteesta? Ei varmaankaan mitenkään, vaan päinvastoin usein tapahtuu syrjäytymistä ja motivaation romahdus. Numeroarvostelussa varataan paikka huonoille, jotka ovat vuodesta toiseen niitä samoja, jotta tiedetään ketkä ovat hyviä. Niinhän se on.

Kasvatusmielessä tarvitsisimme arviointia, jonka avulla kukin asettaa tavoitteen omista lähtökohdistaan ja eteneen prosessissa tavoitteensa suuntaan. Opettaja auttaa tavoitteen asettamisessa ja tukee niihin pääsemisessä. Jotta ihan jokainen voisi löytää vahvuutensa, luoda merkitystä ja hallita elämäänsä, tarvittaisiin arviointia, ei arvostelua. Kasvatuksen tulosten arviointi on vain kovin vaikeaa.

Nyt kun uusin opetussuunitelma pyrkii taas siirtämään koulutuksen tehtävää kasvatuksen, valmennuksen ja yksilön omien vahvuuksien tukemiseen, tarvittaisiin uusia arviointitapoja- ja kyllähän niitä opsi tarjoaakin, kun tarkasti luetaan. Kannustaminen on arvostelua tärkeämpää.

Minun ihannekuvassani yo-kirjoituksista vihdoin luovutaan ja sen tilalla opiskelijat tekevät oppiainerajat ylittävän lopputyön. Jos lukiosta on tarkoitus hakeutua korkemman asteen opintoihin, niin lopputyö valmentaisi varmaankin paremmin tulevaan. Oppilaitokset saavat parhaan opiskelija-aineksen omilla pääsykokeillaan kuitenkin. 
Perusopetuksenkin puolella arvostelun tilalle voidaan nyt tuoda paljon enemmän palautetta ja yhteistä arviointia. Sen avulla oppilas voi löytää omia vahvuuksiaan ja ennenkaikkea säilyttää uskon omiin kykyihinsä oppia uutta. Opettajille on varmasti mieluisampaa antaa sellaista tukea, josta kaikki hyötyvät. 


perjantai 31. maaliskuuta 2017

Kurin päivitystä

Hesarissa oli (taas kerran) 26.3. aiheena koulujen kuri, kun kuntavaaliehdokkailta oli kysytty HS:n vaalikoneessa : "Tekisikö tiukka kuri kouluista nykyistä parempia?"  Onneksi en enää ole kuntavaaliehdokas, sillä usein vaalikoneiden kysymyksiin on mahdotonta vastata tuntematta itseään tyhmäksi. Tämä kysymys nyt ehkä oli helpommasta päästä.

Mutta onhan tässäkin se vaikeus, että kuri-käsite tarkoittaa hyvin erilaisia asioita eri ihmisille. Sanan tulkinta liikkuu ainakin järjestys ja alistaminen -akselilla. Joillakin myös kaaos ja turvallisuus-jänteellä. Nämä nyt esimerkkeinä. On paljon käsitteitä, joita ihmiset purkavat hyvin eri tavoin. Kuri on selvästi yksi sellainen.

Suurin osa on tuollaiseen kysymykseen vastannut tietenkin kieltävästi. Kun kuri ymmärretään epätasa-arvoon ja alistamisen kulttuuriin liittyväksi, niin eihän sitä kasvatuksessa tarvita. Luulenpa että suuri osa kuria kaipaavista ei välttämättä kaipaa alistavaa ja väkivaltaista vuorovaikustussuhdetta kasvatukseen, vaan he kaipaavat häiriötöntä järjestystä. Sitä elämä tarjoaa vain harvoin, sen sijaan usein tarvitaan järjestystä joka sietää myös häiriöitä.   Rauhoittavaa ja jäsentävää järjestystä (tai siihen pyrkimistä)  koulutyökin tarvitsee. Muuten on suurten ihmisryhmien hyvin vaikea päästä tavoitteisiinsa.

Kasvatuksessa aikuisen tehtävä on olla auktoriteetti, luotettava, innostava ja turvallinen. Opettajalla on, kuten vanhemmilla kotona lapsistaan, vastuu ryhmästään. Vastuun mukana tulee velvollisuuksia ja oikeuksia tehdä päätöksiä.

Artikkelissa oli kiinnostavaa yhteisöllisyyden kannalta yhdeksäsluokkalaisten kommentit. Nuoret halusivat panostaa kiusaamisen ennaltaehkäisyyn. Ja onhan se niin, että kiusaamiskeskustelua käydään yleensä tapahtuneiden kiusaamistilanteiden kautta. Silloin korjataan jo rikki mennyttä.

Kiusaamista voi ennaltaehkäistä monin tavoin. Hyvä tapa olisi tehdä näkymätön näkyväksi opettajalle, eli tehdä säännöllisiä luokan tilannetta kartoittavia kyselyjä. Sen voi tehdä yksinkertaisesti ja nopeasti monella tavalla. Esimerkkinä   http://www.classpirit.fi/ palvelu, jota olen ollut hiukan itsekin  kehittämässä. Koulut tarttuvat toistaiseksi aika hitaasti uusiin mahdollisuuksiin saada ajantasaista tietoa, siitä mitä ryhmissä tapahtuu. Toivottavasti edetään siinäkin.

Paras väline  kiusaamisen ennaltaehkäisyyn on varmasti hyvä yhteisöllisyys. Haastatellut oppilaat nostivat hienosti esiin yhteisöllisyyden tarvetta ja sen rakenteita. He toivoivat, että luokka olisi pitkään koossa koska tuttujen ihmisten kanssa on turvallisempi olla oma itsensä kuin vieraiden. Tämän ison oivalluksen välitti seitsemäsluokkalainen Sari Alhaanperä. Kun on tehty pitkään tavoitteellista työtä, hyvä ilmapiiri on syntynut sitä kautta, toteavat nuoret. Toivottavasti kouluissa kuunnellaan tarkasti  kokemusasiantuntijoita. Parhaatkin ryhmäytymisen tai jopa oppivan  yhteisön rakentamisen yritykset valuvat pitkälti hukkaan, jos ryhmän jäsenet ja sitä ohjaavat vaihtuvat tiheään. Niin tuntuu kouluissa nykyään usein käyvän. Silloin synnytetään kiusaamiselle otollista ei-yhteisöllistä tilannetta. Paljon hyvää saadaan aikaiseksi rakenteiden ja käytäntöjen yhteisellä suuntaamisella.

lauantai 18. maaliskuuta 2017

Yksilöllisuus yhteisössä ja kännykät

Vaikka näiden kirjoitelmien aiheena on , ainakin löyhästi, kasvatuksen yhteisölliset ulottuvuudet, niin ei voi unohtaa yksilöllisyyttäkään.

Ihmisen elo kulkee monien ristikkäisten tarpeiden ja motiivien läpi. Melko merkillinen on yhteisöllisyys-yksilöllisyys akseli.  Useimmille meistä on kammottavaa jäädä yksin, ilman tukiverkkoja. Toisaalta liian tiivis yhteisö aiheuttaa monille ahtaan paikan kammoa. Varsinkin kulttuurimme nykytilassa yksilölliset tarpeet tunnistetaan ja "omaa tilaa" pidetään arvossa. Muistan tämän oman tilan ilmenneen itselleni esimerkiksi niin, että armeijassa halusin käyttää välttämättä omia sukkia ja alusvaatteita. Muutoin koin, että minuuteni pieneni liikaa. Miten tämä liittyy kouluun?

Keskustelin jokin aika sitten   Ismon kanssa koulujen tvt-kulttuurista. Jossain vaiheessa puhuimme penaaleista ja kännyköistä, että onko niissä emotionaalisesti jotain samaa? Kännykästä on varmaan tullut lähes kaikille osa persoonaa, siihen liittyvine  lukuisine valintoineen. Se ei ole vain tekniikkaa, vaan siihen on varmaankin luotu emotionaalinen side. Etenkin lapsille se on esimerkiksi esine, jonka avulla saa yhteyden isään ja äitiin. Nuoret arvostavat jo sitäkin että kännykkä luoyhteyden parhaisiin kavereihin: Kännykkä antaa turvaa. Hiukan samanlaista muistelimme penaalien edustaneen kouluaikoinamme. Penaalia oli kiva näpelöidä, vaikka ei sieltä mitään olis tarvinnutkaan. Sen sisällä oli usein itselle tärkeä kumi tai joku muu pikku esine, siis aarre.

Kun kouluissa kipuillaan sen kanssa, että miten kännykkä pitäisi olla esillä ja mihin sitä käytetään, voisi ottaa tämänkin näkökulman esille. Opettaja on koulussa yleensä asemassa, jonka voi kokea turvalliseksi. Lapset ja nuoret tulevat isoon ryhmään, jossa heitä arvioidaan monin tavoin ja jossa tapahtuu aina arvaamattomia asioita. Jotkut haluavat olla näkymättömia ja toiset haluavat herättää huomiota. Kaikki haluvat varmasti kuitenkin olla turvassa, onhan turvallisuuden tunne erittäin korkealla ihmisen tarvehierarkiassa. Jospa voidaan ajatella sitäkin, että kännykän näpelöinti ja sen esillä olo tuo myös turvallisuutta? Sen avulla voi tuoda kouluun jotain itselle tärkeää, esimerkiksi ainakin ajatuksellisesti kodin ja kavereiden tuomaa turvaa, itselle tärkeitä kuvia yms.

Koulu on paikka, jossa kohdataan erityisesti yhteisön ja yksilön jännite, parhaimmillaan rakentavasti.
Olen aina kannustanut omia oppilaitani tuomaan kouluun jotain itselle tärkeää helposti kuljetettavaa, vaikka itse tehdyn istuintyynyn, pienen pehmolelun yms.
Kun opettajia usein kovasti ärsyttää oppilaiden kännykän näpelöinti, voisikohan ajatus turvallisuuden tunteesta helpottaa? Jospa koukutus-termi on turhan yksipuolinen ja negatiivisesti latautunut kasvattajien mielessä?  Mietitään nyt, että mitä on koukuttumisen taustalla? Aito tarve vai onko kyseessä jokin uhka? Usein varmaan vain harmittaa, että on vaikea kilpailla kännykän ottaman huomion kanssa.

Kännykka ilmentää hyvin yksilöllisyyden ja yhteisöllisyyden ristivetoa. Se on yksilöllinen väline jolla pidetään yhteyttä yhteisöihin. On toki kohtuuullista odottaa, että koulussa keskitytään käsillä olevaan työhön jo senkin takia, että ryhmässä tietoisuus annetusta tehtävästä ei katoa. Opettaja tehtävä on ohjata opiskelua, ja selvät pelisäännöt ovat tarpeen. Työtä voi kuitenkin tauottaa ilman että tuottavuus kärsii, usein päinvastoin. Ehkäpä tietoa etsiessä on helposti vilkaistavissa omiakin viestejä.  Aina voi myös tarkkailla itseään. Kuinka kauan haluan itse olla ilman rakasta viestivälinettäni?




torstai 9. maaliskuuta 2017

Yhteisöllinen pedagogia, näin sen teimme

Löysin vanhoja videoita. Oman työssäoppimisen korkeakouluni osui vuosille 1998-2004, kun meillä oli kollegani Tiina Suojanen-Saaren kanssa mahdollisuus ottaa kaksi isoa luokkaa kuudeksi vuodeksi hoitoomme. Projektista kertyi ainesta kahteen kirjaan. Karttakepin kuolema-kokoelmakirjaan (2003) kirjoitimme osamme prosessin sujumisesta ja myöhemmin ilmestyi Yhteisöllinen pedagogia (2008), jossa arvioitiin jo tuloksia.

Projektia rahoitti Kriittisen Korkeakoulun Kasvatuskulttuuriprojekti. Saimme työnohjausta, pääsimme koulutuksiin ja luokkien työskentelyä videoitiin vuosittain. Nyt laitoin videot jee-,  eikun juutuubiin.

Käyttämäämme pedagogista lähestymistapaa nimitämme yhteisölliseksi pedagogiaksi. Siinä kulmakivenä oli käsityksemme eri-ikäisten oppijoiden vahvuuksista ja usko yhdessä tekemisen hyötyihin viihtymisen, motivoinnin ja oppimisen tukena.

Onneksi  saimme kaksi lähes 30:n oppilaan luokkaa. Tajusimme, että emme millään pysty huolehtiman jokaisen ekaluokkalaisen turvallisuuden tunteesta erikseen, saati että voisimme opettaa jokaista yksilöllisesti. Siispä oli pakko ajatella, että oppilaat auttavat myös toisiaan. Isot ryhmät pakottivat pois perinteisestä suunnittelusta. Ehkä olisimme muutenkin lähteneet etsimään raikkaita tuulia...

Oppilaslähtöisyys, itseohjautuvuus, korkea motivaatio, yhteistoiminnalliset työtavat, hyvä yhteisöllisyys. Siinä oli tärkeimpiä käsitteitä ja tavoitteita, joita lähdettiin hakemaan. Ja kyllähän niitä tuloksia kuudessa vuodessa tulikin, väitän. Videot ovat edelleen varsin ajankohtaisen tuntuista, mikäli takatukka ja hassut vaatteet unohdetaan :) Videot on koostettu samanmittaisiin pätkiin, joten ne saattavat päättyä vähän miten sattuu. Jos kuva on huono, johtuu se vain tekniikan kehittymisestä :)
Viimeisestä yhteisestä illasta eli ryhmien päättöjuhlista on myös video, siitä ehkä myöhemmin.

Mikäli ei jaksa kaikkia osia katsoa niin ensimmäisen osan ja viimeisen välillä on tapahtunut paljon, Niistä näkyy lähtötilanne ja se mihin on menty.

Yhteisöllinen pedagogia,  osa 1  (linkki)




Videoista välittyy ainakin se, että yhdessä tekeminen on hauskaa. Kun Tiina kanssa aloitimme kuuden vuoden projektin, niin ehkäpä tärkein tavoitteemme oli, että kuudennen luokan keväällä pitää olla paljon jäljellä sitä ekaluokkalaisen mukanaan tuomaa intoa oppia uutta. 
Aika oraakkeleja oltiin (valitettavasti). Koululaistemme koko 2000-luvun jatkunut motivaation putoaminen ja koulun merkityksen väheneminen lienee koulutuksen suurin haaste juuri nyt. Uusi ops haluaa aktiivisia oppilaita. 
Väitän, että opettaja voi vaikuttaa ryhmässään pitkäkestoisesti motivaatioon, pedagogiseen viihtymiseen ja oppimaan oppimiseen valitsemillaan menetelmillä.  Ihan hetkessä tuloksia ei kuitenkaan saada.