keskiviikko 16. elokuuta 2017

Opetussuunnitelma rajaa ja avaa

Hyvä Pekka!

Apulaisrehtori Pekka Törrönen kirjoitti osuvasti Helsingin Sanomien Mielipideosastolla opetussuunnitelmasta ja lukioista otsikolla Opetussuunnitelma kaventaa opettajien vapautta (HS 13.8.2017)


Kirjoitus olisi ihan hyvin voinut koskea mitä tahansa koulutusmuotoa. Törrönen toteaa, että opetussuunnitelma määrittää nyt myös opetusmenetelmiä, jolloin opetuksen tulisi pian olla erilaista kuin ennen. Muutos vaatii koulutoimen johdolta ja rehtoreilta pedaogista otetta. 

"Opetussuunnitelman noudattaminen ei ole mielipidekysymys vaan normi. Prosessille on luonnollisesti annettava aikaa ja resursseja."
Opettajalla on edelleen pedagoginen vapaus, mutta vapauden rajoja on kavennettu.

Lisäksi Törrönen toteaa, että Suomen lukiot eroavat huomattavasti toisistaan siinä, miten toimeen on tartuttu. Näin varmasti on myös peruskouluissa. Lopulta opetussuunnitelman 

toteutuminen käytännössä on johtamisen kysymys.  Siihen vaikuttaa myös paljon yksittäisten opettajien innostus ja ja tahto kehittää ammatillista osaamista.

Koulutyöt ovat varmaan alkaneet jo kaikkialla. Uusi opetussuunnitelma etenee koulujen käytännöissä, vielä hetken. Sitten sen vaikutus alkaa vaimentua ja kohta odotetaan uutta. 

Sellainen maailma nyt on.

 Nyt on korkea aika ottaa uudesta opetussuunnitelmasta kaikki hyöty irti. Toisaalta sitä on myös noudatettava, vaikka se ei kaikin osin miellyttäisikään. Tästä syystä ops ilmenee opettajille herkästi eräänlaisena  kaunotar ja hirviö- oliona. Mutta se kannattaa kesyttää palvelemaan omaa ammatillista kehittymistä.

torstai 10. elokuuta 2017

Tuomas Kurttila lasten asialla?

Koulun alkuviikoilla on aina puhetta koulun kuumista aiheista. Nykyään se on digitaalisuus (mitä sillä sitten tarkoitetaankin), ennen arviointi ja huonot koulukokemukset.

Lapsiasiainvaltuutettu Tuomas Kurttila on varmasti lapsen asialla. Mutta on eri asia, kuinka paljon ja mistä tulokulmasta hän arvostelee kouluja digitalisaation käytöstä oppimisen häiriöksi tai laitekeskeisyydestä. LINKKI  koko artikkeliin Savon Sanomissa  7.8.

Tässä Tuomas Kurttilan osuus artikkeliin jossa haastateltiin myös Minna Rucksteinia ja Maria Moisalaa:

"Lapsiasiavaltuutettu Tuomas Kurttila katsoo, että perusopetuksen ensimmäisillä luokilla älylaitteiden käyttö tulisi rajata minimiin.

Opetuksen laitekeskeisyys on Kurttilan mukaan uhka lasten perusvalmiuksien kuten lukutaidon kehittymiselle. Koulussa tulisikin keskittyä opetukseen ja oppimiseen, jotta laitteet voidaan ottaa välineiksi myöhemmin.

– Kouluympäristö pitäisi rauhoittaa. Sen pitäisi olla vastakulttuuri, jossa kaikkialla ympäröivä virike- ja laitepaljous ei olisi läsnä, lapsiasiavaltuutettu painottaa.

– Puhe diginatiiveista on aikuisten suurta hölmöyttä. Olen nähnyt hienosti tehtyjä sähköisiä esityksiä, mutta sisältö on höttöistä.

Myös käytäntö, jossa omat laitteet tuodaan kouluun ja osaksi opetusta, on Kurttilan mukaan haitallinen. Kaikki vanhemmat eivät voi tai halua ostaa lapsilleen älypuhelinta, hän huomauttaa. Puhelimen lisäksi liittymät aiheuttavat kustannuksia perheille.

– Tämä on ongelmallista perusopetuksen maksuttomuuden kannalta. Kun laitteita ei käytettäisi koulussa, huoltajatkin arvioisivat lapsen tarpeita esimerkiksi puhelimelle realistisemmin. Nyt heihin kohdistuu suuri paine hankkia syksyisin reppu ja puhelin.

Koulumaailman osalta kyse on ennen muuta poliittisesta päätöksenteosta ja kansallisista linjauksista, jossa digitaalisuuteen on suhtauduttu Kurttilan mielestä liian kritiikittömästi."  (Savon Sanomat 7.8.2017)


Kun tässä olen viime vuodet saanut olla mukana koulujen digiosaamisen kehittämisessä ihan käytännössä, niin laitanpa tähän muutaman oman ajatuksen asiasta.
- Vanhemmat ostavat lapsilleen älypuhelimen viestimeksi lapsen ja vanhempien välillä. Se on turvallisuutta lisäävä laite sekä lapselle että vanhemmille. Lisäksi lapsi voi pitää yhteyttä vaikka isovanhempiin ja kavereihinsa. Lapsellekin nykyaikainen puhelin on väline yhteisöllisyyden kokemiseen. Koulu ei painosta kännykän hankkimiseen millään lailla. (Juuri tänä aamuna laitoin whatsup-viestin koulunsa aloittavalle lapsenlapselle tsemppinä.)
- En ole havainnut että millään luokka-asteella mentäisiin opetukseen välinevetoisesti, pikemminkin päinvastoin. Koulussa keskitytään opetukseen, oppimiseen ja ihmiseksi kasvamiseen, kuten aina. Monipuolistuvat oppimismahdoillisuudet eivät asiaa muuta, mutta menetelmiä kyllä laajentavat. Meillä opetusta hallitsevat perinteiset kirja, paperi ja kynä. Suomessa oppilaat käyttävät digivälineitä kansainvälisesti mitattuna vähänlaisesti. Uusia digi- ja mediavälineitä voidaan käyttää opetusta parantamaan paljon enemmän, kunhan kehitetään mielekkäitä käyttötapoja lisää.
- Hyvin koulutetut ja osaavat opettajat eivät ole kritiikittömiä. Jos jokin väline haittaa oppimista, ei opettaja sitten käytä sitä- tai kehittää paremman tavan käyttää. Opettajia ei kannata aliarvioida tässä. Pikemminkin on minusta käynyt niin, että opettajat ovat hyvin varovaisia uusien välineiden käytössä. Heitä ei ole myöskään läheskään riittävästi tuettu uusien välineiden vaatiman pedagogian kehittämisessä. Koulutusta tarvitaan opetusalalla jatkuvasti, varsinkin nopeasti muuttuvien informaatiolaitteiden ja -ympäristöjen kanssa
- Kun ja jos oppilaalla on koulussa oma väline, jota voi käyttää oppimiseen, olisi hölmöä kieltää sen käyttö. Samalla periaatteella ei sitten saa esimerkiksi luistella omilla luistimilla liikuntatunneilla. Luistimet maksavat helposti enemmän kuin peruskännykkä. 
- Puhe diginatiiveista on äärimmäisen tärkeää. Olisi hölmöä olla puhumatta heistä. Digitaalisuus on muuttanut informaation tuottamisen ja levittämisen aivan kokonaan. Tietoa on valtavasti kaikkien saatavilla. Se joka parhaiten osaa hyödyntää tietoverkkojen käyttöä, saa varmasti hyvän aseman tulevaisuuden rakentamisesta. Suomessa on jo pitkään havaittu oppilaiden laskeva motivaatio koulun opetuksen vastaanottoon. Pisa-raporteissamme on epäilty että ainakin osin tämä johtuu oppilaiden odotusten ja koulun käytäntöjen kitkasta. On erittäin tärkeä tuntea näiden "diginatiivien" (tai miksi nykylapsia ja nuoria sitten nimitetäänkin) oppimisstrategia ja hyödyntää sitä koulussa.
Digitaalisuus on paljon muuta kuin kännykät. Koulun kannalta on tärkeää luoda mobiileja oppimisympäristöjä, jotka mahdollistavat oppimisen joka paikassa, yhdessä ja innostavasti, jokaisen omaa oppimistapaa tukien.
Ennenkaikkea. Koulu on ollut meillä sivistyksen kehto. Sieltä on saanut elämässä pärjäämiseen tarpeellista tietoa. Olisi aivan väärin, että koulu ei ota koppia uusien tieto- ja viestintävälineiden hyödyllisestä käytöstä. Koulun tehtävä on antaa tietoyhteiskunnan vaatimaa osaamista kaikille, pienestä pitäen. Lapset ovat jo nyt liian yksin verkossa laitteineen, osaavan aikuisen opastusta tarvitaan. Opettaja on siihen luonteva ja oikeastaan ainoa tasapuolinen mahdollisuus.

keskiviikko 2. elokuuta 2017

Kannattaa kokeilla, etenkin tätä!

Uusi lukuvuosi pukkaa päälle. Opettajat alkavat viimeistään nyt suunnitella tulevaa lukuvuotta. Opettajan ammatin hienoimpia puolia on pedagoginen vapaus. Sitä kannattaa todella käyttää.
Lukuvuoden alussa innostusta voi saada jostain uudesta työtavasta.
Nyt on sellainen tarjolla, jos ei ole vielä tuttu. Suosittelen!

Mediapedagogi Ismo Kiesiläinen on jo toistakymmentä vuotta hionut kehittämäänsä kamerakynän pedagogiaa. Opettajan käsikirja on nyt luettavissa ja ladattavissa ilmaiseksi TÄÄLLÄ .

Sivulla on mainio esittelyvideo hankkeen elinkaaresta. Tässä VIDEON LINKKI .

Sitten kun innostut asiasta enemmän ja haluat syvällistää tietojasi mediakasvatuksesta muutenkin, niin Ismo on tuottanut erinomaisen mediakasvatussivuston, josta löytyy harjoitteita ja tietoa. LINKKI

Että miksi suosittelen? Siihen on ainakin kaksi painavaa syytä.

1. Opetus painottuu paljolti tekstiin, vaikka tieto- ja viestintätekniikka (tvt)  mahdollistaa visuaalisen materiaalin käytön opetusta tehostamaan. Tvt:n mielekäs opetuskäyttö on edennyt kouluissa melko hitaasti. Usein vedotaan teknisiin ongelmiin ja kyllähän niitä kouluissa riittää. Kun olen viime vuodet saanut käydä tvt-pedagogiaa käytännössä oppitunneilla yhdessä kehittämässä, niin onhan sitä törmännyt moniin ongelmiin.
Kamerakynä on teknisesti matalan kynnyksen menetelmä. Oppilaat voivat käyttää vaikka omia kännyköitään tai kouluun voi kerätä kodeista muutaman vanhan puhelimen. Varmasti tekniikka toimii. Opettajan ei tarvitse välttämättä tutustua mihinkään uuteen välineeseen tai oppimisympäristöön.

2. Kamerakynämenetelmä vastaa uuden opetussuunnitelman oppimis- ja opetuskäsitystä. Se on moderni ja innostava tapa toteuttaa uuden opsin tavoitteita. Oppilaat toimivat aktiivisesti, tekevät havaintoja ja luovat merkityksiä. Asioita opitaan yhdessä.
Tässä on myös haastetta. Kamerakynämenetelmä ei ole pedagogisesti aivan matalan kynnyksen toimintatapa. Oppilaiden on oltava tottuneita itsenäiseen yhteistoimintaan. Myös opettajan ohjeistus on hyvin tärkeässä asemassa, jotta kaikki toimii. Mikäli ryhmä on tottunut etupäässä opettajajohtoiseen työskentelyyn, pitää yhteisöllisempää tapaa oppia ensin harjoitella. Se voisi olla mukava kehitysprojekti yhteisopettajuudelle.
Kokemuksesta tiedän että oikeastaan kaikki ryhmät oppivat kantamaan vastuuta, varsinkin kun työtapa on innostava ja jos tehtävä kiinnostaa.

Kamerakynä voi tuottaa pedagogista viihtymistä sekä opettajille että oppilaille. Oppiminen syvenee ja opettaja innostuu. Siispa kokeilemaan jos asia ei vielä ole tuttu! Ota mukaan vaikka työpari, silloin uskaltaa ja ymmärtää paremmin.

tiistai 25. heinäkuuta 2017

Hyöty irti

Kesäkeskustelut ovat hauskoja. Ihmisillä voi satunnaisessa tapaamisessakin olla hiukan paremmin aikaa jutella niitä näitä, joskus tärkeistäkin asioista.


Viime viikolla tällä Pulu-veneemme kotilaiturilla Joensuun tilan satamassa tapasin taas erään entisen oppillaani perheen ja äidin kanssa haasteltiin hetki.
Jotenkin vaan puhe siirtyi kouluun ja koulutukseen. Tulin hiukan arvioinneeksi (vaikka kaunis ilma olikin) koulujen tvt:n (tieto- ja viestintätekniikan) käyttöönoton hitautta, tai ainakin sitä, että kaikkia mahdollisuuksia ei ole läheskään hyödynnetty. Äidin kommentti oli hyvä: "Kyllä meillä yritysmaailmassa on otettu uudesta tekniikasta kaikki hyöty irti jo monia vuosia".

Jäin tätä hiukan pohtimaan. Kaikki hyöty-käsite on koulussa  usein mutkikkaampi kuin yritysmaailmassa. Kenen hyöty? Ja mikä hyöty? Opettajan ja oppilaiden hyöty on pitkälti yhteinen, mutta ei aina. Siitä voi olla kyse myös tvt:n pedagogisesti mielekkään käytön hitaahkossa kehitystyössä. Kun opettajalla on usein kiire tai ainakin monta asiaa tehtävänä, ei uusien välineiden ja niiden mahdollisuuksien tutkimiseen tarvittavaa aikaa tahdo löytyä, vaikka haluakin olisi. Jos jotain tärkeää jää tekemättä kun opettaja tutustuu uusiin välineisiin/menetelmiin, niin hyötyä ei oikein synny. Entiselläkin on pärjätty.

Opettajien työaikakysymykseen tullaan taas. Yhteiseen tavoitetietoiseen kehittämiseen ja oppimiseen tulisi olla reilummin aikaa. Jospa olisi vaikka viikko aikaa ennen opetustyön alkua yhdessä kokeilla ja valmistautua ottamaan haltuun uusia välineitä ja alustoja, joita syntyy koko ajan! Yhdessä oppii, innostuu ja uskaltaa enemmän kuin yksin puurtaessa. Takaiskut kestää paremmin kun kaveri on mukana.

Voi olla vaikea erottaa toisistaan uuden mahdollisuudet ja puutteellinen kokeilutoiminta. Jos uusi ei heti toimi, sitä voi moittia huonoksi. Uusi opetussuunnitelma, uudistuva teknologia tarjoaa mahdollisuuksia joihin tarttumalla hyötyä syntyy varmasti. Opettajan työ on entistäkin antoisampaa ja oppilaat voivat oppia paremmin. Aikaa tarvitaan hyödyn kehittämiseen ja sen havaitsemiseen. Ajan organsiointi koulun työyhteisölle on johdon asia. Opettajan asia on poistua hiukan mukavuusalueeltaan tai valloittaa mieluiten uusia mukavuusalueita.

Vielä on kesää jäljellä.


lauantai 15. heinäkuuta 2017

Koulutuksen paikka

Entinen oppilaani ajoi pihan ohi ja pysähtyi juttelemaan. Aika nopeasti aukeni keskustelu koulutuksesta ja työelämästä, tässä ajassa. Kiva juttutuokio.

Matti (nimi muutettu) oli hakeutunut työelämään suoraan lukiosta. Hän oli hakenut isoon yritykseen it-osaamista vaativaan tehtävään, johon vaadittiin ammattikorkeakoulututkinto. Rekrytoija oli kysynyt että miten hän aikoo kompensoida puuttuvan tutkinnon. Ilmeisesti hän oli vakuuttunut nuoren miehen osaamisesta ja tarmosta, koska Matti tuli valituksi. Osaamista yritykset varmaan hakevat enemmän kuin tutkintoja.

Matti kertoi että nyt on kiva tehdä pari vuotta työtä ja hankkia kokemusta ja hoitaa sitten myöhemmin koulutus "alta pois".  Hän arveli, että opiskelusta saa paljon  enemmän irti, kun tietää miten tietoa ja osaamista käytetään työelämässä. Kuvaava oli lausahdus: "Opoista ei kyllä ole hyvää sanottavaa, kukaan ei sanallakaan maininnut, että lukiosta voi mennä myös töihin." Niin, jostain syystä se on valtakunnan virallinen kanta kai, että koulusta mennään opiskelemaan ja sitten tutustutaan opiskellun alan työelämään. Voisiko sen ajetella toisinkin päin? Eikä kaikista voi tulla tutkijoitakaan, vaan nyt on auki monenlaisia opiskeluväyliä. Tämäkin seikka käsiteltiin keskustelussamme monta kertaa.

Keskustelu kuvasi minusta sitä, että työelämän ja koulutuksen rajapinta pitää olla ajan tasalla ja vahva. Nuoret näkevät työmarkkinoiden olevan aivan uudenlaiset, kertakoulutus ei enää riitä, vaan ammatteja vaihdetaan ja työpaikkoja tulee kaikilla olemaan monta. Itse olen ollut aikamoisessa suojatyössä, kun kerran valmistuttuani olen saanut harjoittaa ammattiani samalla työnantajalla yli 30 vuotta. Mutta se ei estä oppimasta uutta, onneksi....

Opetuksesta ja ammattiin valmistumisesta Matti totesi: "Kyllähän opettajissa kohtasi niitä, jotka olivat  ilmeisesti kerran valmistuttuaan ajatelleet, että ei tarvitse oppia uutta. Varsinkin lukiossa huomasin tämän." No, otos on onneksi aika pieni. Sama ilmiö on olemassa varmaan monilla aloilla, varsinkin julkkisella sektorilla, pelkään pahoin. Mutta sekin muuttuu nopeasti.

Tämä pohdiskelu sopii kesään, nyt tai viimeistään koulun alkaessa opettajien kannattaa yhdessäkin pohtia työtään. Mikä on tehtäväni koulussa? Millaisia muutoksia on tarpeen tehdä koulussa?  Miten varustan oppilaani elämään yleensä ja varautumaan nopeassa muutoksessa olevaan työelämään?
Toki voi arvioida myös sitä, mikä on toimivaa ja säilytettävää, sitäkin varmasti on.

perjantai 7. heinäkuuta 2017

Lapsen paras paikka kasvaa?

Opetus- ja kulttuuriministeriö tilasi selvityshenkilöiltä raportin varhaiskasvatuksen tulevaisuudesta (linkki Hesarin uutiseen).

Raportin pohjalta (ja kai muutenkin) ministeriö on lähettänyt lausuntokierrokselle esityksen varhaiskasvatusmaksujen alentamiseksi. (linkki)

Kuulostaa hyvältä vai? Maksujen alentamisella pyritään siihen, että kaikilla on yhtälaiset mahdollisuudet laittaa lapsensa varhaiskasvatuksen piiriin. Mutta tuossa raportissa on muitakin ulottuvuuksia.

Kun samaan aikaan sanotaan, että kannustetaan vanhempia (pääasiassa äitejä, vaikka sitä ei sanota) töihin ja lapsia varhaiskasvatuksen piiriin, tulemme ikuisuuskysmykseen siitä, että missä on lapsen paras paikka kasvaa?  Nämä kaksi tavoitetta eivät välttämättä ole ristiriidattomia. Toisaalta on uskottavaa, että monet näkevät varhaiskasvatuksen tasoittavan koulutuksellisia lähtökohtia, toisaalta paineet saada työvoimaa kodeista liikkeelle voivat olla vastoin lapsen etua.

Raportissa ehdotetaan esiopetuksen ulottamista viisivuotiaisiin. Toivottavasti tämä ajatus ei avaa (taas) keskustelua oppivelvollisuusiän laskemisesta viiteen vuoteen. Sellaisen hyödyllisyydestä ei kai ole hyvää näyttöä?

Raportissa ollaan huolestuneita varsinkin vähäosaisten perheiden lasten heikosta osallistumisesta varhaiskasvatukseen. Tässä suhteesssa vertailumaissa osallistutaan varhaiskasvatukseen runsaammin. Ovatko köyhät siis huonompia kasvattajia kuin varakkaat, jos juuri heidän lastensa paikka olisi ennemmin varhaiskasvatuksessa? Hiukan kärjistäen näinkin voi kysyä.  Lapset ovat vanhempiensa vastuulla ja koti pienen lapsen paras paikka kasvaa. Tämä lienee arvo, jonka kaikki hyväksyvät? Poikkeamia tietenkin on. Kaikilla lapsilla ei ole hyvä koti, mutta useimmilla on.

Se, että pienituloisten lapset ovat enemmän kotona kasvamassa, on luonnollista. Hyvätuloisilla on urapaineita ja varmaan usein halujakin käydä töissä enemmän kuin pienituloisilla. Veikkaanpa , että useilla hyvätuloisilla on vaikeuksia löytää aikaa riittävästi lapsilleen.

Keskustelu lasten edusta on usein kaksijakoinen. Toisaalta yhteiskunta asiantuntijoineen haluaa parantaa kaikkien olosuhteita, jolloin holhoukseltakin on vaikea välttyä. Toisaalta ainakin Suomessa on kotien asema ollut suvereeni ja lasten kasvatus perheiden oma asia. Vuoropuhelu on tarpeen ja se jatkuu. Toistaisesti olen ollut aidon valinnavapauden vankka kannattaja.

Raportissa halutaan ilmeisesti myös ottaa kantaa varhaiskasvatuksen nimikkeisiin. Sosionomeja ei enää nimitettäisi opettajiksi. Johtuuko tämä siitä, että työryhmää on vetänyt professori?  Rajanveto on ehkä koulutusyksiköiden ja ammattiliittojen välistä vallanjakoa. Mikäli nimikkeiden käyttöön ei liity arvostusasetelmaan, niin hyvä sitten.

Varhaiskasvatuksen työyhteisöissä on muutoinkin olemassa näkyviä tai näkymättömiä jännitteitä eri työntekijäryhminen arvoasetelmissa. Työyhteisö toimii, kun työntekijät tuovat oman vahvuutensa yhteiseen tehtävään. Arvostuksen ei tarvitse nousta ammattiasemasta käsin. Hyvin toimivat varhaiskasvatusyhteisöt toimivat varmaan juuri keskinäisen arvostuksen ja luottamuksen lämmössä.

Olen saanut olla kasvattaja töissäni ja kotona. Muiden lapsien kasvattaminen muistuttaa oman vanhemman roolin vastuullisuudesta. Kaikessa tässä hyvää tarkoittavassa kotien kasvatustehtävän täydentämisessä/auttamisessa minua joskus huolestuttaa, että miten se tuki saadaan kotiin saakka? Sinne missä sitä eniten tarvitaan.  Jos vanhemmat luovuttavat liian suuren osan kasvatustehtävästään yhteiskunnalle, seuraa siitä myös voimattomuutta omaan tärkeään rooliin kasvamisessa.


perjantai 16. kesäkuuta 2017

Opettajan loma

Kesäloman aikaa opettajilla.

Olen aina ihmetellyt koulujen rankkaa loppusuoraa arviointineen ja juhlineen. Voisiko loppurutista lieventää? Ainakin isoilla kouluilla juhlien järjestelyvuorot helpottavat. Luulisi, että uuden opsin arviointiuudistukset mahdollistavat toukokuun koeruuhkan lievennystä.

Pitkä kesäloma, onhan se hieno asia.  Aina sitä on jouduttu vähän selittelemään. Opettajat sanovat mielellään, että opettaminen on niin raskasta ja vaativaa ja pitkä loma on siksi tarpeen. Mutta onhan muitakin vaativia töitä, että sikäli monet muutkin ansaitsisivat samaa. Vaikkapa kaikki vuoro- tai yötyöläiset olisivat pitkän loman tarpeessa. Taikka sairaanhoitajat ja onhan heitä.

Mutta muistellaanpa. Opettajien loman ovat taanneet meille aikoinaan asiakkaamme eli lapset, nuoret ja etenkin heidän vanhempansa. Maatalous-Suomessa ei ennen nimittäin voinut pitää lapsia "joutilaina" kesällä koulussa, vaan heitä tarvittiin  töihin. Ja syksyllä annettiin vielä perunannostolomaa. Opettajan palkassa taidettiin alun perin huomioida opettajan joutilas aika...

 Nyt loma on saavutettu etu, vaikkakin tavallaan opettajilla on vain normiloma, mutta työskentely on keskeytetty. Kolmen kuukauden loma meni aikoja sitten.

Lomalla sopii olla myös hiukan laiska, vaikka perinteisesti suomalaiset menevät mökeilleen työlomalle. Onkohan se muuttumassa? Aika monille kertyy kuitenkin lomalle rästejä.

Kun kirjoittaminen kesällä ei aina maistu, niin laitan tähän vlogin opettajan lomasta:

video




torstai 8. kesäkuuta 2017

Koulun tehtävä

Juttelin äskettäin entisen rehtorini kanssa. Jorma lähtee eläkkeelle (ainakin ositttain)  oltuaan yli 40 vuotta saman koulun ensimmäisenä rehtorina Sipoon Söderkullassa. Aikamoinen suoritus!

Keskustelumme ajautui, kuten niin usein ennenkin siihen, että mikä on koulun tehtävä? Keitä varten koulut ovat? Olemme aina olleet täsmälleen samaa mieltä. Koulut ovat koteja ja oppilaita varten. Yhteistyötä kotien kanssa on vaalittava ja tiivistettävä. Koulussa on hyvä olla ovet auki. Tiedän, on muitakin näkökulmia tai ainakin painotuksia.

Kun olen hiukan tutkinut koulujen historiaa täällä Sipoossa, huomaa, että opettajat ymmärsivät ennen tehtävänsä laajasti sivistyksen ja kulttuurin edistäjiksi. Opettajat istuttivat marjapensaita, opettivat terveellisiä elintapoja ja jopa tilasivat kylälleen sanomalehtiä. Esimerkiksi opettaja Mimmi Lindroos, joka toimi myöskin yli 40 vuotta koulussaan Sipoon Massbyssä, antoi aina koulun päättävälle oppilaalleen omenapuun istutetettavaksi. Hieno tapa!

Miten tämän laajan sivistystyön näkemyksen voisi tuoda tähän päivään ja onko se edes tarpeellista? Minusta on. Tietoa on saatavilla enemmän kuin koskaan. Koulun merkityksellisyys syntyy sen tehtävästä ja siitä kasvavasta arvostuksesta.  Minusta tehtävää voisi kuvata näin: Koulun tehtävä on tuottaa ympäristöönsä hyvinvointia. 

Uskon vahvasti, että opettajan työn mielekkyys syntyy siitä, että voi tehdä jotain tärkeää ja palvella tulevaisuutta. Ihminen on kokonaisuus, pelkkää tietoa ei voi jakaa, vaan ensin olisi huolehdittava siitä, että mahdollisuudet oppimiseen ovat hyvät. Opettaja voi vaikuttaa oppilaidensa ja ohjattavan ryhmänsä innostukseen ja itseluottamukseen. Hän voi ohjailla ryhmän dynamiikkaa itseohajutuvalle tielle. Pitämällä hyvät yhteydet koteihin koulu ja yksittäinen opettaja saavat tukea kodeista. Syntyy yhteisöllisen oppimisen mahdollisuus. Se tapa miten on opittu, vaikuttaa suuresti sosiaalisten taitojen kehittymiseen ja oppilaan kykyyn tuntea vahvuutensa. Koulusssa jaetaan tärkeitä elämän eväitä.

Voisiko uuden opsin edellyttämä kokonaisempi opetus ja opettajien yhteistyö mahdollistaa entistä paremmin sen, että koulun työyhteisöllä on yhteisenä arvona oppilaiden hyvinvoinnin lisääminen? Ja etenkin sen, että sen eteen voidaan tehdä yhdessä töitä, yhteisin sopimuksin? Uskonpa, että tätä monessa koulussa on ajateltu ja kesän jälkeen aletaan toteuttamaan. Silloin palattaisin tavallaan menneisyyteen, hyvällä tavalla. Koulu on tärkeä hyvinvoinnin perusta kaikille oppilailleen.


lauantai 20. toukokuuta 2017

Tutorit tuloo!

Olen viime aikoina saanut olla mukana  ideoimassa paikallista tutor-toimintaa. Se on oikein hyvä hanke, jonka tavoitteita ei ole pelkästään helppo toteuttaa. Samalla hiukan huolestuneena panen taas merkille, miten samoja ideota tarjotaan uusina uusille sukupolville. Merkki siitä että oppimisella on lyhyet muistijäljet.

Uskon vahvasti että opetuksen kehittämisen ja yhdessä oppimisen kannalta ajatus aidossa tilanteessa tehtävästä vertaisohjauksesta on erittäin toimiva. Opettajien täydennyskouutuksessa on palanut rahaa hukkaan kymmenien vuosien ajan. Valmiiksi innostuneet opettajat ovat lähteneet kurseille, mielellään kauas, tapaamaan toisia samoin ajattelevia. Kouluun palattuaan opettaja on usein saanut huomata, että hänen oppimansa ei kiinnosta muita.  Opetustyö mielletään niin persoonalliseksi, että sitä ei voi ymmärtää muut kuin jokainen opettaja itse. Onneksi muutoksia on tullut ja tulee. Yhteisopettajuus kiinnostaa yhä enemmän. Kun osallistuin  OPH:n ensimmäiselle työparikurssille kohta kaksikymmentä vuotta sitten, oli kurssia vaikea saada Heinolassa täyteen...

Mutta nämä tuutorit. Työsarka tulee olemaan haastava ja tutoreilta vaaditaan monia taitoja. OPH onkin listannut tutorien koulutustarpeita. 

Toivottavasti kovin moni tutori ei lue listaa, ainakaan liian tunnollisesti. Kaikkea ei tarvitse osata mutta on hyvä tutustua monipuolisesti asioihin.

Anneli Rautianen kuvaa Opetin -sivustolla tutorien osaamista näin:

On tärkeää, että tällaisella opettajalla on vahvat pedagogiset ja kehittämisen taidot. Hänellä on hyvä olla myös vahva teknologiaosaaminen ja taito opettaa vertaisiaan, tiivistää opetusneuvos Anneli Rautiainen tutoropettajalta vaadittavaa osaamista.

Ei ole helppo löytää opettajia, jotka ovat vahvoja ainakin kolmella alueella:

- monipuolinen pedagoginen osaamien ja uusien välineiden hallinta
- halu kehittää uutta ja kokeilla
- hyvät vuorovaikutustaidot, joiden avulla saavutetaan tutortoiminnassa tarvittava luottamus

Mutta, tutor-opettajakin on oppimassa, eikä hänen tarvitse olla valmis. Tarvitaan halua kehittyä, ymmärtää näkemäänsä ja toimia yhdessä.

Kun tässä on jo useita vuosia kulunut tvt-pedagogian parissa niin on syntynyt käsitys, että tarvitaan paitsi osaamista käyttää uusia välineitä, niin varsinkin kykyä ymmärtää mitä lisäarvoa ne tuovat opetukseen. Ja sen jälkeen tulisi löytää mielekkäitä ja toimiva opetusjärjestelyjä, joissa oppilaat ottavat paljon vastuuta ja toimivat yhdessä. Tällöin pitää luopua opettajajohtoisesta toiminnasta aika suurelta osin ja siirtyä johtamaan taustalta. Jos semmoinen asetelma ei ole tuttu, niin toimintaa voi oppia. Tutorit ovat toivottavasti juuri näissä tilanteissa suureksi avuksi.

Kyllä on kiinnostavaa nähdä miten uutta opsia saadaan myös tutorien avulla jalkautumaan.



maanantai 8. toukokuuta 2017

Oppimisen kuuluu olla kivaa

Otsikon lause on lainaus Laura Tuohilammen kirjoituksesta Tule sellaisena kuin olet? (lue tästä)
Kirjoitus kuuluu Teknologiateollisuuden 100-vuotissäätiön tilaamaan kirjoitussarjaan Sata tarinaa matematiikasta. Hieno tapa osallistua juhlavuoteen!

Laura on mainion Matikkanälkä- kirjan kirjoittaja, tutkija ja yliopistonopettaja. Hän puolustaa rohkeasti matematiikan asemaa hauskana ja oppimiseen innostavana aineena. Olen ihan samoilla linjoilla Lauran kanssa. Jos jokin asia on vaativaa, niin se voi silti olla (ja nimenomaa siksi)  innostavaa. Kun jotain haluaa kovasti tietää, jaksaa myös ponnistella.

Tulee mieleen Kamerakynä-koulutusvideo Kevään merkkejä jossa oppilas (tokaluokkalainen poika) toteaa että kuvaustehtävä oli kiva koska "Se oli semmosta vaikeeta eikä helppoa". Hän tarkoittaa varmaankin että oli riittävästi haastetta, jotta kiinnostus herää ja säilyy. Kun tämmöinen voimavara on olemassa, niin se kannattaisi valjastaa  mahdollisimman usein palvelemaan oppimista koulussa.

"Pakko on huono innostaja" toteaa Laura.  Tulevaisuuden työmarkkinoilla, jonne koululaisiamme kasvatamme, ei enää riitä että tekee työtään vain velvollisuuden tunteesta. Silloin yleensä jäävät uudet ideat ja käytännöt syntymättä. Innoton työteko ei tuota kovin paljon uutta ajattelua, jota kuitenkin kaivataan yhä useammin.

Kun sanotaan, että on tarpeen oppia puurtamaan ja tekemään ikäviäkin töitä, niin ollaan oikeassa ja väärässä. Varmaan on hyvä kasvattaa lapsi sietämään tylsää ja innostamatonta toimintaa, mutta eihän se voi olla enää kovin tärkeä kasvatustavoite. Markkinatalouteen perustuva hyvinvointiyhteiskuntamme on jo päättänyt arvoksi, että jokaisella on oikeus toteuttaa itseään ja löytää vahvuutensa. Jo aivan pieni lapsi oppii tekemän valintoja, jotka palvelevat hänen yksilöllisiä tarpeitaan. Olisi kovin hurskasta ajatella, että koulussa voidaan opettaa omaksumaan ihan toisia arvoja kuin ympäröivässä yhteiskunnassa on. Kriittistä ajattelua kylläkin on hyvä aina opettaa.

Kun on opittava joka tapauksessa entistä monimutkaisempia asioita ja jatkuvasti uutta, niin tuosta haasteesta selviää ilman muuta parhaiten jos opetus ja kasvatus on pystynyt tuottamaan sisäisen motivaation. Silloin säilyy halu ja kyky oppia uutta parhaiten.

Lainaan vielä lopuksi Lauraa: "Tämä on koulutukselle paras mahdollinen lopputulos: Itseohjautuva ja itseään kehittävä yksilö, jota ei tarvitse loppuelämänsä ajan ohjailla erilaisin pakkokeinoin."
Näin on.



sunnuntai 30. huhtikuuta 2017

Ihmisen laiskuudesta

Vapunaatto. Lumi- ja räntäsade ulkona ei oikein tunnu asiaankuuluvalta. Mutta, vappu on kuulemma työn juhlaa, joten on hyvä hetki pohtia työtä, ahkeruutta ja laiskuutta.
Ehkä en pelkätään laiskuuttani palaa hiukan samaan aiheeseen kuin edellisessä päivityksessä.

Ahkeruus on ilomme, opetettiin kai ennen ja jotenkin samoin ajatuksin nytkin suhtaudutaan työtekoon. On hiukan filosofinen kysymys ovatko lapset ja nuoret työssä koulussa. Työn etiikkaa kumminkin tarjoamme oppimiseen ja opiskeluun. Koulussa ollaan myös elämässä elämää ja kasvamassa, se on hyvä muistaa. Koulu on työpaikka vain opettajille.

Miten suhtautua ahkeruuteen ja laiskuuteen kasvattajana? Olen sitä usein pohtinut. Varsinkin aikamme jossa on käynnissä arvaamaton kulttuurinen murros, asettaa monet teollisen ajan hyveet uuteen valoon. Nyt työnteko saa ja usein sen pitääkin olla hauskaa, jos halutaan synnyttää uusia innovaatioita. Ilman laiskuutta tai ainakin halua tehdä asiat helpommin, olisi moni keksintö jäänyt keksimättä. Oppimisesta tiedämme kai nykyään, että siinä voi olla rentoja hetkiä ja sitten myös ahkerointia, vaikkapa puurtamistakin- mutta ei liikaa, koska se tappaa kiinnostuksen.

Vanha kamuni Martti kirjoitti mainiosti blogissaan uuden opsin suhteesta koulun arkeen:                 "Ope mä oppisin paremmin jos sä selittäisit ja kertoisit" (linkki)

Martti kertoo kuinka eräs opettaja oli halunut toteuttaa uutta opsia ja kyseli oppilailtaan miltä uusi opetustapa tuntuu. Vastaukset olivat (tietysti) konservatismin vastaisku, joista opettaja teki sen päätelmän, että pitää siirtyä osittain entiseen.

Tarkastelelen paria lausetta:

"Mä en tee mitään ku ei tästä tuu numeroo"  Mitä se on? Koulu on häivyttänyt lapsen luontaisen innon oppia ja tutkia. Ulkoinen palkkio on syrjäyttänyt sisäisen motivaation.

"Oppisin paremmin jos pitäisit kokeen" Mitä se on? Ihan sama ilmiö kuin edellä. Tässä vielä korostuu se, että oppilas on luovuttanut opiskelunsa motivaation ylläpidon opettajalle.

"Ope mä oppisin paremmin jos sä selittäisit ja kertoisit" Mitä se on? Oppilas on tottunut olemaan vastaanottaja ja on omaksunut roolin jossa ei paljon tarvitse ajatella itse.

Luulisin, että mitä pienemmiltä oppilailta kysyttäisiin vastaavissa tilanteissa, niin sitä innostuneempia vastauksia saataisiin. Pitkä kouluputki urauttaa...

Kerronpa (vaikka olen täällä varmaan joskus kertonutkin) oma kokemuksen asiasta noin neljän vuoden takaa:

Eräässä koulussa meillä oli tvt-oppimisen projekti. Matematiikan opettaja kokeili pari viikkoa käänteistä opetustilannetta, jossa uuden oppiminen oli siirretty kotiin opetusvideoiden katsomisen pariin. Koulussa siten varmennettiin opittua. Kun päättöarvioinnissa kasiluokkalaiselta tytöltä (hyvin pärjäävältä) kysyttiin, että mitä mieltä hän on ollut tästä tavasta oppia, oli vastaus: "Kyllähän tämä on mukavaa vaihtelua, mutta mieluiten opiskelen vanhalla tavalla." Kun kysyimme miksi, niin syykin selvisi: "No, kun tässä joutuu ajattelemaan niin paljon itse."  Aika jäätävä vastaus....

Suomi elää kulttuurista ennenkokematonta murrosta. Emme tiedä mitä ammatteja on jäljellä tai tullut uusia, kun koulussa nyt olevat valmistuvat ammatteihin. Emme oikein edes tiedä millaisia valmiuksia tulevassa yhteiskunnassa pärjäämiseen tarvitaan. Mutta oppia pitää varmaan haluta.

Keskimäärin olemme mukavuudenhaluisia, minä ainakin. Se on ollut siunaukseksi monen asian kehittämisessä. Ihminen  oppii kun on innostunut, mutta mukavuusalueilta on hyvä osata poistua.

Armeijassa 70-luvun hämärässä menneisyydessä olin huolissani siitä, että suuri osa porukasta tuntui omaksuneen käsityksen, että työn välttely on tarpellinen taito. Eiköhän sielläkin ole menty eteenpäin ja uskon että koulussakin parhaillaan tehdään töitä oppimisen innostuksen palauttamiseksi. Ja opetetaan myös tarvittaessa puurtamaan.

Tärkeää on nostaa koulun merkitystä oppijoiden elämässä  ja pitää yllä oppimisen intoa. Sittenhän kaikki onkin helppoa!





keskiviikko 19. huhtikuuta 2017

Elämäänsä tyytyväiset

Pisa jaksaa aina vaan kiinnostaa, varmaan siksi että sen avulla voidaan valottaa monia todella kiintoisia ilmiöitä.

Tänään levisi medioissa kommentteja uusimman Pisa-tutkimuksen tyytyväisyysmittausten tuloksia.
Kommentoin mediasta lukemaani. Isossa lehdessä (HS 18.4.) oli valotettu asiaa laajasti: Uusi tutkimus paljastaa: Suomalaisnuoret ovat hyvin tyytyväisiä elämäänsä- Aasian menestyjämaat jäivät kauas taakse.

Sattuipa kohdalleen. Edellisessä päivityksessä juuri pohdiskelin koulun kahden päätehtävän, kasvatuksen hyvään elämään ja opetuksen jatko-opintokelposeksi, mahdollista ristiriitaa. Suomalainen koulumenestys näyttäytyy yhä, noh, suomalaisemmalta. Täällä pärjätään ilman hiillostusta ja paineitakin. Menestystekijämme ovat varmasti jatkossakin muualla kuin armottomassa pänttäämisessä ja ylipitkissä koulupäivissä. Sehän tarkoittaa että opettajilla on edessään kiinnostava todellista asiantuntijuutta vaativa tehtävä. Hienoa!

Äkkiä lukien poimin kolme kiinnostavaa asiaa, joiden samanaikainen esiintyminen on ainakin alkuunsa hämmentävää.

- Etenkin pojat ovat elämäänsä tyytyväisiä. Vaikka heidän tuloksensa koulussa ovat tyttöjä paljon huonommat ja vaikka pojista muodostuu se joukko joka uhkaa jäädä koulutuksen ja työelämän ulkopuolelle. Tytöt, vaikka menestyvät paremmin ovat paljon tyytymättömämpiä. Hmm?

- Suomalaisnuoria ei ahdista mahdolliset heikot arvosanat, toisin kuin useissa maissa. Suomessa ei ole myöskään tiukkoja valtakunnallisia testausjärjestelmiä hiostamassa oppilaita ja opettajiakin.

- Nuortemme koulumotivaatio on edelleen kadoksissa. Koululaisten suoritusmotivaatio oli vertailun alhaisin, mutta tulokset toki hyviä.

Tästä seuraa hiukan kummallisia ajatuskulkuja: Pitääkö kasvattaa laiskoja mutta tyytyväisiä kansalaisia vai opettaa ahkeruuteen ja johdattaa stressaavaan suoritusopiskeluun? Ja mieleen nousee satu Muurahainen ja Heinäsirkka...

Ehkäpä vaihtoehdot eivät meillä ole nämä. Poikien (ja tyttöjenkin) myönteinen elämänasenne on vain saatava tukemaan koulumenestystä. Uusi opsimme on jo ottanut huomioon tilanteen. Hesarissa professori Jouni Välijärvi sanoo kaiken sen mitä itse haluaisin sanoa, mutta paremmin kuin osaisin: 

Välijärven mukaan tulevaisuudessa avainsana on osallistava ja yhteisöllinen pedagogiikkaa. Hänen mukaansa nuorten omat ajatukset tulee ottaa entistä enemmän huomioon koulutyön suunnittelussa.  Nuoret olisi tärkeää saada ymmärtämään, että oppiminen ei ole tärkeää vain tutkintojen ja työelämän kannalta, vaan se on arvo sinänsä ja lisää laadukasta elämää.

”Siinä voitaisiin hyödyntää tehokkaammin teknologiaa ja ottaa oppilaiden omat ideat ja aloitteet nykyistä enemmän mukaan koulutyön suunnitteluun. Se on meidän keskeinen haaste”, Välijärvi sanoo.

”Osallistava ja yhteisöllinen pedagogiikkaa on tulevaisuutta, joka myös valmentaa tulevaan työelämään, jossa tehdään asioita yhdessä eikä yksin nurkassa tuhertaen.” HS

Ihan niin. Viimeisimmässä kirjassamme lanseerasimme käsitettä pedagoginen viihtyminen, josta opettaja on ryhmäänsä ohjatessaan vastuussa. Juuri noista asioista on silloin kyse.

Yhteisöllinen pedagogia ja pedagoginen viihtyminen ovat työkaluja jolla voidaan pysäyttää myös huolta herättävä ilmiö, jossa osa koululaisista (15%)  tuntee olevansa koulussa ulkopuolinen. Ulkopuolisuuden tunteesta kehittyy usein koko elämää varjostava haitta. Koulussa voidaan toimintakulttuuria ja pedagogisia käytäntöjä kehittää niin, että kukaan ei jää yksin. 

Uuden opsin toteuttaminen on nyt erityisen tärkeää.  Ja monin paikoin ollaan innolla tehty jo paljon.

tiistai 11. huhtikuuta 2017

Arviointia vai arvostelua?

Kas tässä kysymys.

Olin reilu viikko sitten Kriittisen Korkeakoulun järjestämässä Kasvatuksen foorumissa jossa Irmeli Halinen kuvasi uuden opetussuunnitelman tämän hetken näkymiä: Mikä koulussa muuttuu ja on jo muuttunut ja Juhani Rautapuro valotti arvioinnin nykytilaa esityksellä:  …and justice for all? Perusopetuksen oppilasarviointi puntarissa.

 Oli oikein antoisa tilaisuus, josta riitti kotonakin puhuttavaa. Minulta oli pyydetty puheenvuoro tuohon arviointiesityksen jälkeen. Sen sisältö oli suunnilleen tämän suuntainen (ja siitä ajatus on jo jatkunut):
Opettajan tehtävä on kasvattaa ja opettaa. Jostain syystä silti arviointi kohdistuu lähes täysin opetukseen ja oppimisen tuloksiin ja on ollut enemmän arvostelua kuin arviointia. Vaikka tiedämme  (ja Rautapurokin sen taas esitti) että perinteinen numeroarviointi on melkein arpapelia, niin kuitenkin sitä käytetään. Tutkimukset osoittavat nimittäin selkeästi, että  koulussa kuutonen onkin toisessa koulussa yhdeksän. Numerot eivät vastaa toisiaan ja asettavat oppilaat eriarvoiseen asemaan. Rautapuro totesikin sattuvasti että vanhempien pitäisi yritää saada lapsensa kouluun johon pyritään vähän, On todennäköistä, että siinä koulussa saa hyvät numerot helpommin kuin ns. eliittikouluissa. Kysymys kuulukin: Kun numeroarviointi on melkoisen huono tapa antaa arviointia, miksi sitä kuitenkin käytetään?
Suomessakin halutaan vielä vähentää  pääsykokeita oppilaitoksiin, vaikka ne takaavat parhaiten tasapuolisen mahdollisuuden päästä jatko-opintoihin. Ihmeellistä.

Miksi sitten käytämme (oppimisen) numeroarvostelua, jos siitä ei ole oikein mihinkään?
No, onhan sitä aika helppo käyttää. Ja ainahan sitä on käytetty... Nyt olisi kyllä jo tekniikkaa, jonka avulla voidaan kerätä monipuolista näyttöä. Opettaja joutuu ja on tottunut minusta vieläkin arvioinnissa arvostelemaan opetuksen/oppimisen melko yksiselitteisiä tuloksia, vieläpä vertaamalla muihin. Järjestelmä tuo opettajille valtaa ja kertoo varsinkin koulutuksen tarpeesta tuottaa standarnisoidusti oppineita yksilöitä yhteiskunnan tuottaviin tehtäviin. Kaikuja säätyjen ja teollisen vallankumouksen ajoilta...

Mutta palatakseni kasvatukseen ja opetukseen. Arviointikäytännöt tuovat esiin opettajan kaksijakoisen ongelman koulutuksen nykykäytännöissä. Oppimisen arvostelu lyö usein korville kasvatuksen tavoitteita. 

Vaikka tiedetään että negatiivinen palaute on motivaatiolle tuhoisaa, niin arvostelussa on perinteisesti varattu paikka "huonoille". Kyllä minä sitä aina ihmettelin että miten antamani kuutonen liikunnassa auttaa numeron saanutta poikaa innostumaan elinikäisestä liikuntaharrasteesta? Ei varmaankaan mitenkään, vaan päinvastoin usein tapahtuu syrjäytymistä ja motivaation romahdus. Numeroarvostelussa varataan paikka huonoille, jotka ovat vuodesta toiseen niitä samoja, jotta tiedetään ketkä ovat hyviä. Niinhän se on.

Kasvatusmielessä tarvitsisimme arviointia, jonka avulla kukin asettaa tavoitteen omista lähtökohdistaan ja eteneen prosessissa tavoitteensa suuntaan. Opettaja auttaa tavoitteen asettamisessa ja tukee niihin pääsemisessä. Jotta ihan jokainen voisi löytää vahvuutensa, luoda merkitystä ja hallita elämäänsä, tarvittaisiin arviointia, ei arvostelua. Kasvatuksen tulosten arviointi on vain kovin vaikeaa.

Nyt kun uusin opetussuunitelma pyrkii taas siirtämään koulutuksen tehtävää kasvatuksen, valmennuksen ja yksilön omien vahvuuksien tukemiseen, tarvittaisiin uusia arviointitapoja- ja kyllähän niitä opsi tarjoaakin, kun tarkasti luetaan. Kannustaminen on arvostelua tärkeämpää.

Minun ihannekuvassani yo-kirjoituksista vihdoin luovutaan ja sen tilalla opiskelijat tekevät oppiainerajat ylittävän lopputyön. Jos lukiosta on tarkoitus hakeutua korkemman asteen opintoihin, niin lopputyö valmentaisi varmaankin paremmin tulevaan. Oppilaitokset saavat parhaan opiskelija-aineksen omilla pääsykokeillaan kuitenkin. 
Perusopetuksenkin puolella arvostelun tilalle voidaan nyt tuoda paljon enemmän palautetta ja yhteistä arviointia. Sen avulla oppilas voi löytää omia vahvuuksiaan ja ennenkaikkea säilyttää uskon omiin kykyihinsä oppia uutta. Opettajille on varmasti mieluisampaa antaa sellaista tukea, josta kaikki hyötyvät. 


perjantai 31. maaliskuuta 2017

Kurin päivitystä

Hesarissa oli (taas kerran) 26.3. aiheena koulujen kuri, kun kuntavaaliehdokkailta oli kysytty HS:n vaalikoneessa : "Tekisikö tiukka kuri kouluista nykyistä parempia?"  Onneksi en enää ole kuntavaaliehdokas, sillä usein vaalikoneiden kysymyksiin on mahdotonta vastata tuntematta itseään tyhmäksi. Tämä kysymys nyt ehkä oli helpommasta päästä.

Mutta onhan tässäkin se vaikeus, että kuri-käsite tarkoittaa hyvin erilaisia asioita eri ihmisille. Sanan tulkinta liikkuu ainakin järjestys ja alistaminen -akselilla. Joillakin myös kaaos ja turvallisuus-jänteellä. Nämä nyt esimerkkeinä. On paljon käsitteitä, joita ihmiset purkavat hyvin eri tavoin. Kuri on selvästi yksi sellainen.

Suurin osa on tuollaiseen kysymykseen vastannut tietenkin kieltävästi. Kun kuri ymmärretään epätasa-arvoon ja alistamisen kulttuuriin liittyväksi, niin eihän sitä kasvatuksessa tarvita. Luulenpa että suuri osa kuria kaipaavista ei välttämättä kaipaa alistavaa ja väkivaltaista vuorovaikustussuhdetta kasvatukseen, vaan he kaipaavat häiriötöntä järjestystä. Sitä elämä tarjoaa vain harvoin, sen sijaan usein tarvitaan järjestystä joka sietää myös häiriöitä.   Rauhoittavaa ja jäsentävää järjestystä (tai siihen pyrkimistä)  koulutyökin tarvitsee. Muuten on suurten ihmisryhmien hyvin vaikea päästä tavoitteisiinsa.

Kasvatuksessa aikuisen tehtävä on olla auktoriteetti, luotettava, innostava ja turvallinen. Opettajalla on, kuten vanhemmilla kotona lapsistaan, vastuu ryhmästään. Vastuun mukana tulee velvollisuuksia ja oikeuksia tehdä päätöksiä.

Artikkelissa oli kiinnostavaa yhteisöllisyyden kannalta yhdeksäsluokkalaisten kommentit. Nuoret halusivat panostaa kiusaamisen ennaltaehkäisyyn. Ja onhan se niin, että kiusaamiskeskustelua käydään yleensä tapahtuneiden kiusaamistilanteiden kautta. Silloin korjataan jo rikki mennyttä.

Kiusaamista voi ennaltaehkäistä monin tavoin. Hyvä tapa olisi tehdä näkymätön näkyväksi opettajalle, eli tehdä säännöllisiä luokan tilannetta kartoittavia kyselyjä. Sen voi tehdä yksinkertaisesti ja nopeasti monella tavalla. Esimerkkinä   http://www.classpirit.fi/ palvelu, jota olen ollut hiukan itsekin  kehittämässä. Koulut tarttuvat toistaiseksi aika hitaasti uusiin mahdollisuuksiin saada ajantasaista tietoa, siitä mitä ryhmissä tapahtuu. Toivottavasti edetään siinäkin.

Paras väline  kiusaamisen ennaltaehkäisyyn on varmasti hyvä yhteisöllisyys. Haastatellut oppilaat nostivat hienosti esiin yhteisöllisyyden tarvetta ja sen rakenteita. He toivoivat, että luokka olisi pitkään koossa koska tuttujen ihmisten kanssa on turvallisempi olla oma itsensä kuin vieraiden. Tämän ison oivalluksen välitti seitsemäsluokkalainen Sari Alhaanperä. Kun on tehty pitkään tavoitteellista työtä, hyvä ilmapiiri on syntynut sitä kautta, toteavat nuoret. Toivottavasti kouluissa kuunnellaan tarkasti  kokemusasiantuntijoita. Parhaatkin ryhmäytymisen tai jopa oppivan  yhteisön rakentamisen yritykset valuvat pitkälti hukkaan, jos ryhmän jäsenet ja sitä ohjaavat vaihtuvat tiheään. Niin tuntuu kouluissa nykyään usein käyvän. Silloin synnytetään kiusaamiselle otollista ei-yhteisöllistä tilannetta. Paljon hyvää saadaan aikaiseksi rakenteiden ja käytäntöjen yhteisellä suuntaamisella.

lauantai 18. maaliskuuta 2017

Yksilöllisuus yhteisössä ja kännykät

Vaikka näiden kirjoitelmien aiheena on , ainakin löyhästi, kasvatuksen yhteisölliset ulottuvuudet, niin ei voi unohtaa yksilöllisyyttäkään.

Ihmisen elo kulkee monien ristikkäisten tarpeiden ja motiivien läpi. Melko merkillinen on yhteisöllisyys-yksilöllisyys akseli.  Useimmille meistä on kammottavaa jäädä yksin, ilman tukiverkkoja. Toisaalta liian tiivis yhteisö aiheuttaa monille ahtaan paikan kammoa. Varsinkin kulttuurimme nykytilassa yksilölliset tarpeet tunnistetaan ja "omaa tilaa" pidetään arvossa. Muistan tämän oman tilan ilmenneen itselleni esimerkiksi niin, että armeijassa halusin käyttää välttämättä omia sukkia ja alusvaatteita. Muutoin koin, että minuuteni pieneni liikaa. Miten tämä liittyy kouluun?

Keskustelin jokin aika sitten   Ismon kanssa koulujen tvt-kulttuurista. Jossain vaiheessa puhuimme penaaleista ja kännyköistä, että onko niissä emotionaalisesti jotain samaa? Kännykästä on varmaan tullut lähes kaikille osa persoonaa, siihen liittyvine  lukuisine valintoineen. Se ei ole vain tekniikkaa, vaan siihen on varmaankin luotu emotionaalinen side. Etenkin lapsille se on esimerkiksi esine, jonka avulla saa yhteyden isään ja äitiin. Nuoret arvostavat jo sitäkin että kännykkä luoyhteyden parhaisiin kavereihin: Kännykkä antaa turvaa. Hiukan samanlaista muistelimme penaalien edustaneen kouluaikoinamme. Penaalia oli kiva näpelöidä, vaikka ei sieltä mitään olis tarvinnutkaan. Sen sisällä oli usein itselle tärkeä kumi tai joku muu pikku esine, siis aarre.

Kun kouluissa kipuillaan sen kanssa, että miten kännykkä pitäisi olla esillä ja mihin sitä käytetään, voisi ottaa tämänkin näkökulman esille. Opettaja on koulussa yleensä asemassa, jonka voi kokea turvalliseksi. Lapset ja nuoret tulevat isoon ryhmään, jossa heitä arvioidaan monin tavoin ja jossa tapahtuu aina arvaamattomia asioita. Jotkut haluavat olla näkymättömia ja toiset haluavat herättää huomiota. Kaikki haluvat varmasti kuitenkin olla turvassa, onhan turvallisuuden tunne erittäin korkealla ihmisen tarvehierarkiassa. Jospa voidaan ajatella sitäkin, että kännykän näpelöinti ja sen esillä olo tuo myös turvallisuutta? Sen avulla voi tuoda kouluun jotain itselle tärkeää, esimerkiksi ainakin ajatuksellisesti kodin ja kavereiden tuomaa turvaa, itselle tärkeitä kuvia yms.

Koulu on paikka, jossa kohdataan erityisesti yhteisön ja yksilön jännite, parhaimmillaan rakentavasti.
Olen aina kannustanut omia oppilaitani tuomaan kouluun jotain itselle tärkeää helposti kuljetettavaa, vaikka itse tehdyn istuintyynyn, pienen pehmolelun yms.
Kun opettajia usein kovasti ärsyttää oppilaiden kännykän näpelöinti, voisikohan ajatus turvallisuuden tunteesta helpottaa? Jospa koukutus-termi on turhan yksipuolinen ja negatiivisesti latautunut kasvattajien mielessä?  Mietitään nyt, että mitä on koukuttumisen taustalla? Aito tarve vai onko kyseessä jokin uhka? Usein varmaan vain harmittaa, että on vaikea kilpailla kännykän ottaman huomion kanssa.

Kännykka ilmentää hyvin yksilöllisyyden ja yhteisöllisyyden ristivetoa. Se on yksilöllinen väline jolla pidetään yhteyttä yhteisöihin. On toki kohtuuullista odottaa, että koulussa keskitytään käsillä olevaan työhön jo senkin takia, että ryhmässä tietoisuus annetusta tehtävästä ei katoa. Opettaja tehtävä on ohjata opiskelua, ja selvät pelisäännöt ovat tarpeen. Työtä voi kuitenkin tauottaa ilman että tuottavuus kärsii, usein päinvastoin. Ehkäpä tietoa etsiessä on helposti vilkaistavissa omiakin viestejä.  Aina voi myös tarkkailla itseään. Kuinka kauan haluan itse olla ilman rakasta viestivälinettäni?




torstai 9. maaliskuuta 2017

Yhteisöllinen pedagogia, näin sen teimme

Löysin vanhoja videoita. Oman työssäoppimisen korkeakouluni osui vuosille 1998-2004, kun meillä oli kollegani Tiina Suojanen-Saaren kanssa mahdollisuus ottaa kaksi isoa luokkaa kuudeksi vuodeksi hoitoomme. Projektista kertyi ainesta kahteen kirjaan. Karttakepin kuolema-kokoelmakirjaan (2003) kirjoitimme osamme prosessin sujumisesta ja myöhemmin ilmestyi Yhteisöllinen pedagogia (2008), jossa arvioitiin jo tuloksia.

Projektia rahoitti Kriittisen Korkeakoulun Kasvatuskulttuuriprojekti. Saimme työnohjausta, pääsimme koulutuksiin ja luokkien työskentelyä videoitiin vuosittain. Nyt laitoin videot jee-,  eikun juutuubiin.

Käyttämäämme pedagogista lähestymistapaa nimitämme yhteisölliseksi pedagogiaksi. Siinä kulmakivenä oli käsityksemme eri-ikäisten oppijoiden vahvuuksista ja usko yhdessä tekemisen hyötyihin viihtymisen, motivoinnin ja oppimisen tukena.

Onneksi  saimme kaksi lähes 30:n oppilaan luokkaa. Tajusimme, että emme millään pysty huolehtiman jokaisen ekaluokkalaisen turvallisuuden tunteesta erikseen, saati että voisimme opettaa jokaista yksilöllisesti. Siispä oli pakko ajatella, että oppilaat auttavat myös toisiaan. Isot ryhmät pakottivat pois perinteisestä suunnittelusta. Ehkä olisimme muutenkin lähteneet etsimään raikkaita tuulia...

Oppilaslähtöisyys, itseohjautuvuus, korkea motivaatio, yhteistoiminnalliset työtavat, hyvä yhteisöllisyys. Siinä oli tärkeimpiä käsitteitä ja tavoitteita, joita lähdettiin hakemaan. Ja kyllähän niitä tuloksia kuudessa vuodessa tulikin, väitän. Videot ovat edelleen varsin ajankohtaisen tuntuista, mikäli takatukka ja hassut vaatteet unohdetaan :) Videot on koostettu samanmittaisiin pätkiin, joten ne saattavat päättyä vähän miten sattuu. Jos kuva on huono, johtuu se vain tekniikan kehittymisestä :)
Viimeisestä yhteisestä illasta eli ryhmien päättöjuhlista on myös video, siitä ehkä myöhemmin.

Mikäli ei jaksa kaikkia osia katsoa niin ensimmäisen osan ja viimeisen välillä on tapahtunut paljon, Niistä näkyy lähtötilanne ja se mihin on menty.

Yhteisöllinen pedagogia,  osa 1  (linkki)




Videoista välittyy ainakin se, että yhdessä tekeminen on hauskaa. Kun Tiina kanssa aloitimme kuuden vuoden projektin, niin ehkäpä tärkein tavoitteemme oli, että kuudennen luokan keväällä pitää olla paljon jäljellä sitä ekaluokkalaisen mukanaan tuomaa intoa oppia uutta. 
Aika oraakkeleja oltiin (valitettavasti). Koululaistemme koko 2000-luvun jatkunut motivaation putoaminen ja koulun merkityksen väheneminen lienee koulutuksen suurin haaste juuri nyt. Uusi ops haluaa aktiivisia oppilaita. 
Väitän, että opettaja voi vaikuttaa ryhmässään pitkäkestoisesti motivaatioon, pedagogiseen viihtymiseen ja oppimaan oppimiseen valitsemillaan menetelmillä.  Ihan hetkessä tuloksia ei kuitenkaan saada. 


sunnuntai 26. helmikuuta 2017

Pitää oppia oppimaan uudella tavalla

Tämä on jo vähän kulunut sanonta. Pysähdynpä kumminkin asian ääreen,  kun sen sanoo Bengt Holmström, talouden Nobel-palkittumme.

"Meidän pitää oppia oppimaan uudella tavalla, tuore Nobel-voittaja sanoi.
Uusilla oppimistavoilla Holmström viittasi vaikeuksiin, joita automaatiotekniikan hyödyntämisessä on.
Taloustieteilijöiden keskuudessa uuden tekniikan on uskottu olevan resepti tuottavuuden vauhdittumiseen, mutta todellisuudessa vauhti on hidastunut.

Holmströmin mukaan suurin ongelma voi olla se, että uutta tekniikkaa opitaan hyödyntämään hitaasti."
(Lähde MTV-uutiset 10.10.2016) linkki uutiseen

On ollut hyvinkin hauskaa ja kiinnostavaa yrittää paneutua omantyöuran loppusuoralla koulumaailmassa juuri tähän samaan asiaan. Toisaalta on hyvin ymmärrettävää, että perinteeseen ylpeästi nojaava koulutusinsituutiomme ei ota uusia oppimisen välineitä innoissaan vastaan. Kun vielä muutokset ovat nopeita, ja ulkoapäin tulevia, ei koulutusjärjestelmä oikein millään ehdi reagoida. Uusia ammatteja syntyy ja vanhoja häviää, työmarkkinoiden rakenne muuttuu ja uusia viestinnän välineitä tulee markkinoille kuin sieniä sateella. Mutta yritettävä on. Opettajan selviää parhaiten jos voi ajatella uusien vaatimusten olevan ammatillisesti haastavaa mutta kiinnostavaa. Eipä tule opetus- ja kasvatustöissä nykyään aika pitkäksi.

Vähän samasta asiasta, vaikka eri näkökulmasta kirjoittivat Helsingin seudun erilaiset oppijat ry.n edustajat Hesarissa 21.2. : Koulussa tulisi opettaa oppimistaitoja

Pidin erityisesti tästä kohdasta:
"Ratkaisuksi ehdotamme pakollista oppimistaitojen opetusta kouluihin. Opetusta pitää antaa säännöllisesti jokaisella luokka-asteella.
Opetus sisältäisi muun muassa opiskelutekniikoiden ja lukustrategioiden harjoittelua sekä oppimisen apuvälineiden käytön ohjausta. Tästä ei olisi hyötyä pelkästään oppimisvaikeuksisille oppilaille vaan jokaiselle."

Opettajat sanovat varmaan, että kyllähän oppimistaitoja opetetaan. Luulen, että kuitenkin vaihtelevasti, opettajien kiinnostuksesta ja osaamisesta riippuen. Se ei ole oppilaan kannalta hyvä juttu. Sillä tosiaan, kyllä varsinkin ajassamme on tärkeintä osata oppia. Se on taito, jota voi harjoitella, sopivan valmennuksen avulla. Jokaisen pitäisi löytää innostava ja tehokas tapa oppia, ja käyttää siihen uusimpia oppimisen välineitä.

Opettajien kannattaa minusta keskustella yhä enemmän siitä, mitä on tärkeää opettaa? Sisällöt ja oppimisen oppiminen ovat osittain yhtaikaa opetettavia, mutta painospiste on opettajilla hyvä olla tiedossa.


Usein kyllä ihmettelen sitä, että koulu voi toisille oppilaille olla kuin uimakoulu, jossa heitetään veteen ja käsketään uida, vähän kärjistäen. Koulun alku ei yleensä tarjoa oppimaan oppimisen opetusta. Jos sitä tuleekin, niin sitten myöhemmin, jolloin jotkut ovat voineet olla upoksissa liian kauan. Tämäkin asia tehdään jo monin paikoin uudella tavalla. 

keskiviikko 22. helmikuuta 2017

Toiveista totta

Usein somessa tai ihan livenäkin opettajat puhuvat toiveistaan, että millainen koulun tulisi olla.
Ihan ensimmäisiä asioita on usein ajan puute. Opettajat haluavat, että olisi enemmän aikaa yksittäisille oppilaille. (reseptistä en nyt kirjoita kun olen siitä ennenkin kirjoittanut) Muita toiveita on ehkä avustajan saaminen omaan ryhmään, toive siitä, että kodit kasvattaisivat lapsiaan hyvään koulukuntoon. Toiveita voi olla luokkatilan suuremmasta koosta tai vaikkapa opettajien kokousten ajasta, muodosta ja asialistasta. Jokaisella on omia toiveita, totta kai.

Toiveet ovat kehityksen alusta ja siksi tärkeitä. Toiveista tulee tyytymättömyyden ilmaus, jos ne eivät johda mihinkään käytännön tekoihin. Usein käy niin, että jokin toive esitetään tai epäkohdasta puhutaan ja asia jää, kaiken keskellä, siihen. Koulussakin toiveilla voi olla terapeuttinen merkitys; kun saa sanottua, tuntuu että jokin muuttui, hetken...

Kouluissa on kahdenlaisia toiveita. Jos opettaja toivoo jotain josta voi itse päättää, niin usein asia hoituu. Suomalainen opettaja on suorastaan häkellyttävän itsenäinen, monista asioista voi päättää itse.
Mutta sitten kun pitää muuttaa koko koulun kasvatus-ja toimintakulttuuria, ollaan isojen haasteiden äärellä. Opettajat ovat itsenäisiä toimijoita, ja meillä kaikilla on oma näkemys parhaasta tavasta toimia. Yhteinen koulukulttuuri tarvitsee yhteisiä tekoja, pelkät ajatukset tai puheet eivät riitä.

Ajatukseni kiertyivät tähän aiheeseen kun olen somessa seurannut opettajien ja kasvattajien koulukeskusteluja. Usein aukeaa toiveiden tynnyri, mutta harvemmin reseptikirja. Olisi tärkeää keskustella siitä, miten toiveet voidaan toteuttaa. Ja jos ei voida toteuttaa kokonaan, niin mitä voidaan tehdä, edes vähän. Ja tehdäänhän monissa kouluissa yhdessä paljon. Yhteinen kehittäminen  vaatii kylläkin näkemysten sulautumista, jokaisen pitää yleensä tulla vähän vastaan. Onnistuneita reseptejä toiveiden toteuttamiseksi pitäisi myös laittaa kiertoon ja käydä katsomassa ihan paikan päällä.

Muistelenpa nostalgisesti. Ehkäpä paras ops-kokemukseni omalla urallani oli vuoden 1994 ops-valmistelu. Silloin tehtiin meillä jokaiselle koululle oma ops ja huolella. Kysyttiin vanhemmilta, oppilailta ja koulun muulta henkilöstöltä, että millaista koulua toivotaan. Tehtiin yhdessä, keskustellen. Näin työskentely sitoutti kaikki. Tärkeä arvo tai visio oli hiukan yllättäen monilla esillä: kodinomaisuutta toivottiin turvallisuuden ja viihtyisyyden tuojaksi. Parasta oli, että etenimme siitä käytäntöön: Mitä kodinomaisuus on koulussa ja miten sitä voi toteuttaa? Tehtiin listaa ja katsottiin mitä voidaan tehdä. Paljonkin, vanhemmat toivat kouluun huonekaluja, mattoja, hankittiin akvaarioita, viherkasveja ja somistettiin yhdessä luokkia. Sovittiin siitä, että koulun tiloja voidaan hyödyntää monipuolisemmin. Tulos oli juuri sitä mitä toivottiinkin. Kodinomaiset piirteet toivat pehmeämpää tunnelmaa, kaikilla oli entistä mukavampaa.

Asia on oikeastaan yksinkertainen. Jos jotain tärkeää toivotaan, mieluiten yhdessä, pitää toiveista siirtyä tekoihin, mieluiten nopeasti. Siinä koulun johtoryhmälle tai rehtorille keskeistä tehtäväsarkaa. Jos koulussa vuodesta toiseen puhutaan että pitäisi olla viherkasveja, niin jotenkin ne varmaan voidaan hankkia. Jos opettajilla tuntuu olevan jatkuva kiire, niin istutaan alas ja mietitään voidaanko työtä organisoida toisin. Ja tehdään toisin. Onneksi on uusi ops, sieltä voi löytyä toiveiden tukea. Eikä kannata unohtaa, että koulu on kuitenkin oppilaita varten. He toivovat myös monia asioita ja voivat usein olla mukana toteuttamasssa niitä.
Kouluissa on mahdollista ottaa toiveita haltuun, edellä mainitun autonomian takia. Kun jokin asia on omalla tai muiden  toivelistalla, kysy heti: Mitä voin tehdä? Miten otan muut mukaan? Kun jotain, vaikka vähänkin voi tehdä pelkän toivomisen sijaan, niin yleensä se palkitsee.


sunnuntai 5. helmikuuta 2017

Vaihtoehtoiset totuudet ovat kasvatuksen ja opetuksen rutiinia.

Melkein kaikista asioista ihmiskunta saa koko ajan lisää tietoa. Osa tutkimustiedosta on kiistatonta ja otetaan heti käyttöön. Luulenpa, ihan asiaa tuntematta, että vaikkapa insinööritieteissä kehitetään paljon uutta, josta voidaan heti saada hyötyä. On hyvä, että vain harvat kiistävät nykymaailmassa vaikkapa maapallon olevan pyöreä.

Kasvatuksessa ja opetuksessa on toisin. Oikeastaan tajusin sen vasta eilen. Kasvatustieteen alalla tuotetaan vain vähän sellaista tietoa, joka on kiistatonta ja jota voi myös käytännössä helposti hyödyntää. Tästäkö johtuu, että opettajat eivät yleensä ole kasvatustieteen harrastajia tai täyttäisivät esim Educa-messuilla salin, jossa esitellään kasvatustieteen uusia tuulia? Opettajan työ vaatii osaamista ja nopeita, itsenäisiä päätöksiä. Ei riitä että asia voi olla niin tai näin. Kun opettaminen on suoritustilanteessa oman osaamisen varassa, opettajat eivät oikein näe, että kasvatustiede tai jokin muukaan lähellä oleva tiede voisi auttaa riittävän konkreettisella tavalla. Hyvän opettamisen reseptistä kiistellään jatkuvasti. Reseptit ovat usein hyvin henkilökohtaisia, jopa niin että niitä ei jaeta tai ei edes uskota, että oma hyvän opettamisen resepti toimisi muilla. Yhteinen kehittäminnen hankaloituu.

Äskettäin ( 30.1.) HS julkaisi kaksin kappalein tiedeuutisia, joissa kritisoitiin opetuksessa usein käytettäviä rutiineja tehottomiksi. Toinen kirjoitus oli kolumni Huono opetus periytyy helposti  ja toinen laaja artikkeli opiskelutavoista Moni pänttää väärin.  Kun opettaminen usein koetaan henkilökohtaiseksi, persoonalliseksi ominaisuudeksi, voi ammatillinen kehittäminen olla hankalaa. Molemmat kirjoitukset kuvasivat hyvin kumminkin sitä, että perinteet uusiutuvat hitaasti, silloinkin kuin olisi aihetta. Esimerkiksi ulkoaoppimisen metodia voidaan arvioida tulevaisuutta silmällä pitäen ihan uudesta asemasta kuin vielä muutamia kymmeniä vuosia sitten. Sen tarve varmaankin vähenee koko ajan. Aivotutukimus antaa jatkuvasi hyvää tietoa siitä, miten ihminen oikeasti oppii parhaiten, enää ei ole pakko olla vain oman mielipiteen varassa.

Mielestäni onkin aina ollut aika kummallista esimerkiksi se, että koulussa opetetaan hyvin vähän tai ei ollenkaan opiskelutekniikkaa varsinkin sellaista joka perustuisi aivotutkimuksiin. Jokaisen peruskoulun käyneen perusosaamista pitäisi olla  se, että tunnistaa omat tapansa oppia ja osaa käyttää itselleen sopivia oppimistekniikoita. Opettajan uusiutuvaan rooliin kuuluu yhä vahvempi oppimaan ohjaamisen taito, nin yksilö- kuin ryhmätasolla. Näitä taitoja pitää opettajille myös opettaa.

Kari Uusikylä kirjoitti blogissaan 3.2.  edellä mainituista artikkeleista: Ovatko opettajamme ammatitaidotomia? Facebookissa moni piti kovasti kirjoituksesta. Olisin voinut minäkin pitää, mutta, mutta. Uusikylällä on tyylinä kirjoittää välillä kärkevästi, enkä ole ihan varma tuon kirjoituksen perusteella, mitä kantaa hän ajaa. Jotenkin kumminkin tuntui, että hänkin oli herkkänahkaisuuden suojelija, ainakin otsikon perusteella. Tosin hän hyvin toi esiin näkemyksen, että opettajan on hyvä osata erilaisia opetustekniikoita.
 Kun opettaja opettaa persoonallisuudellaan, on kaikki kritiikki minäkuvan uhkaa. Näin olen nuorena opena ainakin itse kokenut, harmi kyllä. Opettajamme eivät tietenkään ole ammattitaidottomia, sehän nyt on ihan selvää. Kyse on enemminkin siitä, että kaikkien ammattikuntien, maalareista lääkäreihin pitää päivittää osaamistaa nykyään tiiviiseen tahtiin. Kun suomalaiset opettajat osallistuvat heikosti täydennyskoulutuksiin ja ovat itsenäisiä toimijoita, on tässä vähän hankala yhtälö. Tuntuu joskus siltä, että uusiin alan tutkimuksiin suhtaudutaan hiukan vähättelevästi tai niitä ei lueta. Kari Uusikylä teki siinä mielessä vähän karhunpalvelusta opettajille. Kun hän tuntui vähättelevän tutkimuksia tehokkaista opiskelutavoista, taittui siinä monen opettajan mahdollinen kiinnostus oppia uutta. Sitten voidaan todeta, että tehdään kuten ennenkin. Toisinaan se onkin ihan hyvä tapa, mutta uudet näkökulmat voivat olla virkistäviä. Lukemalla, keskustelemalla ja kokeilemalla voi opettaja täydentää työkalupakkiaan ja innostua jostain uudesta. Kannattaa kysyä niiltä, jotka näin tekevät, kyllä heitä, vähän propellipäitä, löytyy joka koulusta.

perjantai 27. tammikuuta 2017

Yhteisössä pidetään huolta

Eilen kävin innostavan käytäväkeskustelun kollegan kanssa. Keskustelimme muun muassa yhteisöllisyydestä ja yhteisötaidoista. Ajatus eteni vielä kotonakin, kiitos virkistävän dialogin.

On todettava, että oikeastaan koulu on nykyajassa luontevin ja ainoita paikkoja yhteisötaitojen oppimiseen. Enää ei synnytä yhteisöön, jossa tarvitaan toisia. Yhteisötaidot kehittyivät pakostakin, toisilla paremmin ja toisilla huonommin, mutta kuitenkin.  Lapsillakin on nyt kotonaan omat tavarat ja usein oma tila. Ei tarvitse joustaa, huolehtia muista. Kotien elämä on riippumaton muista, ainakin näennäisesti. Kouluunkin tullaan hoitamaan omia tehtäviä, toteuttamaan omia tavoitteita.

Luin juuri Nuorisokasvatuslehdestä 1/2017 akatemiatutkija Kirsi-Pauliina Kallion puheenvuoron aiheesta: Yksilökeskeisyys ajaa koulut kaaokseen. Olipa raikas kirjoitus! Kallion mielestä pohjoismainen hyvinvointiyhteiskunnan ihanne istuu huonosti koulujemme yksilökeskeisiin tavoitteisiin. Henkilökohtaiseen menestymiseen pyrkiminen, yksilölliset valinnat ja yksilöllinen arviointi (kilpailu muita vastaan)  rapauttaa solidaarisuuden, jossa menestytään yhteistyöllä, eivätkä vahvemmat jätä heikompia selviytymään yksin. Lainaus kirjoituksesta:
" Koulun haasteet näkyvät työrauhan häiriintymisenä. Yksilöllisyydestään tietoisten lasten ja nuorten kanssa kouluissa työskentelevät opettajat kokevat usein asemansa vaikeaksi. Yhtäältä  heidän tulee pyrkiä edistämään kunkin oppilaan etenemistä yksilöllisellä koulupolulla, toisaalta kasvattaa uusia ikäluokkia yhteisvastuulliseen kansalaisuuteen...... Ongelmana näyttäytyvät tyypillisesti yksittäiset oppilaat, joilla on vaikeuksia sovittaa yhteen henkilökohtaisia yksilöllistymisen pyrkimyksiään ja koulun yhteisöllistä projektia."

Erittäin hyvä näkökulma koulun kasvatustehtävän kanssa painiville opettajille. Jospa tarkastellaan ongelmien edessä myös yhteisiä arvoja ja sitä miten välitämme niitä lapsille ja nuorille. Päästään siihen, että ei ole vääränlaisia koululaisia, vaan haasteita joita voidaan selvittää yhteisin toimin. Voisiko olla niin, että arvovalinnoillamme jopa aiheutamme ongelmia koulun arkeen? Miten tuetaan koulussa vahvemmin yhteisöllisiä tavoitteita ja yhteisötaitojen oppimista?

Palaan niihin yhteisötaitoihin kahdella esimerkillä.
Omalla työurallani usein kohtasin erään vaikeasti ratkaistavan ongelman. Kuinka hoidetaan yhteisiä välineitä ja tavaroita siten, että seuraava käyttäjä ei törmää ongelmiin? Luulenpa että sata vuotta sitten koulujen suksivarastoihin ei nakeltu suksia tunnin jälkeen. Tavara oli arvossaan ja oli opittu ajattelemaan muita, ihan automaattisesti. Nykyään voi törmätä vaikkapa siihen että osa koulun läppäreitä ei olekaan ladattu seuraavia varten... Vahvasti yhteisöllinen koulu voi kyllä saada homman toimimaan.

Omalla opinpolullani sain nauttia kouluni, Kallion Yhteiskoulun, arvoista ja huolenpidosta, vaikka en sitä silloin ymmärtänyt. Huolettomana koululaisena olin taas saanut ehdot ruotsista, eivätkä ehdot menneet ensi kerralla läpi. Oli ollut muuta puuhaa, kuten tyttöystävän tapailu ja muunlaisen kirjallisuuden ahmiminen. Lukioon oli tarkoitus kuitenkin jotenkin päästä. Kun sitten kävelin koululle toisen ehtolaiskuulustelun tuloksia katsomaan, tuli vastaani luokanvalvojani N.G. Hän pysäytti minut ja sanoi suunnilleen: Rauno, minä pidin sinulle opettajienkokouksessa yhtä lukiopaikkaa, sanoin muille, että kyllä se Rauno ruotsin suorittaa. Olinkin saanut ehdot jälleen kerran läpi ja minulle pidetty lukiopaikka oli siis täytetty.
En silloin ymmärtänyt sitä vahvaa yhteisöllisyyden tukea, mikä tilanteessa kannatteli minua. Ei tuettu vain parhaita, vaan otettiin kaikki mukaan. Koulumme humanistilinja sai sitten yhden opiskelijan lisää. Ja kyllähän sitten lopulta kirjoitin niitä älliäkin... Kiitos vielä 50 vuoden jälkeenkin!


keskiviikko 18. tammikuuta 2017

Vähän väärin ymmärretty digi

Taas tuli hiekkaa digioppimisen rattaisiin. Hesarissa oli 14.1. amerikkalaisen koulutustutkijan Samuel Abramsin haastattelu, jonka toimittaja vetävästi oli otsikoinut "Katkaiskaa netti oppitunneilla" (linkki). Kyllä tästä mieleni hiukan pahoitin. Haastateltava sanoi paljon muutakin , kuin tuon asiayhteydestä irroitetun lauseen. Aika moni digipeikkojen näkijä käyttää taas tätä otsikkoa omien ennakkoluulensa vahvistamiseen. Harmi tulevaisuuden kannalta.

Otsikko oli vähän vääräkin. Kun Suomessa käytetään eniten maailmassa dataa, niin se tarkoittaa, että lähes kaikilla kännykän omistajilla on rajaton nettiliittymä. Koulussa ei voida mitenkään sulkea nettiä tämän takia. Toisin on esimerkiksi USA:ssa, jossa mobiilidatan käyttö on erilailla hinnoiteltu ja mobiilidataa käytetään paljon langattomien verkkojen kautta.  No, tutkija ei ehkä tiennyt tätä.

Haastattelu sisälsi paljon Suomen koulujen kehumista. Hyvä onkin muistaa, että eihän me huonoja olla, vaikka tulokset ovat hiukan pudonneet. Minulle uusi näkökulma oli se, miten paljon opettajien palkat vaikuttavat Pisa-tuloksiin. Suomessa opettajat ovat kansainvälisesti verrattuna hyvin palkattuja. Tosin, Viron nousu ei voi selittyä palkoilla... On hyvä taas kerran todeta, että ei ole olemassa yhtä oikeaa kuvaa siitä, miten parhaiten opitaan. Jos semmoinen olisi, varmaan sitä käytettäisiin laajalti. Koulutus ja oppimistulokset ovat niin kulttuurisidonnaisia, että on vaikea löytää menestysreseptiä, joka voidaan siirtää toiseen kulttuuriin, esimerkiksi. Luulenpa kumminkin, että meidän uuden opsin pedagoginen keskiö, aktiivinen  oppilas, on moderniin aikaan oikea lähtökohta.

Mutta se netti ja sen sulkeminen... Abrams epäili, että kännykät heikentävät keskittymiskykyä ja lukutaitoa ja matematiikan osaamista, ainakin artikkelin mukaan. Toisaalta hän on yliopistoihminen ja esimerkki luennoilla kännykkäänsä näpelöivistä opiskelijoista ei välttämättä sovi ollenkaan meidän koulujen oppitunneille, toivon mukaan. Kynää ja paperia luennoilla käytettäessäni muistan kyllä itse piirrelleeni aika paljon omiani, ei keskittymistä oikein näe passiivisessa oppimistilanteessa. Huonosti järjestetty oppimistilanne ei tuota hyvää oppimista, olivat välineet mitkä tahansa. Nythän voisi mobiililaitteita käyttää mainiosti luennoilla opiskelijoiden aktivointiin, ja niin toisinaan tehdäänkin. Yksisuuntaisen luennoin aika oppimisen isona osana alkaa minusta olla ohi ja opiskelijat tietävät sen. Abrams kuvailee minusta pedagogisesti huonoja mobiililaitteiden käyttötilanteita. Oppimistilanteessa opettaja kertoo, mihin laitteita käytetään. Ei ole välineen vika, jos sitä käytetään epätarkoituksenmukaisesti.

Kirja, paperi ja kynä ovat oppimisen välineinä jo aika kypsiä. Silti niitäkin voi käyttää hyvin tai huonosti. Olemme kai jo hylänneet kirjojen ulkoaoppimisen pedagogian, joka kuitenkin oli vallalla pitkään. Minusta on epäreilua väheksyä ja sulkea pois kehittämisen piiristä digioppimisen välineitä vain siksi, että niiden käyttö ei ole vielä pedagogisesti kehittynyttä. Miten voisikaan, kun välineet ovat kuitenkin vielä uusia ja uutta tulee koko ajan? Kaikki entiset oppimisen työkalut ovat melko staattisessa tilanteessa, ne ovat valmiita. Mobiilit oppimisvälineet tarvitsevat paljon pedagogista kehitystyötä, koska ne myös muuttavat opettaja/oppilas suhdetta ja ehkä tiedon ja osaamisen käsitystäkin. Nyt näyttää joskus siltä, että digivälineitä syytetään oppimitulosten heikentäjiksi, vain siksi, että niiden käyttöä oppimisen välineenä ei osata tarpeeksi hyödyntää, vielä. Suomessa on hyvä sanonta jota voisi päivittää: Mobiililaitteet ovat hyvä renki, mutta huono isäntä.

Tulevaisuudessa tarvittavaa osaamista ei enää voi arvoida menneestä, ei edes nykyajasta käsin. Kun välineet oppimiseen muuttuvat, pitää opettamisenkin muuttua. Se ei käy hetkessä, harmi kyllä.

Lisäys muutama tunti myöhemmin; Sattuipa kivasti kun tänään posti toi Nuorisotutkimus-lehden 1/2017.  On muuten hyvä aviisi!
Sen kannessa luki: On epäselvää, millaiseen maailmaan lapsia ja nuoria pitäisi opastaa entisten varmuuksien puuttuessa. Tästähän tuossa kirjoitin, taas kerran.


torstai 12. tammikuuta 2017

Mihin suuntaan?

Huomasin yllätyksekseni, että tämän blogin kymmenes vuosi alkaa. Juhlavuosi siis. Pitäisi varmaan yrittää olla tavallista viisaampi...

Ihmeen hyvin blogien kirjoittaminen on kestänyt kehityksen tuulia, vaikka viestiminen on siirtynyt yhä uusiin järjestelmiin, usein lyhyitä viestejä suosiviin. Mielipidekirjoitukset ovat kestosuosikkeja varmaan siksi, että oma mielipide selkiytyy kirjoittamalla -ja tuntuu oikealta, harmi kyllä. Tänään juuri viisauden tutkija Eeva Kallio totesi Hesarissa että viisaus on harvinaista. Eräs viisauden tuntomerkki on että ei juutu omiin näkökulmiinsa. Niitä omia näkökulmia tulee kyllä blogeissa esitettyä...

Juhlavuoden alkaessa mietin sitä, mihin koulussa kuljetaan, noin kasvatuksen ja opetuksen näkökulmasta. Tuntuu siltä, että uusi opetussuunnitelma on kerrankin tuonut paljon positiivista kiinnostusta. Usein opsit on nimittäin jääneet pölyttymään jo alkumetreillä. Uutta varmasti tarvitaankin ja sen uuden tekevät opettajat, yhdessä.

Viimeistään nyt ollaan suomalaisenkin koulutusjärjestelmän ison merkkipaalun äärellä. Se, mihin suuntaan lähdetään, on merkittävää. Useat tutkimukset osoittavat, että koululaiset ja heidän vanhempansakin odottavat koulun innostavan entistä enemmän. Kun velvollisuudesta oppiminen vähenee koko ajan yksilön ratkaisuja suosivassa kulttuurissamme, ovat opettajat ison haasteen edessä. Kulttuuria emme voi muuttaa, mutta omaa toimintaamme kyllä. Uusi ops tuli hyvään saumaan. Uskonpa, että maailman parhaat opettajat ryhtyvät uusiutumaan.

Nostan kolme trendiä tai ilmiötä, jotka minusta vaikuttavat paljon oppijoiden mielenmaisemaan ja opetuksen kehittämiseen.


1. Opettaja ei ole aikoihin ollut tiedon jakaja tai sivistyksen soihtu. Ei kovinkaan kaukaisessa menneisyydessä opettaja oli arvostettu, koska hän oli paremmin koulutettu kuin useimmat vanhemmat. Hän tiesi ja osasi paljon asioita, joita muut eivät hallinneet. Opettaja oli sivistyneen ihmisen ideaali, jota laajalti arvostettiin. Usein hän oli myös lähiympäristönsä vaikuttaja ja yhteisön aktiivinen jäsen. Tästä roolista opettajien on täytynyt luopua, monet nykyopettajat vielä hakevat etäisyyttä tarkoituksella koulun lähiympäristön yhteisöstä. Jos arvostus tuli ennen annettuna, on se yhä useammin ansaittava. Vanhemmat haluavat tuntea, että heidän lapsensa ovat opettajalle tärkeitä ja että opettjalla on annettavaa. Oppilaat odottavat samaa. Joskus tuntuu, että vanhaa aikaa kaivataan, olihan se tavallaan helpompaa. Uudenlainen opettajan rooli on kumminkin kiinnostava. Opettaja ohjaa oppimaan, innostaa ja kannustaa. Tärkeää on, että opettaja myös oppii itse koko ajan ja toimii siten mallina elinikäisen oppimisen tavoitteelle.

2. Tästä tulemme suomalaisen opettajan autonomiseen asemaan. Luin juuri kansainvälisestä TIMSS-tutkimuksesta että suomalaiset opettajat osallistuvat vähiten täydennyskoulutuksiin. Syitä on varmaan monia, kaikki huonoja. Lähtötasoltaan huippukoulutetut opettajamme tarvitsevat myös huippuhyvää täydennyskoulutusta. On ollut hienoa, että meillä opettaja voi valita työtapansa ja oppimismateriaalinsa, esimerkiksi. Se on ollut varmasti vahvuus, josta olen itsekin nauttinut. Kun halutaan kehittää kouluja muuttuvassa maailmassa yhtenäisesti esimerkiksi opetussuunnitelmien avulla, ei autonomia ole aina hyvä juttu. Jos jokainen opettaja tulkitsee tavoitteita omalla tavallaan, aukeaa oppilaille turhan kirjava opinpolku. Yhä suuremmissa kouluissa on tällöin vaikeaa luoda edes hiukan yhtenäistä opinpolkua. Koulut toimivat silloin liikaa opettajien vapauden ehdoilla .
Rehtoreilla on tässä iso haaste ja ehkäpä opettajat voisivat päivittää alaistaitojaan. Monissa kouluissa tehdäänkin nyt paljon hyvää työtä toimintakulttuurin oppilasystävällisyyden hyväksi.

3. Uusi oppimisteknologia on otettu Suomen kouluissa erityisen nihkeästi vastaan. Oppilaat käyttävät meillä edelleen kovin vähän tai epätarkoituksenmukaisesti tieto- ja viestintätekniikkaa, opettajat sen sijaan omassa työssään kyllä useimmiten jo hyödyntävät sitä. Oma johtopäätökseni omalla tvt-pedagogin kokemuksellani on, että mielekkäät tietotekniikan pedagogiset käyttötavat eivät leviä vielä tarpeeksi nopeasti, johtuen muun muassa opettajien yksin tekemisen kulttuurista. Epäluulon ja torjunnan sijasta tarvitsemme uteliaisuutta ja kokeilumieltä. Oppilaat voivat myös olla aktiivisesti mukana keksimässä, miten uusin teknologia voi auttaa oppimaan ja opiskelemaan yhdessä. Paljon hyvää on kumminkin tälläkin rintamalla tapahtumassa, lisää sitä.

Näitä ja muitakin tulevaisuuteen vaikuttavia ilmiötä on tänäkin vuonna tarkkailtava. Erityisen kiinnostavaa on, että miten uusi opetussuunnitelma todella vaikuttaa. Yleensä vaikutus on ollut pienehkö, nyt olen vähän optimistisempi. Katsotaan miltä vuoden lopuilla näyttää.