keskiviikko 4. lokakuuta 2017

Vaihtamalla paranee?

Joskus tuntuu, että yhteisöllinen kasvatusote tai -pedagogia on jäänyt hieman yksilön tukemisen ja vaikkapa digiloikan varjoon. Silloin koulun kehittäminen alkaa näyttäytyä yksittäisinä projekteina, joita tulee ja menee, ilman pysyvää toimintakulttuurin kehittymistä.

Tämä tuli mieleen kun juttelin taannoin siitä, miten usein opettajan pitää vaihtua ja toisaalta nyt nousussa olevaa vahvuuspedagogiaa miettiessäni. Vahvuuspedagogiaa ilmentävät mielestäni vaikkapa Huomaa hyvä-kirja ja sen oheistuotteet sekä Syvien vahvuuksien koulu-hanke. Parhaimmillaan tämän kaltainen kasvatusote nostaa koulun kasvatustehtävän arvoonsa ja toiminnan keskiöön. Parhaat (pysyvät) tulokset saavutetaan varmasti koko kouluyhteisön sitouttamisella ja yhteisöllistä pedagogiaa vahvistamalla.  Kun koulussa tavoitellaan oppilaiden varustamista hyvään elämään ja positiiviseen kansalaisuuteen, on tarpeen purkaa myös joitakin kouluissa eläviä kasvatusmyyttejä.

Myyteistä sitkeimpiä lienee käsitys siitä, että opettajan on syytä vaihtaa melko tiheään ohjaamaansa ryhmää. Asiaa perustellaan usein oppilaiden etuna. En osta tätä ajatusta.

Eri kouluissa on tässä hyvin erilainen toimintakulttuuri. Peruskouluun on syntynyt ilman kasvatuksellisia perusteita nivelvaiheita, joihin katsotaan usein kuuluvan opettajan vaihtuminen. Kyseessä on aikuisten sopima työnjako, jota saatetaan perustella oppilaan/opettajan etuna. Perusteet ovat minusta pikkuisen hatusta vedettyjä. Alkuopetus nähdään oman kokonaisuutenaan, ninpä opettaja vaihtuu usein kolmannella. Sitten onkin kovin monenlaisia käytäntöjä tai ei minkäänlaista sovittua käytäntöä. Opettaja vaihtuu ilman suunnitelmaa kun kouluun tulee uusia opettajia. Aika usein opettaja käytännössä vaihtuu kahden vuoden välein. On myös jakoja 1-3 ja 4-6 jne. Seiskaluokalle mennessä oppilaalla vaihtuu yleensä ryhmä sekä luokanvalvoja. Luokanvalvojakin saattaa vaihtua lyhyen yläkouluvaiheen (kolme vuotta) aikana. Yläkoulun luokanvalvojana voi toimia opettaja jolla ei ole lainkaan aineensa tunteja ryhmässään. Onko niin että emme tiedä mikä olisi oppilaan hyvä ja että koulu järjestyy sitten aikuisten työpaikan ehdoilla, kuten Lea Pulkkinen on todennut?

Jos ajatellaan koulun kasvatustehtävää, niin sekä yksittäinen oppilas, että ohjattava ryhmä tarvitsee pysyvyyttä ihmissuhteissa. Jos perustellaan opettajan vaihtoa sillä, että siten ei kärsitä ns. huonoa kemiaa opettajan ja oppilaan välillä koko koulun, niin se on melkoisen epäammattimainen peruste. Samoin perustein voitaisiin suositella lapsille ja nuorille uusia vanhempia parin, kolmen vuoden välein. Ammattikasvattajan tehtävä on tulla vastaan ja sietää myös vaikeita vaiheita opettaja-oppilassuhteessa. Monilla opettajalla (itseni lisäksi) on varmaankin muistoja oppilaista, joiden kanssa on ollut vaikeaa, mutta lopulta on saavutettu luottamus.

Luottamus. Turvallisuus. Siinä kaksi tunnetilaa, joita kasvattaja tavoittelee kasvatettavansa kanssa, olipa kyseessä yksilö tai ryhmä. Tällöin on mahdollista saavuttaa luonnollinen auktoriteetti jota aikamme johtajuudelta odottaa. Kasvatustavoitteisiin on hyvin vaikeaa päästä ilman johtajuutta, koska kasvatus on ohjaamista ja esimerkkinä toimimista. Aluksi mainitut tunnetilat eivät ole synnytettävissä pikatiellä. Luottamus rakennetaan pitkällä aikavälillä, joidenkin kanssa jopa vuosien ajan. Vain tuttu aikuinen herättää lapsessa tai nuoressa turvallisuuden tunteen. Oppilaamme elävät maailmassa, jossa ihmiset vaihtuvat tiuhaan. Sen seurauksena voi tulla kiusaus vaihtaa ihmisiä, kun keskinäistä suhdettä rakennettaessa tulee eteen haasteita. Silloin ei tapahdu ihmisenä kasvua.

Opettaja ei ole opetuskone. Hän on koulussa turvallinen ja esimerkkiä antava aikuinen, ryhmänsä johtaja. Kasvattajan täytyy huomioida tunteet, koska ne ohjaavat käytöstä. Opettajuuteen liittyy vahvasti oma ihmisenä kasvu, ammatillisen kasvun osana. Vaihtamalla ei parane. Jatkuvuus palkitsee.

Kaikissa kasvatustoimissa on lähdettävä lasten ja nuorten edusta. Mikä on heille parasta? Samoin voidaan opetusta suunniteltaessa ajatella mikä on luontainen tapa oppia ko. asia. Jos koulussa on kulttuuri, että luokanvalvojaa vaihdetaan vuoden, parin välein, se kertoo oppilaille, että he eivät ole arvokkaita. Oppilaat eivät uskalla hevin rakentaa luottamussuhdetta aikuiseen joka pian jättää heidät. Tämmöinen kasvatuskulttuuri heijastuu helposti koko koulun ilmapiiriin. Koulussa tarvitaan yhteisöllistä ajattelua, yksittäiset toimet eivät riitä. Ne auttavat ollessaan osa suunniteltua kokonaisuutta.




Ei kommentteja: